Koulupojan päiväkirjat

Päiväkirjoissa ei ole varsinaista juonta. Alik on kuitenkin rakentanut henkilöhistoriallisesta aineksesta ja muistiinpanoistaan draamallisen kokonaisuuden, joka toimii kuten juonellinen kertomussarja. Vuosikymmenen mittaan kertyneistä päiväkirjavihkosista koostuu yhtenäinen kertomus yhden ihmisen kehittymisestä, kasvamisesta ja ajattelusta lapsesta aikuisuuden kynnykselle.

Päiväkirjat ovat henkilökohtaisia ja dokumentaarisia aikalais- ja henkilökuvauksia, joilla on voimakas paikallinen ja historiallinen henki. Niissä ja niiden kautta elää koko kylä vielä sata vuotta myöhemmin.[8]

Niistä astuu esiin pieni kapinallinen, epäilijä ja vaihtoehtoisten ajatusmallien kehittäjä, joka ei suoraa päätä hyväksy ja omaksu vallitsevia vakiintuneita käsityksiä, normeja ja ajattelutapoja, vaan kyseenalaistaa niin kirkollisen kuin maallisenkin vallankäytön. Päiväkirjoissa on myös tunnustuskirjojen, eettisten ja filosofisten pohdintojen piirteitä. Erityisesti nuori Alik pohtii uskontoa ja uskonnollisuutta, oikean ja väärän problematiikkaa sekä sitä, mitä aito kristillisyys on.

Pikkuvanha poika opettaa koulutovereitaankin ajattelemaan omin aivoin ja sydämellä. Tätä ei ympäristö aina hyväksy, sillä ajan hengen mukaan lasten tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta arvostettiin yli kaiken.

Fiktion ja faktan osuutta päiväkirjoissa on vaikea määritellä – siis sitä, kuinka paljon kirjoittaja käyttää mielikuvitustaan ja kirjallisia tyylikeinoja itsensä ilmaisussa. Paikoin teksti ja kuvaus tuntuvat paisutelluilta, yliampuvilta tai liioittelulta, hyvän ja pahan dramaattinen skaala vaikuttaa toisinaan enemmänkin tyylikeinolta kuin autenttiselta dokumentaatiolta. Nuori kirjoittaja terävöittää tekstiään stereotypistämällä henkilöitä ja näiden piirteitä.

Aivan varmaa kuitenkin on, että päiväkirjat ovat sinällään totta, kertojaminä Alikin totuus ja todenmukainen kuvaus hänen kokemusmaailmastaan ja ajattelumaailmastaan. Kirjat kertovat nuoresta, joka kykenee vaivalloisen päiväkirjojen – ja siten ajatustensa – salailun ohella raivaamaan itsellensä elintilan ja kasvualustan ja toimimaan hyvin varhaiskypsästi ja vastuullisesti asioissa, joissa sitä ei hänen ikäryhmältään ainakaan nykymittapuiden mukaan odottaisi.

Ali maalasi kylttejä ansaitakseen perheelle lisätoimeentuloa 1910 KP III s. 252 1992

Ali vastustaa ankarasti kaikkea väkivaltaa lasten ja aikuisten suhteissa. Kukaan ei voi oppia silloin kun pelkää, opettaa Alik ja kehittelee jo varhain oppiaan viisaasta rakkaudesta. Opettajan ja kasvattajan ammatti on hänen unelma-ammattinsa heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.[9]

Alik osallistuu osaltaan vastuuntuntoisesti perheen toimeentulon hankkimiseen. Hän nuohoaa työkseen ja kaupustelee marjoja, sieniä tai puutarhatuotteita rautatieasemalla ohikulkeville matkalaisille. Jossain vaiheessa hän käy vaihtokauppaa koulutovereidensa kanssa kuvistaan ja keksii lopulta käyttää kirjoitus- ja piirustustaitojaan mainoskilpien (ven. vuiveskojen) tekemiseen. Lisäksi hän suunnitteli koulun sisustusta pulpeteista kaappeihin, näyttämöön ja lopulta uuden koulun rakennukseen asti.

Ali teki, sitoi ja viivoitti ensimmäiset pienet vihkoset itse mistä tahansa paperista, jonka käsiinsä sai ja paneutui päiväkirjojen ylläpitoon tunnollisesti ja kaikella tarmollaan.

Päiväkirja oli Aleksanteri Ahola-Valolle itsekasvatuskeino, muistitekniikan ja kirjoitustekniikan kehittäjä ja oppimisen motivoinnin väline. Hän suositteli leikkikoulussa pitämällään valistustunnilla päiväkirjan pitämistä keinona, jonka avulla "näkee saavutukset", kehittää "omakäsitystä" ja "oppii puhumaan asiat selkeämmin".[10]

• Päivittäiset muistiinpanot kertovat Alikin mielenliikkeistä, tunteista ja tekemisistä ja ansiotyöstään nuohoojana ja myöhemmin erinäisissä tehtävissä. Hän kertoo myös yksityiskohtaisesti ahdistavasta päiväkirjojen piilottelusta ja lukuharrastuksen salaamisesta, ihmissuhteista, varhain kuolleen äidin kaipuusta, varhaiserotiikasta, oman itsen löytämisestä ja opinnoista sekä koulussa että yksityisopetuksessa.

