Krajinan kapina

Kiihkokansallisuutta ainakin ajoittain hyväkseen käyttänyt Slobodan Milosevic oli vuodesta 1986 ajanut ainakin jossain määrin Suur-Serbia-aatetta, johon kuului ajatus serbeistä kaikkien Jugoslavian kansojen valtiaana, tai ainakin kaikkien serbien pitäminen samassa valtiossa.

Kesällä 1988 Kroatian mediassa syyteltiin Serbian hallinnon toimia mm. populistisiksi, Jugoslavian vastaisiksi ja neostalinistisiksi. Serbialaiset lehdet taas kutsuivat kroaatteja ja sloveeneja nationalisteiksi ja separatisteiksi[1].

Kroatian serbit osoittivat mieltään Kroatiaa vastaan jo helmikuussa 1989, mistä alkoi lopulta sotaan vienyt kahnausten sarja Kroatiassa asuvien serbien ja kroaattien välillä. Helmikuussa 1989 perustettiin Kroatian ensimmäinen puolue "Jugoslavian demokraattinen aloite", joka levisi koko Jugoslaviaan mutta ainoastaan suppeaan piiriin lähinnä akateemisessa maailmassa[2]. Serbit osoittivat mieltään uudemman kerran Kninissä kesällä 1989 sanoen että serbejä riistettiin Kroatiassa[1], mikä ärsytti monia kroaatteja[1].

Kroatia alkoi tukea Jugoslaviasta eroon pyrkivää Sloveniaa vasta joulukuussa 1989, jolloin sloveenit käännyttivät maahansa pyrkivät Milosevicin sinne junailemat serbimielenosoittajat pois[1]. Joulukuussa 1989 Kroatian puoluejohtajaksi nousi kroaatti Ivica Racan aiemman serbin tilalle[2].

Jugoslavia oli vuonna 1990 lähellä hajoamista, kun eri kansojen nationalistit ajoivat omaa ja kansojensa etuja. Kommunistipuolue pirstoutui eri kansojen kommunistipuolueiksi. Kroatian serbit perustivat Jovan Raškovićin johdolla SDS-puolueen helmikuussa 1990. SDS-puolueen mielestä osatasavaltojen rajat eivät menneet serbien halujen mukaan.

Jopa Kroatian erittäin epäsuosittu vanhoillinen ideologi Stipe Shuvar vastusti Milosevicia[3].

Kroatiassa pidettiin ensimmäiset vapaat parlamenttivaalit vuonna 1990 enemmistöä suosivalla vaalitavalla, jolla kommunistit uskoivat voittavansa. Mutta valtaan nousikin 6. toukokuuta vuonna 1990 kansallismielis-konservatiivinen HDZ-puolue, jonka johdossa oli entinen kroaattikenraali ja historioitsija Franjo Tuđman. Tuđmanin ajamaa kohtalaisen jyrkkää kroaattinationalismia on väitetty vastareaktioksi jyrkkään serbinationalismiin[1]. Tuđman olikin väittänyt jo 1981, että kroaatteja syrjittiin mm. armeijan upseeristossa[4], ja joutunut tämän takia pariksi vuodeksi vankilaan.

HDZ julisti vaalikampanjassaan Kroatian itsemääräämisoikeutta ja tarvittaessa itsenäisyyttä, omaa rahaa ja kansallista kroaattiarmeijaa[4].

HDZ:n noustua määräävään asemaan se 1990 erotti joitain serbiviranomaisia, ainakin muodollisesti tai aidosti siksi koska nämä olivat kommunistipuolueen jäseniä. mutta esimerkiksi serbien kansanedustajia sai olla parlamentissa.

Hallitus kielsi mm. serbian kielessä käytetyt kyrilliset kirjaimet, pidätti serbejä sisäministeriössä, poisti kouluopetuksesta serbikirjailijoita käsittelevän osuuden jne.

Vuoden 1990 alussa Kroatian ääriserbit alkoivat pitää kokouksia ja protesteja.

Jo maaliskuussa 1990 Itä-Slavoniassa Berakissa serbit eristivät tiesuluin pienen Berakin kylän[5]. 14. maaliskuuta Jugoslavian liittoarmeija alkoi kerätä Kroatian aluepuolustuksen aseita Borislav Jovicin mukaan Serbian aloitteesta, ja näin Kroatia riisuttiin melkein kokonaan aseista.

4. huhtikuuta 1990 noin 50000 serbiä huusi Patrova Gorassa "tämä on Serbia"[6], ja puhuivat Tuđmania vastaan, ja Milosevicin puolesta.

