Krakova

Krakova syntyi ikivanhalle kauppareitille, jonka kautta kuljetettiin maataloustuotteita, riistaa ja hunajaa itään Kiovaan ja sieltä jokia pitkin aina Bysanttiin asti. Krakovan seudun varhaisimmat asukkaat olivat kelttejä. Slaavit saapuivat tiettävästi alueelle 500–700-luvuilla. 900-luvulla, jolloin Krakova oli vislaanien slaaviheimon valtakunnan pääkaupunki, kaupungin läpi kulkevan Veikseljoen rannalle Wawelin kukkulalle rakennettiin ensimmäinen linnoitus[3].

Kasimir Uudistaja (Kazimierz Odnowiciel) teki Krakovasta pääkaupungin vuonna 1038[4]. Krakova oli pääkaupunki vuoteen 1596 asti.

Vuonna 1257 Krakova sai Magdeburgin lain mukaiset kaupunkioikeudet, jolloin kaupungin rajat ja kadut määriteltiin. Kaupunki sai oman tuomiolaitoksen, itsehallinnon ja kaupunginmuurit.[4]

Vladislav I Kyynäränmittainen (Władysłav I Łokietek) vahvisti Krakovan aseman pääkaupunkina kruunauttamalla itsensä kuninkaaksi Wawelin katedraalissa vuonna 1320. Tästä alkaen Puolan kuninkaat kruunattiin Krakovassa aina 1700-luvun lopulle asti.[4]

Vuonna 1364 kuningas Kasimir Suuri perusti Krakovaan yliopiston, joka on Euroopan kolmanneksi vanhin yliopisto. 1400-luvun lopulla yliopistossa opiskeli muun muassa Nikolaus Kopernikus[6]. Yliopiston piirissä alkoi 1700-luvun lopulla toimia myös ensimmäinen säännöllinen puolalainen sanomalehti Gazeta Krakowska[7].

Kasimir Suuri myös laajensi kaupungin kauppaoikeuksia ja perusti kaupungin muurien kylkeen Kazimierzin ja Kleparzin erilliset kaupungit. Hän myös avasi Puolan kaupungit juutalaisille, jotka oli karkotettu monista Keski-Euroopan maista.[8]

Renessanssin aikakaudella 1500-luvun alkupuolella Sigismund I Vanhan ja hänen italialaisen vaimonsa, kuningatar Bona Sforzan, tytär Katariina Jagellonica päätyi avioliiton kautta Turkuun ja lopulta Ruotsin kuningattareksi kuningas Juhana III:n vaimona. 1500-luvulla Krakovassa ja sen esikaupungeissa asui noin 20 000 asukasta, joten se oli silloin keskikokoinen eurooppalainen kaupunki ja hovin, kaupan ja kulttuurin vuoksi yksi merkittävimmistä keskieurooppalaisista keskuksista[6].

Barokin aikana Krakovaan rakennettiin runsaasti kirkkoja, ja jo 1600-luvun puolivälissä kaupungissa oli yli 50 kirkkoa. Katariina Jagellonican ja Juhana III:n poika, kuningas Sigismund III Vaasa, asettui Varsovaan, ja hovi siirtyi sinne. Krakova jäi symboliseksi pääkaupungiksi. Viimeiset kruunajaiset pidettiin Wawelissa vuonna 1737, kun kuninkaaksi kruunattiin August III. Krakova jäi 1600-luvun loppupuolella ja 1700-luvulla sotien jalkoihin, kun kaupungin läpi kulkivat niin ruotsalaiset, venäläiset kuin itävaltalaisetkin joukot[7].

Puola jaettiin ensimmäisen kerran Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken vuonna 1772. Toinen Puolan jako Venäjän ja Preussin kesken vuonna 1793 aiheutti Krakovassa kapinan, joka päättyi Puolan kolmanteen jakoon vuonna 1795 Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken. Tässä viimeisessä jaossa itsenäinen Puola katosi kartalta ja Krakova jäi Itävallan haltuun aina vuoteen 1918 asti[9].