• Kertoessaan omasta elämisestään, kyläläisistä ja kodistaan Ali tuli samalla tallentaneeksi kansatieteellistä tietoa inkeriläisen kylän ja yhteiskunnan muutoksesta – tietoa, joka nyttemmin on saavuttamattomissa.

• Kirjallisen dokumentoinnin lisäksi Ali toteutti taiteellisia lahjojaan kuvittamalla päiväkirjaan eri tapahtumia, henkilöitä ja omia rakennus- ja huonekalusuunnitelmiaan. Ali kävi isänsä kanssa muun muassa taiteilija Ilja Repinin opissa. Kodin ja etenkin isän valistuneisuutta osoittaa myös se, että Pekka Ahola osti samalla Pietarin-matkalla Alille neljä piirustuksen opaskirjaa.

• Hän ymmärsi jo varhain päiväkirjojensa arvon historiankirjoituksena, aikalaiskuvana ja dokumenttina ja oletti, että ilman muuta hänen päiväkirjansa tullaan lukemaan joskus ja että nimenomaan hänen lapsensa tulevat lukemaan ne ja oppimaan niistä.

Ali piilotteli päiväkirjojaan paitsi äitipuolensa siivousvimmalta, myös kaikkialla urkkivilta viranomaisilta. Vasta 10-vuotiaana hän tajusi, että hänen alkoholinvastainen päiväkirjakirjoittelunsa saattaisi johtaa vapauden tai peräti hengen menettämiseen. "Se on puoli onnettomuuttasi, jos päiväkirjasi joutuvat salaisten santarmien käsiin", varoitteli LyM.[11] Aikakausi ei suosinut yksinajattelijoita tai yhteiskunnallista vastahankaisuutta ja kriittisyyttä. Myös leikkikoulun oli suojauduttava ja "ruvettava näyttämään ulospäin keisarille uskolliselta ja koulu tehtävä vallankumouksellisia auttavaksi.[12] Urkinta ulottui siis myös lapsiin, sillä koulutuksen mukanaan tuoma lasten ja nuorten kapinointi ja kriittisyys nähtiin perherakenteiden, perhearvojen ja yhteiskuntarakenteiden höltymisenä ja oli siksi pelottavaa ja tuomittavaa. Toisaalta lapset saattoivat viattomuuksissaan paljastaa aikuisten salaisuuksia.

Alin päiväkirjojen piilopaikat olivat mitä kekseliäimpiä. Hän piilotteli niitä kellareiden kivijaloissa, vinteissä, jopa naapureiden rakennuksissa ja metsässä puun juurella – lasipurkissa sateen ja kosteuden suojassa. Metsä oli hankalin paikka, sillä lumen tultua ja maan jäädyttyä päiväkirjojen kuntoa ei päässyt tarkistamaan. Päiväkirjoja hän onnistui kuitenkin kuljettamaan mukanaan läpi vaiheikkaan elämän. Paettuaan Suomeen 1930-luvulla hän käytti lapsena oppimaansa piilottelumenetelmää eli säilytti niitä Helsingin Ruskeasuolla maitotonkissa muun tärkeän omaisuutensa joukossa. Vuonna 1984 ne löytyivät hänen laajasta arkistostaan.

Pekka Ahola avioitui kolme kertaa ja perheen vaiheet pienten lasten kanssa olivat vaikeat. Perhe hajosi ensimmäistä kertaa Ida-Mariannan, poikien äidin kuoltua. Alik oli silloin vain 2-vuotias, mutta jo omien sanojensa mukaan jo ”itsetajuinen” eli hän muistaa joitakin tuon ajan tapahtumia hyvin selkeästi.[14]

Alikin viiritsalainen koti oli lähes keskiluokkainen, ainakin hyvin toimeentuleva. Kodissa oli luettavana sanomalehtiä ja kirjoja ja siellä seurattiin maailmantapahtumia hyvin tarkoin. Nälästä Ali ei ainakaan jatkuvasti kerro päiväkirjoissaan, vaan nurisee Anna kakkosen "raskaita" ruokia, jotka heikentävät ajattelukykyä.[15] Isä ansaitsi nuohoojana kohtuullisesti, mutta ajan tavan mukaan Ali joutui jo lapsena tuomaan oman osansa perheen elatukseen.

He asuivat ainakin alkuvuosina melko väljästi. Alilla oli jopa oma huone, mikä ei ollut kovinkaan yleistä tavallisissa perheissä siihen aikaan. Koti oli siisti.[16]

Varhaislapsuuden kokemukset ja usein vaihtuvat elinympäristöt vaikuttivat Ahola-Valon monilahjakkaan persoonan ja ajattelun kehittymiseen ja elämän valintoihin. Hän oli herkkä ja hänen lapsen maailmansa kehittyi hyvin mustavalkoiseksi. Alikilla oli päiväkirjojen perusteella taipumus nähdä sekä asiat että ihmiset äärimuodoissaan: joko hyvänä tai pahana, tyhmänä tai viisaana, halveksittavana tai ihannoituna, vihattuna tai rakastettuna. Hänestä tuli varhain "pikku vanhus" ja kapinallinen, joka kantoi huolta sekä perheestään, lähimmäisistään, kylän elämänmenosta ja maailman tulevaisuudesta.