Kesä-heinäkuussa 1990 serbit protestoivat avoimesti Kroatiassa valtaan noussutta kroaattikansallismielistä hallintoa vastaan. Kroatian serbien mukaan kroaatit syrjivät heitä[7]. Serbiaktivistien mukaan Kroatia terrorisoi heitä, ja että serbien täytyisi taistella kulttuurillisten, poliittisten ja koulutuksellisten oikeuksiensa puolesta.

Serbialaisen sanomalehden "Večernje Novosti"_:n mukaan kaksi miljoonaa serbiä oli valmiina lähtemään taistelemaan Kroatiaan puolustamaan paikallisia serbejä. Sen mukaan kaksi tuhatta naista ja lasta oli evakuoitu Kninistä.[8]

Läntisten tiedotusvälineiden mukaan Serbian tiedotusvälineet pyrkivät kiihdyttämään Krajinan kapinaa.

Kansojen välinen konflikti kasvoi hitaasti, puzajuća agresija. Belgradilaisia liikkui Krajinan alueella[9].

Kroatian serbien kapina alkoi Kninin ympäristössä joka julistautui itsehallintoalueeksi serbien järjestämässä kansanäänestyksessä. Tämä alue oli Pohjois-Dalmatiassa ja itäisessä Likassa. Siihen kuului 6 kuntaa, 8,8 % Kroatian alueesta ja 2,4 % väestöstä. Kapinaan liittyivät myös Banija sekä Kordun (5 kuntaa, 3,7 % Kroatian alueesta ja 1,6 % sen väestöstä).[10]

Kapinaa johtivat kovaa linjaa kannattavat SDS:n jäsenet Milan Babić ja Kninin poliisipäällikkö Milan Martić. Martić salakuljetti aseita ja perusti oman puolisotilaallisen poliisijoukkonsa. Babić syrjäytti maltillisen Raškovićin. Kapinalliset serbit varastivat aseita poliisiasemilta[9]. Monet Kroatian poliisit olivat serbejä[1].

Belgradin media raportoi Kroatian parlamentin julistaneen sotatilan, ja poliisijoukkojen lähestyvän Kniniä. Silloin serbitaustaiset poliisit alkoivat jakaa aseita serbeille. Milosevicin oikeudenkäynnissä todettiin kapinaa lietsoneiden raporttien olleen harhaanjohtavia.[11] Franjo Tuđman sanoi serbilehdistön yrittävän horjuttaa Kroatian hallitusta perättömillä raporteilla.[8]

Serbikapinalliset sulkivat 17. elokuuta yhteydet Kniniin ja Benkovaciin[12] tiesuluin. Tiesulut oli tehty muun muassa kivistä ja mäntytukeista, minkä vuoksi tapahtuma sai nimen "tukkivallankumous", kroaatiksi Balvan revolucija. Tiesuluilla oli yhteensä satoja haulikoilla ja pistooleilla aseistautuneita vartijoita ja kapinalliset ammuskelivat ilmaan mm. poliisiasemilta otetuilla aseilla[9]. He myös räjäyttivät ratakiskoja[9].

Milosevicin oikeudenkäynnin todistajien mukaan suuri osa barrikadeille nousseista mielenosoittajista tuli Kroatian ulkopuolelta, ja Belgradin serbeille maksettiin kapinoinnista sata saksanmarkkaa päivässä.[13]

Mielenosoittajat vahtivat tiesulkuja koko yön. Länsidiplomaattien mielestä sisällissota uhkasi[12]. 19. elokuuta 1990 serbikapinan keskuksessa Kninissä oli yhä jännittynyt tilanne, kun serbit aikoivat järjestää kansanäänestyksen Kroatian serbien itsehallintoalueen perustamisesta[14]. Serbit pelkäsivät kroaattipoliisin "ustashan" hyökkäystä[9], ja kroaatit liittoarmeijan tuloa paikalle[14]. Kapinoivat serbit sanoivat vastaavansa asein, jos kansanäänestystä häiritään.

Kapina aiheutti paljon harmia Kroatian turismille[9].

Milan Marticin johdolla Kroatian serbipoliisit ja puolisotilaalliset joukot estivät Kroatian poliisin pääsyn tietyille alueille. Yhteenottojen tarkoituksena oli saada Jugoslavian liittoarmeija puuttumaan tilanteeseen ja lopulta perustaa itsenäinen mini-serbivaltio Kroatian alueella. Tämä minivaltio olisi sitten liittynyt Serbiaan. Koska serbit olivat vähemmistönä, suunnitelma edellytti etnisiä puhdistuksia, joista Martic tuomittiin myöhemmin Haagin sotarikostuomioistuimessa.[15]

Kninissä oli säilynyt vanha aseenkantotapa Habsburgien sotilasrajan ajoilta[16]. Kroatian TV ja paikallisradio Knin kävivät keskenään "tiedotussotaa"[16].

