Kotilot

Kotilot (Gastropoda) on suurin nilviäisluokka. Perinteisesti se on jaettu kolmeen alaluokkaan ja jopa 40 000–60 000 lajiin. Kotiloilla on vahva jalka, jonka aaltomaisten lihassupistusten avulla ne liikkuvat (tästä tulee myös niiden "mahajalkaisia" tarkoittava tieteellinen nimi), silmät ja yksi tai kaksi paria tuntosarvia. Kotiloilla on yleensä kuori, jonka muoto vaihtelee suuresti. Kuori on kalsiumkarbonaattia, joten kuorelliset kotilot voivat elää vain alueilla, joilla ainetta esiintyy. Osa kotiloista on kuorettomia, ja niitä kutsutaan etanoiksi.[2] Niiden kuori on surkastunut ja jäänyt vaipan sisään. Kotiloita elää niin meressä, makeassa vedessä kuin maalla (keuhkokotilot). Kotiloita on niin kasvinsyöjiä ja raadonsyöjiä kuin petojakin. Myrkkypiikillä saalistavat australialaiset keilakotilot voivat olla vaarallisia ihmisellekin. Tyhjästä merikotilon kuoresta voidaan käyttää nimitystä ”näkinkenkä”.

Kotilot
Viinimäkikotilo (Helix pomatia)
Viinimäkikotilo (Helix pomatia)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Nilviäiset Mollusca
Luokka: Kotilot
Gastropoda
Cuvier, 1795[1]
Alaluokat[1]
  • Caenogastropoda
  • Heterobranchia
  • Neomphaliones
  • Neritimorpha
  • Patellogastropoda
  • Vetigastropoda
Katso myös

  Kotilot Wikispeciesissä
  Kotilot Commonsissa

Pienimmät kotilot ovat millimetrien kokoisia, suurimmat ovat yli 90 cm. Suurin maakotilo on tiikerikotilo (Achatina achatina), jonka kuori saattaa kasvaa noin 30 cm:n mittaiseksi.[3]

Kotiloita on hyödynnetty ravintona kauan, ja nykyään niitä pidetään usein gastronomisena herkkuna. Kotiloita pidetään myös terraarioissa lemmikkeinä, joista suosituin on akaattikotilo (Achatina fulica).

Kotilot ravintona

Ravintona käytettävistä kotiloista käytetään yleensä nimitystä ”etana”. Tämä on hieman virheellistä, sillä muutoin etanoilla tarkoitetaan yleensä kuorettomia kotiloita[2], kun taas syötävät kotilot ovat yleensä kuorellisia.

Nykyään suositellaan, että etanoita ei ruokittaisi kahteen vuorokauteen ennen niiden valmistamista ruoaksi, siltä varalta, että etana olisi syönyt jotakin ihmiselle myrkyllistä kasvia tms.

Historia

Kautta historian etanoiden syönti on vaihdellut muotivirtausten mukaan. Roomalaiset pitivät etanoita hyvinkin suuressa arvossa. Heillä oli jopa etanatarhoja, joissa etanoita lihotettiin syöttämällä niille viiniä ja leseitä. Suurin osa keskiajasta etanoita syötiin, vaikka eivät ne mikään erityinen ylellisyysruoka olleetkaan. Varhaisin tunnettu jälkipolville säilynyt etanaresepti on ranskalainen ja vuodelta 1390. Platina mainitsee, että etanoiden valmistus alkaa niiden puhdistamisesta. Vähintään vuorokauden ajan etanoille pitää syöttää maitoa tai vettä, jotta niiden suolisto saadaan puhdistetuksi. Sitten etanat keitetään ja pestään huolellisesti. Tämän jälkeen niihin hierotaan viinietikkaa ja suolaa ja pestään jälleen. Sitten ne kieritellään jauhoissa ja keitetään kiehuvassa öljyssä tai rasvassa. Kun ne asetetaan tarjolle, niiden päälle ripotellaan tuoretta minttua, pippuria, valkosipulia ja sahramia ja pirskotellaan päälle hieman verjuisia.

Hildegard Bingeniläinen (1098–1179) kertoo etanasta saatavan tehokkaita lääkeaineita: etanankuorijauhe ajaa ulos madot, ja muita etanavalmisteita on käytetty paiseiden hoitamiseen. Hildegard nimitti etanoita kilpikonniksi (testunides).[4]

Kotiloheimoja

Kotiloiden kehityshistoria

Kotilot kehittyivät alun perin merissä. Kivihiilikaudella ne alkoivat nousta maalle ja valtasivat vähitellen kaikki mantereet. Jotkin kotilot kehittyivät kuorettomiksi kotiloiksi eli etanoiksi.[5]

Katso myös

Lähteet
  1. World Register of Marine Species (WoRMS): Gastropoda (luettu 25.12.2019) (englanniksi)
  2. ”Kotilot ja etanat”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten–Kreikka), s. 3210–3212. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
  3. Nordsieck, R.: Amazing Facts About Snails (englanniksi)
  4. Suuri symbolikirja. Toimittanut Pentti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.
  5. Geo-lehti tammikuu 2016

    Kirjallisuutta
    • Koivunen, Anne; Malinen Pekka; Ormio, Hannu; Terhivuo, Juhani & Valovirta, Ilmari: Suomen kotilot ja etanat : Opas maanilviäisten maailmaan. 376 s. Helsinki: Hyönteistarvike Tibiale Oy, 2014. ISBN 978-952-67544-6-8.
    • Routio, Irene & Valta, Matti: Varsinais-Suomen kotilot. Luontosäde, 2014. ISBN 978-952-67567-2-1.

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.