Kokemukset eivät kuitenkaan murtaneet hänen itseluottamustaan, vaan hän pyrki murtamaan vähäisenkin väkivallan ilmenemisen ainoalla lapselle mahdollisella tavalla: uhmaten ja kieltäytyen hyväksymästä sitä ja lähtemällä karkumatkalle! Aholoiden kodissa riideltiin ja taisteltiin, mutta kyettiin myös sopimaan ja keskustelemaan.

Tiedonhaluisena poikana Alik kerran laski, kuinka paljon turhaa aikaa menee riitelyyn vuodessa. Hän sai tulokseksi, että jos on viikossa 3–4 riitaa ja joka riitaan menee häiriöaikaa 4 tuntia niin vuodessa se tekee 52×4 eli 208 tuntia häiriöaikaa, jonka voisi käyttää tuottoisamminkin. [17]

Kahdeksanvuotias järjestyksenkaipuinen ja tunnollinen Alik purki tuskaansa elämän vaikeuksissa päiväkirjan lisäksi sekä kuvin että runoin.

Kotona ei ole rauhaa,

mamma taas pauhaa.

Koulussa ei järjestystä:

lapset vailla päällystystä,

pyhien jälkeen yhä vaan

räyhäävät jälkipyhiään.

Mistä tyhmille ojennusta,

että voisi alkaa opetusta?

Eivät häpeä tekojaan,

joilla häiritsevät muita viisaitaan.

Viisaat tahtovat oppia

ja tyhmät pelata grubbia.[18]

Nuohooja Pekka Ahola 1900-luvun alkupuolella. Valola-Säätiö

Pekka Ahola-Valo oli nuohooja. Hän oli sivistynyt ja valistunut ihminen sekä vallankumouksellinen sosialisti, joka ymmärsi koulutuksen ja sivistyksen merkityksen. Hän luki ja kirjoitti lehtiin valistusaiheisia artikkeleita erityisesti alkoholismista ja yhteiskunnallisista epäkohdista, perheväkivallasta, köyhyyden syistä ja koulutuksen tarpeesta.

Isän aatteellisen työn takia koko perhe joutui Pietarista maan sisäiseen karkotukseen Viiritsan (ven. Vyiritsa) huvilayhdyskuntaan Inkerinmaan Koprinan seurakuntaan. Maan sisäinen karkotus merkitsi yleensä muuttoa Siperiaan kauas sivistyksestä ja koulutusmahdollisuuksista. Alikin kehityksen kannalta karkotus vain 50 kilometrin päähän Pietarista sivistyneistön asuttamaan huvilayhdyskuntaan oli tavallaan onnenpotku.[19]Isä tuki poikansa tiedonhalua palkkaamalla yksityisopettajan. Hän tuki myös pojan paneutumista uudenlaisen lasten koulun perustamistyöhön.

Vaikka Aholat olivat hyvin toimeentulevia kansalaisia, pakottivat käytännön olosuhteet lähettämään perheen vanhimman lapsen töihin isänsä nuohoojanammattiin koulunkäynnin ja muun opiskelun ohessa.Lasten työssäkäynti ei tuona aikana ollut mitenkään harvinaista ja usein se oli este esimerkiksi koulunkäynnille. Alik totteli, mutta tilanne katkeroitti lahjakkuudestaan tietoista Alikia. Isälleen hän selitti että mitä enemmän hänelle tehdään kiusaa, sitä enemmän hän hautoo mielessään pakoa. Hän kysyy isältään, pitääkö tämä kiusana "vain ruumiillista kiusantekoa" eikä "henkistä kiusantekoa". Alikin mielestä sekin on kiusantekoa, jos "ihminen otetaan pois kutsumuksellisesta tehtävästä vangitsemalla pakkotöihin mikä hänelle ei sovi". Hänen mielestään nuohoojan työ liiaksi hänen aikaansa opinnoilta ja leikkikoulun kasvatustehtävältä, johon hän koki olevansa pätevämpi kuin joku muu. Toiset taas saattoivat hänen mielestään olla omiaan tekemään nuohoojan raskasta, vaativaa, mutta yksitoikkoista työtä. [20]

Isään nuori Alik saattoi ensimmäisinä kouluvuosinaan tukeutua, mutta myöhemmin isä menettää auktoriteettinsa kodista irtautuvan nuoren esikuvana. Alin suhtautuminen isää kohtaan vaihtui vähitellen lapsuuden suunnattomasta ihailusta ja palvonnasta varhaispuberteetin ja puberteetin epäilykseen ja lopulta vihaan tämän ”tyhmyyttä”, alistuneisuutta ja vähitellen kehittyvää väkivaltaista käytöstä kohtaan. Jonkinlaisen luottamuksen tai ymmärtämyksen isäänsä ja isän elintapoja ja valintoja kohtaan hän tavoitti vasta varhaisina nuoruusvuosina Pietarissa.

