Kosovon sota

Jugoslavia hajosi vuonna 1991 kun Slovenia, Kroatia ja Bosnia itsenäistyivät. Kosovossa syntyi etnisiä jännitteitä albaanien ja serbien välille.[5]

Jo vuonna 1982 syntyi Sveitsissä olevien albaanien keskuudessa Kosovon vapautusarmeija (UÇK, tunnetaan myös englanninkielisellä lyhenteellä KLA, Kosovo Liberation Army), joka organisoitiin alussa IRA:n tavoin. Liikkeen tavoitteena oli luoda itsenäinen albaanialue sosialistiseen Jugoslaviaan, ja liittää se Albaniaan Suur-Albaniaksi. Vuonna 1989 serbit ottivat valtaa pois Kosovon albaaneilta lakkauttaen alueen itsehallinnon. Vuoden 1991 kansanäänestyksessä yli 99 % albaaneista kannatti Kosovon itsenäisyyttä.[6] Vuonna 1992 albaanit perustivat varjohallituksen Ibrahim Rugovan johdolla.[7]

Vuonna 1998 maaliskuusta syyskuuhun oli avoin konflikti serbipoliisien ja Kosovon vapautusarmeijan välillä. Serbit pyrkivät murskaamaan separatistisen liikkeen, ja monet siviilit joutuivat lähtemään kodeistaan. Syyskuussa 1998 Nato kehotti Slobodan Miloševićia lopettamaan Kosovon albaanien vainot.[5]

UÇK laajeni merkittävästi vuosina 1997–1999. Se laajensi aluettaan hyökkäämällä serbien sotilaskohteita, poliiseja ja armeijaa vastaan ja pystytti tiesulkuja varmistaen alueensa. Helmikuussa 1998 Milošević määräsi sisäministeriön MUP:n kukistamaan UÇK:n.[7] Maaliskuussa 1998 kapina oli laajimmillaan ja UÇK valtasi jopa neljänneksen Kosovosta. Silloin UÇK:n pääasiallinen tukialue oli Drenican seuduilla sijaitseva Prekazin kylä. UÇK:n taktiikka muuttui alueelliseksi puolustukseksi, ja liike tukeutui kyliin.

Helmikuun lopussa ja maaliskuussa kansainväliset neuvottelut jatkuivat Pariisissa, mutta samaan aikaan serbit lisäsivät joukkojaan Kosovossa ETYJin tarkkailijoista välittämättä. Neuvottelujen kariuduttua Nato aloitti ilmapommitukset Jugoslaviaa vastaan maaliskuussa 1999.[3]

Nimellä Allied Force kutsutut pommitukset määräsi Naton puheenjohtaja Javier Solana. Ensi vaiheessa piti iskeä ilmatorjuntakalustoon, toisessa vaiheessa sotilaskohteisiin 44. leveyspiirin eteläpuolella ja kolmannessa vaiheessa 44. leveyspiirin pohjoispuolella, myös pääkaupunki Belgradiin.[8] Kesäkuussa 1999 Milosevic suostui vetämään joukot pois Kosovosta ja Nato lopetti ilmaiskut.[5]

Jugoslavian armeijan tiedusteluyksikön rakennus Belgradissa Naton pommitusten jälkeen (1999)

Naton pommituksissa kuoli arviolta 500 serbisiviiliä.[9] Sota päättyi kolmen kuukauden ilmapommitusten jälkeen.[3]

Pääartikkeli: Naton pommitukset Jugoslaviassa

Toukokuun alussa käynnistyneet neuvottelut johtivat Naton pommitusten loppumiseen ja sotatoimien loppumiseen 10. kesäkuuta 1999. Pääneuvottelijoina oli Suomen silloinen presidentti Martti Ahtisaari, Venäjän entinen pääministeri, erikoislähettiläs Viktor Tšernomyrdin ja Yhdysvaltain varaulkoministeri Strobe Talbott. Heistä välittäjinä toimineet presidentti Ahtisaari ja erikoislähettiläs Tšernomyrdin matkustivat 2. kesäkuuta Belgradiin neuvottelemaan sodan lopettamsesta Jugoslavian serbipresidentti Slobodan Miloševićin kanssa. Neuvottelujen tuloksena presidentti Milošević suostui rauhanehtoihin.[10]

Pääartikkeli: Kosovon kriisin neuvotteluratkaisu

Tässä Serbian aloittamassa sodassa 13 517 ihmistä kuoli tai katosi tammikuun 1998 ja joulukuun 2000 välisenä aikana. Uhreista 10 415 oli albaaneja, 2 197 serbejä ja 528 muita kansallisuuksia. [11] Kosovon serbejä ja muita etnisiä vähemmistöjä pakeni kodeistaan sodan aikana 245 000 henkeä vuonna 1999 joko Serbian puolelle tai Kosovon sisällä. Vuonna 2011 225 000 oli edelleen sisäisinä pakolaisina.[12]