Liittoarmeija ei pysäyttänyt kapinaa, mutta ajoi kroaattipoliisin kapinallisten kimpusta pois[16].

Serbit julistivat Kninin alueen lokakuun alussa autonomiseksi ja riippumattomaksi Kroatiasta, ja kapinalliset katkaisivat kaiken alueen läpi kulkevan liikenteen[16]. Kninin kuninkaanlinnaan nostettiin Serbian ja Jugoslavian liput päivää ennen joulua 1990. Serbia tuki kapinaa alusta asti lähettäen näkyvästi lääkkeitä ja hätäapua Kniniin, ja Serbia syytti Kroatian hallitusta valtioterrorista serbikansaa kohtaan. Krajinan serbipuolue SDS pyysi koko serbikansalta apua. Rannikon kroaatit vaativat hallitukselta poliisin apua, ja Kroatian lehdet sanoivat Serbian serbejä terroristien tukijoiksi ja edistäjiksi[17]. Serbia puolestaan haukkui kroaatteja kansanmurhaan taipuviksi ja ustashan fasisteiksi[17], ja kroaatit mielsivät serbit samanlaisiksi vihollisiksi kuin aikoinaan maata miehittäneet unkarilaiset[17]. Kroatian presidentti Franjo Tuđman piti kapinallisten uhkaa vähäisenä, koska näitä oli hänen mielestään vain pieni määrä Serbiasta tuotettuja[17]. Mutta Tuđman koetti turhaan saada puhevälit kapina-alueen ulkopuolella oleviin serbeihin[17]. Tuđman ei myöskään erityisen näkyvästi ottanut etäisyyttä toisen maailmansodan aikaiseen serbejä tappaneeseen ustasha-hallintoon[18].

Jännite pysyi korkealla ja pieniä aseellisia välikohtauksia sattui vuoden 1990 lopuilla.

28. syyskuuta kapinalliset ampuivat yöllä kroaattipoliisi Josip Božićevićin.

Yöllä 22-23. marraskuuta 1991 kroaattipoliisi nimeltä Goran Alavanja kuoli, kun kapinalliset ampuivat hänen autoaan. Kapinalliset ampuivat myös kolme serbipoliisia[19][20].

Serbien kapinalliset tekivät elokuusta 1990 huhtikuun loppuun 1991 pääosin Kninissä 89 hyökkäystä kroaattipoliisien kimppuun sekä 200 räjähtein tehtyä terroristihyökkäystä[21][22].

Mutta myös jotkut kroaatit ajoivat konfliktiin. Gojko Susak ja Vice Vukojevic taivuttelivat mukaansa Osijekin maltillisen poliisipäällikön Josip Reihl-Kir:in ja vaimonsa Jadrankan katsomaan Borovo Selon kylää, jonne Susak tovereineen kuitenkin ampui kolme Armburst-rakettia[23]. Reihl-Kir oli tehnyt paljon työtä rauhan eteen Kroatiassa, mutta äärikroaatit pyrkivät tekemään hänen työnsä tyhjäksi. Reihl-Kir murhattiinkin Kroatian sodan alussa.

Kroatian sodan edetessä Krajinan alueesta muodostui lyhytikäinen valtio, Krajinan serbitasavalta. Slobodan Milosevic lakkautti kesällä 1994 Krajinan tukemisen. Tämä heikko itsenäinen muodostuma romahti kuitenkin kroaattien hyökkäyksiin sodan loppuvaiheessa, Operaatio Myrskyssä (kroatiaksi Operacija Oluja).[24]

• Špegeljin nauha

• Kirjaviite Yrjö Lautela ja Jyrki Palo: Jugoslavia – kansakunta, jota ei ollut, VAPK-Kustannus 1992,ISBN 9513709566
• Armatta J.: Twilight of Impunity: The War Crimes Trial of Slobodan Milosevic. Duke University Press, 2010. ISBN 9780822391791. Teoksen verkkoversio (viitattu 10.3.2013).
• "Prilog "Policija u Domovinskom ratu 1990. - 1991."" Croatian (PDF) (September 2010). Glasilo "Mir, ugled, povjerenje" (42). Ministry of Internal Affairs of the Republic of Croatia. ISSN 1846-3444. Viitattu 2011-09-30.