Ida Marianna Kultalahti vuosisatojen vaihteessa nuorena tyttönä. Ida Marianna perusti korsettiliikkeen Pietariin. Kaunis, punatukkainen Ida-äiti kuoli Alikin ollessa vain kaksivuotias ja Felixkin oli vastasyntynyt. Äiti oli ottovanhempiensa hyvin kouluttama, kielitaitoinen ja sivistynyt madonnamainen unelmaäiti, jonka Ali tunsi vain sukulaisten kertomusten perusteella ja valokuvista. Vanhemmat olivat tavanneet kansan lukutuvassa 1894, jossa Ida opetti muun muassa yhteiskunnallisia aineita. Valola-Säätiö

Anna Kempas oli Pekka Aholan Kolmas vaimo – Alikin Anna kakkoseksi nimeämä. Hän oli pyykinpesijä ammatiltaan. Hän vakiinnutti perhe-elämän. Hänen kasvatusperiaatteensa olivat kuitenkin vanhakantaisen ankaria. Anna kakkosen kasvatusperiaate oli, että "joka vitsaa säästää se lastaan vihaa". Alik kutsuu häntä päiväkirjoissaan ”pahaksi”, ”tyhmäksi” ja kapinoi koko sydämellään Anna kakkosen lähentymisyrityksiä vastaan. Valola-Säätiö.[21]

Anna-Sofia Nousiainen oli Pekka Aholan toinen vaimo, jonka kanssa solmitun avioliiton piti ratkaista perheen lasten hoitotilanne. Avioliitto ehti kestää vajaan vuoden; toinen vaimo kuoli synnytykseen samoin kuin lapsi.

Ida-Äidin kuolemasta oli seurannut alituinen muutos ja edestakainen huoltajalta toiselle siirtely. Äidin ja isän läsnäolon puute leimasivat vaikutusalttiin ja herkän Alin lapsuuden varhaisvuosia. Kokemukset perheväkivallasta ja yhteiskunnallisesta väkivallasta synnyttivät jo pienessä lapsessa väkivallattomuuden ajatuksen. Alikin kirjoitusten mukaan hänen ”itsetajuisuutensa” eli ensimmäinen muistijälkiä jättänyt kokemuksensa sijoittuu vuoteen 1902, jolloin hän oli vain parivuotias sekä viisivuotiaana koettuun Pietarin veriseen sunnuntaihin (1905), poliittiseen joukkomurhaan, jotka kokemuksina heijastuivat hänen myöhemmässäkin kriisitilanteiden tai stressin aiheuttamissa sairastumisissaan. Hänestä tuli yliherkkä. Lapsen mieleen piirtyivät voimakkaasti myös moraalista rappiota kuvastavat aikuisten teot, juopottelu, alkoholismi, perheväkivalta. Epävarmuus, luottamuksen puute ja väkivallan pelko tulivat hänen elämäänsä jo tällöin ja vahvistui helmikuun vallankumouksen 1905 kokemisen myötä.[22]

Alikia kaksi vuotta nuorempi Felix Ahola oli ulkonaisesti piirteineen ja punaisine hiuksineen kuin äitinsä Ida-Mariannan kuva.

Mummolan aikanaan hän mielellään onki kaloja "mirrille" samaan aikaan kun Alik hakeutui jo mäelle "melskaamaan" naapurin lasten kanssa.

Uudessa perheessä hän oli äitipuolensa Anna kakkosen suosikki, jota aluksi kasvatettiin Alin päiväkirjamerkintöjen mukaan kaikkien kristillisten kuuliaisuusperiaatteiden mukaan tottelevaiseksi lapseksi.

Hänen ei katsottu tarvitsevan sellaista ylimääräistä koulutusta kuin veli Alik yksityisopettajineen sai. Eikä hän osannut sitä itselleen vaatiakaan. Alik kritisoi isäänsä ja äitipuoltaan tästä. Myöhemmin Felix osallistui kyllä lasten koulun opetukseen ja myös valtion virallisen koulun työhön.

Alin muistiinpanoissa Felix on pikkuveli, josta hän tunsi vastuuta, josta huolehti, jota pyrki ohjaamaan ja jopa elätti taloudellisesti. Alikin johdolla myös Felix muuttui vähitellen kapinoivammaksi; yhdessä he lähtivät pitkälle karkumatkalle, hakeutuivat orpokotiin ja myöhemmin Pietariin ansiotyöhön.

Helena-mummo ja Ukko. Ritva Aholan perhealbumi

Alin, mutta erityisesti Felixin turvana lähes viisi-kuusivuotiaaksi saakka olivat suurimman osan varhaislapsuutta Impilahden Helena-mimmo ja Ukko. Ukko oli luonnonparantaja ja hieroja, jolta Alik jo lapsena oppi luonnonlääketieteen alkeita.

Helena-mummolta riitti ymmärtämystä, tukea ja lohtua myöhemminkin Pekan ja poikien elämän vaikeuksissa. Hän riensi usein paikalle, kun perheen kriisit kävivät ylivoimaisiksi. Hän on Ida-Mariannan lisäksi toinen madonnamainen äitihahmo ja positiivinen, juureva naishahmo Alin elämässä.