Sota herätti voimakkaita reaktioita eri puolilla maailmaa. Osapuolet toivat omaa näkemystään esille lehdistön lisäksi myös internetissä.[13]

Presidentti Mauno Koivisto oli Suomessa näkyvin toisinajattelija Kosovon sodan suhteen. Hänen mukaansa serbeille ennen sotaa esitetyt vaatimukset olivat mahdottomia hyväksyä maan omien lakien puitteissa. Koiviston mielestä sodassa saavutettu sopimus olisi voitu saavuttaa ilman väkivaltaa kärsivällisemmällä diplomatialla.[14]

Tutkija Pekka Visuri julkaisi kirjan Kosovon sota, jonka nähtiin kyseenalaistavan valtamedian kuvaa sodasta. Helsingin Sanomat taas kritisoi Visurin kirjassaan esittämiä näkemyksiä puolueellisiksi. [15] Myös brittiläinen kirjeenvaihtaja Robert Fisk arvioi, että Rambouillet'n konferenssissa esitettiin tarkoituksella niin kovia ehtoja, että neuvotteluiden syy vaikutti olevan enemmän rauhan estäminen kuin sen tuominen. Samoilla linjoilla kritiikissään oli norjalainen rauhantutkija Johan Galtung.[16]

Noam Chomsky kritisoi sotatoimia ja sille esitettyjä oikeutuksia kirjassaan Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset.[17] Hän syytti länsimaiden intellektuelleja tapahtumien järjestyksen nurinpäin kääntämisestä, kun he esittivät pommitusten olleen vastaus albaanien joukkokarkotuksiin. Erinäisiin lähteisiin ja raportteihin viitaten Chomsky väitti albaanien massiivisten joukkokarkotusten alkaneen vasta Naton pommitusten käynnistyttyä. Chomskyn mukaan monet Naton kenraalitkin varoittivat pommitusten voivan johtaa joukkokarkotuksiin. Chomsky asetti Kosovon tapahtumat laajempaan poliittiseen kontekstiin muistuttamalla samana vuonna tapahtuneista Nato-maa Turkin kurdeihin kohdistamasta aseellisesta repressiosta sekä Itä-Timorin väestöön kohdistuneista väkivaltaisuuksista. Chomskyn mukaan molemmissa tapauksissa länsimaat olivat tukemassa sortavaa osapuolta, mikä Chomskyn mukaan osoitti, etteivät länsimaat toimi humanitarismin ohjaamana.

KFOR-joukot aloittivat kesäkuussa 1999 ja Suomen hallitus teki päätöksen rauhanturvaajien lähettämisestä Kosovoon. Suomalaisia rauhanturvaajia osallistui operaatioon 680, joka jatkossa väheni 550:en. 1. toukokuuta 2004 lähtien Keskisen Prikaatin (MNB Centre) komentajana toimi prikaatikenraali Antti Lankinen. 29. lokakuuta tehtävät vastaanotti eversti Jari Kallio. Samalla Keskisen Prikaatin päämaja siirtyi Suomen rauhanturvaajien pääleiriin (Camp Ville) Lipljaniin. Keskisessä Prikaatissa palveli rauhanturvaajia kuudesta eri maasta (Suomi, Ruotsi, Irlanti, Tšekin tasavalta, Slovakia ja Latvia). Syksyllä 2006 Prikaatin nimi muuttui muotoon Keskinen Taisteluosasto Kosovo (Multinational Task Force Center - MNTF(C)) Naton organisaatiomuutoksen takia. Toukokuun 2006 rotaation yhteydessä suomalaisten rauhanturvaajien vahvuus Kosovossa laski 400 henkeen. Camp Ville lopetti toimintansa 29. joulukuuta 2010 noin 110 hengen vahvuisen purkuosaston kotiutuessa. Suomalainen Kriisinhallintajoukko Kosovossa (SKJK) lopetti toimintansa 31. joulukuuta 2010.[18]

Martti Ahtisaari johti neuvotteluja Kosovon tulevasta asemasta 2005 alkaen ja julkaisi esityksensä Kosovon asemasta keväällä 2007. YK:n turvallisuusneuvosto ei hyväksynyt ehdotusta Venäjän vastustuksen takia.[3]

• Visuri, Pekka: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kosovon sota Wikimedia Commonsissa

• Human Rights Watch - UNDER ORDERS: War Crimes in Kosovo (an overview) (englanniksi)
• Human Rights Watch report on atrocities against Kosovo Serbs and Roma after June 1999 (englanniksi)