Itävalta-Unkarin osana Krakovasta tuli provinssikaupunki, joskin vuonna 1815 Krakovasta muodostettiin vapaakaupunki, nk. Krakovan tasavalta. Tämä kaupungin itsenäisyys päättyi vuonna 1846, ja kaupunkia kohtasi saksalaistaminen, nälänhätä ja taloudellinen taantuminen[9]. Tilanne helpottui hiljalleen, ja vuonna 1867 maakunta sai laajan autonomian osana Itävallan Galitsiaa ja puola korvasi saksan paikallishallinnon kielenä. Krakova olikin ainoa kaupunki, jossa puolalainen kulttuuri sai varsin vapaasti kehittyä, ja yliopistossa nuorisoa koulutettiin kansallismielisessä valistushengessä. Samalla Wienin läheisyys tarkoitti sitä, että pääkaupungin uusimmat uutuudet, kuten kahvilat sanomalehtineen ja biljardisalit, kotiutuivat myös Krakovaan[10].

Kun Puola itsenäistyi vuonna 1918, Varsovasta tuli sen pääkaupunki, mutta Krakova sai pitää vanhan nimensä ”Kuninkaallinen pääkaupunki Krakova”, ja sillä nimellä sitä kutsutaan edelleen.[11]

Toisen maailmansodan alkaessa Krakovassa oli 251 000 asukasta. Saksalaiset miehittivät Krakovan sodan ensimmäisinä päivinä vuonna 1939 ja tekivät siitä kenraalikuvernementin[12]. Koko kaupunki kärsi miehityksestä, mutta terrori kohdistui erityisesti juutalaiseen väestöön, jolta vietiin kansalaisoikeudet. Vuoteen 1945 mennessä Krakovan juutalainen yhteisö eli noin neljännes koko kaupungin väestöstä oli tuhottu[13]. Oskar Schindler tuli kuuluisaksi pelastaessaan natsien kynsistä toista tuhatta Krakovan juutalaista, mistä Steven Spielberg teki vuonna 1993 elokuvan Schindlerin lista. Kaupunki kuitenkin säästyi totaaliselta tuholta, toisin kuin esimerkiksi Varsova tai Gdańsk. Sodan jälkeen hengissä säilynyt eliitti muuttikin Varsovasta Krakovaan, ja näin saivat alkunsa uudet kirjalliset ja taiteelliset instituutiot.

Sodanjälkeisen kommunistisen hallinnon aikana Krakovan aluetta teollistettiin voimakkaasti, ja Krakovasta tuli yksi Euroopan saastuneimmista alueista. Sen seuraukset näkyivät myös väestön terveydentilassa. Puolan ympäristöliike on saanut alkunsa Krakovassa.[14]

1960-luvulla Krakova säilytti asemansa Puolan oppineisuuden ja tieteen keskuksena, joskin porvarillinen kaupunki jäi syrjään maan kehityksestä kommunistisen johdon suosiessa muita alueita. Vuonna 1978 Unesco otti Krakovan vanhankaupungin maailmanperintöluetteloonsa.[15]

Krakova oli vuosina 1975–1998 Krakovan voivodikunnan hallinnollinen keskus. Vuonna 1978 Krakovan arkkipiispa Karol Wojtyła valittiin paaviksi, ja hän otti nimekseen Johannes Paavali II.

Kommunistisen hallinnon kaatumisen jälkeen 1990-luvulta lähtien Krakova on pyrkinyt eroon saasteista ja kaupunkia on restauroitu[16]. Vuonna 2000 Krakova jakoi usean muun kaupungin (mm. Helsingin) kanssa Euroopan kulttuuripääkaupungin tittelin. Kaupunki onkin tunnettu museoistaan, festivaaleistaan ja jazzklubeistaan.[17].