Annastiina-mummo ja Anna kakkonen kasvattavat kurilla 1912 KP IV s. 201 1998

Äidin puoleista Kultalahden mummoaan Alik ja Felix eivät oppineet tuntemaan.

Sen sijaan äitipuoli Anna kakkosen äiti Annastiina-mummo siirtyi asumaan Aholoiden talouteen ja vaikutti yltiökristillisyydellään ja äärettömän aggressiivisella ja kovalla kielenkäytöllään ja tavoillaan pyörremyrskyn lailla perheessä. Kärjistyneimmillään pojat pakenivat kuritusta naapureiden luo.[23] Annastiina sai tyttärensäkin vakuuttuneeksi siitä, että Alik ei ole aivan mieleltään terve ja että vain ankaralla kurilla hänestä ja Felixistä kasvaisi kelpo miehiä. Pyhäkoulun käyminen riitti, kaikki muu koulutus (paitsi lääkärin) olisi turhaa. Vävyään Pekka hän ei arvostanut.

Alikin mielestä taas Annan ja Annastiinan fyysiset ja henkiset väkivaltaiset otteet tuhosivat niin hänen isänsä luonteen kuin perheyhteydenkin.

Semstvossa toimi valtion virallinen kaksivuotinen koulu, kun Ali hakeutui sinne opiskelemaan. Ensimmäisten vuosien kokemukset muokkasivat voimakkaasti sekä pojan käsitystä kasvattajista, opettajista että uskonnosta.

Ensimmäinen opettaja – Vera-opettaja – toimi vain yhden vuoden; tällöinkin hänen sairaalloisuutensa vuoksi lapset saivat usein tulla keskenään toimeen miten kykenivät. Alik osasi lukea jo ennen kouluun menoaan ja hänet oli siirretty yhden luokan yli toiselle luokalle.

Iso-Mariksi kutsuttu opettaja ehti hänkin opettaa vain lukuvuoden verran, mutta jätti lempeällä, valitushenkisellä, virikkeellisellä ja epäautoritaarisella opetustavallaan lähtemättömän positiivisen mielikuvan sekä Alikin että kylän muiden lasten mieliin.

Hän oli ottanut koulun ylimääräiseen opetusohjelmaan muun muassa välituntiliikunnan ja ennen varsinaisia tunteja pidettävän valistustunnin, joilla käsiteltiin asioita terveydenhoidosta tähtitieteeseen. Hän kohteli lapsia kuin vertaisiaan, ystävällisesti, toverillisesti ja lapsen kykyjä arvostaen.

Opinhaluisen Alekin lukuhaluja Iso-Mari tuki antamalla ylimääräistä luettavaa. Iso-Marin tilalle tulleet opettajat sen sijaan pitäytyivät virallisessa opetusohjelmassa. Virallinen Semstvon koulu tarjosi opinahjon lukemisen, kirjoittamisen ja laskennon lisäksi vain uskonnollista tietoa.

Erityisen vaikuttava on ollut Alikin ensikosketus uskonnolliseen opetukseen. Lempeän Iso-Marin hyväntahtoisuuden vastakohtana Alik kertoo autoritäärisestä ja suvaitsemattomasta papista, joka vaati uskontunnustusten ja muiden tekstien ulkoa opettelua kirkkoslaavin kielellä, jota kieltä Alik ei tietenkään osannut. Pappi siirsi hänet kirkkoslaavin osamaattomuudesta takaisin alemmalle luokalle, mikä loukkasi syvästi opille ahneen pojan itsetuntoa. Pohja uskovaisuuden arvostelulle oli syntynyt. Tästä lähtien papisto edusti hänelle ”ulkokullaisuutta” ja teennäistä kristillisyyttä.

Ensimmäisestä miespuolisesta pappis-opettajastaan Alille jäi elinikäinen kammo tai trauma. Papilla oli tapana rangaista oppimattomuudesta varta vasten kasvattamillaan kynsipihdeillä, jotka lapsen silmissä tietenkin olivat valtavat!

Iso-Marin haavekuva opettajasta säilyy päiväkirjoissa läpi Alikin lapsuuden ja nuoruuden kannustavana voimana. Iso-Marin vaikutteista syntyi lasten piirissä tarve perustaa uudenlainen koulu, jonka opetus olisi laaja-alaisempaa kuin virallisen koulun ja ottaisi huomioon lapsen. Opettajan ammatti kangasteli Alikin silmissä unelma-ammattina ja opettajan työ tärkeimpänä mahdollisena tehtävänä yhteiskunnassa. Hän halusi ”isona” opettajaksi.[24]

Virallisen koulun opetusohjelmaan tuntui olevan mahdotonta sijoittaa ohjelmasta poikkeavia opetustapoja tai opetusaineita ja niin syntyi Alikin mielessä ajatus uudenlaisen koulun perustamisesta. Hänen isänsä ja vähitellen myös muut kyläläiset tukivat ajatusta.

Aleksanteri Ahola-Valon aloitteesta ja hänen johdollaan perustivat Viiritsan suomalaiskylän lapset vuonna 1908 omatoimikoulun, joka nimettiin lasten leikkikouluksi. Koulun kehitys oli pitkälti Alin varassa vuosina 1908–1916 siitäkin huolimatta että koulu toimi demokraattisin periaattein järjestäytyneenä Alik ideoi, kehitti, suunnitteli, keräsi rahaa ja valvoi muun muassa uuden koulunrakennuksen rakentamista vain teini-ikäisenä.

Oppilaat toimivat itse koulun opettajina suunnitellen toiminnan, talouden ja opetusohjelman itse, mitä virkavallan oli vaikea uskoa. Koulun opetusta saivat seurata myös aikuiset, koska Alik piti tärkeänä myös aikuisten valistamista ja kasvattamista hyvään. Kylän virallisen koulun opetusohjelma oli suppea ja kirkkoslaavilaisen kulttuurin leimaama. Se sijaitsi myös joillekin lapsille liian kaukana ja opetus tapahtui arkipäivinä ja työnteon kannalta muuten hankalina aikoina.

Koulu toimi alusta alkaen demokraattisten periaatteiden mukaan: sillä oli johtokunta, joka kokoontui pienemmissä piireissä ja yleiskokous, joka hyväksyi suurimman osan johtokunnan esittämistä asioista. Eli lapset tekivät kaikki pienimmätkin päätökset yhteistyössä äänestysten perusteella, mutta hoitivat myös työn. Vanhemmilla oli kuuntelu- mutta ei päätöksentekovaltaa.

Lasten koulun tavoitteena oli mahdollistaa koulunkäynti niillekin vähävaraisille lapsille, jotka eivät käytännön syistä (puuttuvat jalkineet, työnteko) voineet arkipäivinä osallistua virallisen koulun opetukseen. Koulu toimi virallisen koulun rinnalla. Alik itse osallistui myös sen opetukseen samanaikaisesti Lasten koulun opetuksen, hallinnoinnin ja opintojen kanssa.

Lasten koulun tavoitteena oli oppia sellaisia tietoja ja taitoja, joita virallisen koulun opetukseen ei hyväksytty tai otettu. Koulun tuli Alikin mielestä opettaa lapsille, kuinka tulee elää.[25]Säännöllinen valistustyö sisältyi Viiritsan leikkikoulun opetusohjelmaan viikoittaisilla oppitunneilla. Aiheet liikkuivat henkilökohtaisen hygienian hoidosta vaatteiden huoltoon ja valmistamiseen, hyvien elämän- ja käytöstapojen omaksumiseen, vanhempien ja lasten suhteisiin, puutarhanhoitoon, maailmankaikkeuden rakenteeseen ja uskonnosta lääketieteeseen ja opetukseen, siis kaikkea sellaista, mikä antaisi valmiuksia kohdata muuttuva maailma.

Aluksi koulu toimi lahjoitusvaroin; koululaiset itse keräsivät varat niin koulukirjoihin, vihkoihin kuin vähävaraisimpien lasten vaatetukseenkin. Koulutilat saatiin aluksi Alin kotipiiristä; myöhemmin ne laajentuivat luokkien määrän kasvaessa muualle kylässä ja lopulta omiin koulutiloihin, jotka 13-vuotias Ali oli suunnitellut ja joiden rakentamista hän itse valvoi.

Koulu herätti aikanaan sekä ihastusta että vihastusta. Lasten omatoimisuus toisaalta hämmästytti, toisaalta aiheutti epävarmuutta, pelkoa ja viranomaisten ja aikuisten vihamielisyyttä. Viranomaiset tekivät useita tarkastuksia kouluun ja yrittivät saada sen lakkautettua. Ei täysin uskottu, ettei se ollut vallankumouksellisten tai muiden kapinallisten järjestämää toimintaa. Koulu oli kuitenkin kaukaa viisaasti nimetty ”leikkikouluksi”, joten se sai jatkaa.

Ajan mittaan pelko laantui. Oppimistulokset todettiin todellisiksi ja oppimismotivaatio korkeaksi. Lasten käyttäytyminen sekä toisiaan että aikuisia kohtaan muuttui ja yhteiskunnallinen vastuuntunto kehittyi. Jopa perheiden elämää pahoin vaivannut juopottelu ja perheväkivalta vähenivät.

Koulu hyväksyttiin eli rekisteröitiin vuonna 1914, jolloin siitä tuli valtion virallinen eksperimentaalinen eli kokeellinen koulu.

Alin toiminta koulun parissa päättyi vuonna 1916 kun hän muutti Pietariin jatkamaan opintojaan ja työskentelemään.

Tärkeä henkilö Aleksanteri Ahola-Valon kasvuaikana oli opettaja Ljudmila Dmitrijevna Kužmina. Alik lyhensi hänen nimensä LyMiksi säästääkseen aikaa päiväkirjaa kirjoittaessaan.[26]

Lydmila Kužmina oli lääkäri ja kuului vuosisadan vaihteen venäläisiin intellektuelleihin, laajalti oppineeseen ja sivistyneeseen polveen, joka joutui Alin isän tavoin elämään maansisäisessä karkotuksessa. Alikin isä johdatti tiedonhaluisen poikansa LyMin oppiin.

AIik perehtyi hänen johdollaan ajan uusimpaan kirjallisuuteen ja tieteen virtauksiin. Ali sai perehtyä niin kehitysoppiin kuin myös kehitysoptimistiseen ajattelutapaan. Alik perehtyi kasvitieteeseen, maantietoon, uskontojen syntyyn, ihmisen ja maapallon varhaishistoriaan ja erinäisiin kieliin kuin myös kasvatustieteeseen, psykologiaan ja lääketieteeseen, joka erityisesti kiinnosti Alikia LyMin opetuksessa hän luki Rousseaun, Pestalozzin, Baden-Powellin kasvatusideologiasta ja tolstoilaisesta yhteiskuntanäkemyksestä ja positivismin kehitysideologiasta.[27]

Kužminoilla Ali perehtyi myös hyviin käytöstapoihin ja oppi keskustelemaan hienostuneesti. Näistä tavoista hänelle oli myöhemmin hyvin paljon hyötyä.[28] LyM keskusteli Alikin kaikista hankkeista, kannusti ja opasti opintojen lisäksi lasten koulun toiminnan suunnittelussa, orpokodin perustamisessa. Kužminoiden kiintymyksestä Aliin kertoo se, että heillä oli aina "Alin oma huone" valmiina odottamassa joko opiskelemaan tai yöpymään.

Päiväkirjat vilisevät kuvauksia kylän erilaisista henkilöhahmoista. On lapsia, aikuisia, äitejä, isiä ja isoäitejä, santarmeja, pappeja, talollisia, kartanonisäntiä ja kerjäläisiä, joiden luonteenpiirteet ja tavat Alik kuvaa niin tarkkanäköisesti, että havainnoilla on kansatieteellis-historiallista arvoa.[29].

Lapsiystäviä Alilla oli myös erityisesti lasten koulun piiristä. Miehistä Alik ei löydä esikuvaksi kelpaavaa kohdetta. He ovat lähes poikkeuksetta turmeltuneita, tahdottomia, ryhdittömiä juoppoja ja harhailijoita, jotka pysyvät vain pieksemään vaimojaan ja lapsiaan. Isäänsä hän kuitenkin rakastaa tämän heikkouksista huolimatta ja oppii vanhemmiten ymmärtämäänkin tämän riippuvuutta riitaisesta vaimosta.

Ulkokultaisiksi Alik kuvasi myös erinäiset kristillisyyttään uhkuvat virkamiehet, perheenisät ja muut kyläläiset, jotka hänen mukaansa esittivät edessäpäin hurskasta, mutta takanapäin tekivät kaikkea pahaa: joivat, löivät perheitään, pelasivat ja käyttivät väärin vähäistäkin valtaansa.

Yksi poikkeuskin joukossa on: pappi "batjuska" Filampij, joka oli viisas, kaukonäköinen, hyväntahtoinen, suurisydäminen ja ihmisrakas ihminen, joka tuki monin tavoin sekä arvovallallaan että työllään Leikkikoulun toimintaa. Kun hän koulun tarkastustilaisuudessa pyytää puheenvuoroa ja saa sen kaikin mokomin "olkaa hyvä, meidän arvokas sielunpaimenemme"- kehotuksella, hän sanoo:

"Jumalanpalvelijana minä iloitsen näistä lapsista. Hehän tekevät kaiken Jumalalle suotuisasti eivätkä tee syntiä. Jumala heidät siitä palkitkoon ja antakoon heille ikuisen elämän. Minä tunnen heidät Z(emstvon) koululta ja täältä Leikkikoululta, joka on koko Venäjän maan autuus ja ylpeys. Nämä lapset ansioituvat ensimmäisinä, he näyttävät tiedoillaan ja taidoillaan ja luovuudellaan tietä Jumalalle otolliseen totuuteen....Totisesti, totisesti".[30]

Orpokoti syntyi ikään kuin Leikkikoulun sivutuotteena. Perheväkivalta ja alkoholismi olivat yleistä. Lapsityövoiman käyttö enemmän sääntö kuin poikkeus. Koulutyön ohessa ilmi käy muutaman toverin rankka pahoinpitely, johon leikkikoulun lapset halusivat aikuisten puuttuvan.

Alik vastustaa kaikkinaista väkivaltaa. Hänen käsityksensä mukaan ei yhdenkään lapsen tarvitse kokea ”tyhmyyttä” tai ”pahuutta”, jolla hän tarkoitti aikuisten väkivaltaisia kasvatustapoja ja vakuutti koulun tarkkailijoille, että lapset "tahtovat itse tulla kilteiksi ilman vitsoja ja lyöntivälineitä".[31] Alikillakin oli esimerkkejä lähipiiristä: Anna kakkosen ja Annastiina-mummon kasvatusperiaatteet kurituksineen ja kylillä yleinen perheväkivalta.

Pelätessään ei kukaan voinut oppia mitään oli Alin mielipide. Väkivaltaa tai pakotteita käyttävät aikuiset eivät hänen käsityksensä mukaan olleet saaneet "valistusta" tai sivistystä tai koulutusta – ja eivät osanneet tehdä hyvää ja kasvattaa hyvällä. Siksi aikuisillakin oli lupa käydä seuraamassa Leikkikoulun opetusta.

Alik tekee aloitteen paikkakunnalla leikkikoulun perustamisen lisäksi orpokodin perustamisesta kaikkein kurjimmista oloista peräisin oleville lapsille.

Tähän tarvittiin jo aikuisten apua. LyMin johdolla orpokoti perustettiinkin. Alik koulutovereineen puolestaan tarkkaili väkivaltaisia perheitä ja auttoi lapsia hakeutumaan suojaan orpokotiin.[32]]

Anna kakkosen vaativa uskonnollisuus pakollisine virrenveisuineen ja muotokristillisine tapoineen tuntui Alikista ahdistavalta. Isä oli uskonnollisesti sallivampi kuin äitipuoli, mutta ei tarpeeksi läsnä perheen elämässä. Hän oli jatkuvasti poissa nuohous-, puhe- ja muilla matkoilla. Anna kakkosella ja hänen samassa taloudessa elävällä äidillään oli vastuu kodista ja kasvatuksesta. He eivät arvostaneet isän lailla koulutusta ja opiskelua, vaan kantoivat käytännön huolta perheen toimeentulosta. Tämän koulunkäyntiä ja lapsen ajankäyttöä kohtaan osoitetun "tyhmän" asenteen vuoksi Ali koki kodin olosuhteet painostavina, kiusaantui ja kapinoi eli käyttäytyi huonosti. Pelkästään satunnaiset kuritoimenpiteet tukistuksineen tuntuivat herkästä lapsesta kohtuuttomilta puhumattakaan ravistuksista tai lyönneistä. Konflikti oli valmis.

Aholan kodin ilmapiiri muuttui siinä määrin ahdistavaksi ja ristiriitaiseksi, että kasvava Alik hakeutuu orpokotiin veljensä Felixin kanssa. Orpokodin johtajasta Elena Antonovnasta hän löytää LyMin rinnalle uuden madonnamaisen äitihahmon, joka tukee häntä henkisesti ja antaa positiivisen naisen mallin. Hän antoi pojille ja heidän perheelleen rauhoittumis- ja toipumisaikaa. Alik kaipaa koko orpokotiaikansa isäänsä, mutta ei tinkinyt periaatteesta, että perheen sisäiseen väkivaltaan oli puututtava.

Siihen aikaan oli myös tapana, että lapset lähetettiin työelämään ansaitsemaan elatuksensa tai tuomaan lisärahaa tai jopa elättämään perhettä heti kun vain ikä ja koko riittivät. Ei ollut harvinaista, että alle kymmenvuotiaat lapset tekivät täyttä työpäivää. Aikaa koulun käymiseen ei annettu. Anna kakkonen vaati tätä myös Alikilta jo alle 10-vuotiaana.

Ali sanoi, että mitä enemmän hänelle tehdään kiusaa, sitä enemmän hän hautoo mielessään pakoa. Isä ei oikein ymmärtänyt, millä tavoin lapset kokivat itsensä kiusatuiksi. Pitääkö pappa kiusana vain ruumiillista kiusantekoa, hän kysyy ja on sitä mieltä, että henkinen kiusanteko on samanlaista. Ja se, että ihminen pakotetaan tekemään töitä, joihin hän ei sovi. Alilla oli vankka kutsumus ja päämäärä kouluttautua kasvattajaksi. Hän piti raskaaseen nuohoojantyöhön – "orjatyöhön" – kulunutta aikaa tuhlauksena, koska hänen mielestään sitä työtä teki paremmin joku vähemmän lahjakas, jolla ei puolestaan ollut kykyjä kouluttautua.[33]

Alikin kielellinen ja taiteellinen lahjakkuus ilmenivät jo lapsuus- ja nuoruusvuosina. Hän näki jo silloin lukemisen, kirjoittamisen, musiikin ja piirustuksen olennaisena osana valistusta ja valistuvaa ihmistä.

Kirjoittamisen lisäksi lastenkoulun ohjelmaan otettiin jo heti alkuvaiheissa ylimääräisinä taito- ja ilmaisuaineina piirustuksen, musiikin ja baletin opetus – taitoaineita, joita valtion kouluissa ei arvostettu. Lapset järjestivät vuosittain koulun kevät- ja joulujuhlia, joihin myös aikuiset saivat osallistua. Lapset kirjoittivat niitä varten pienimuotoisia näytelmiä. Rakensivat lavasteet koulun pihalle neljän männyn varaan, tekivät mainokset ja esiintymisasut itse. Nämä olivat päiväkirjojen mukaan usein Alikin suunnittelemana ja toteutettiin hänen johdollaan. Tästä kehittyi sitten aikaa myöten oikeata teatteritoimintaa, jonka toimintaan koko kylä osallistui. Syntyi "Neljän männyn teatteri". Se oli uudelleenkoottava ”näyttämö”. Kun koulua sitten 1913 alettiin laajentaa uudisrakennuksin, päätyi Ali suunnittelemaan sille myös teatteritilat.

Alia teatterityö innosti kirjoittamaan näytelmän "Aikuiset ja lapset kasvatuksen pyörteissä".