Kosovo

Albaanien mahdollisina kielellisinä esi-isinä pidetyt illyrialaiset ilmestyivät Länsi-Balkanille noin 1200-luvulla eaa. Albaani on ainoa kieli omassa indoeurooppalaisessa haarassaan, ja se on mahdollisesti illyrialaisten puhumien kielimuotojen viimeinen jäänne, joskaan asiaa ei ole todistettu.[9] Antiikin aikana Kosovo oli osa suurempaa aluetta nimeltään Dardania. Alue soti usein kasvavan Makedonian kanssa, ja sen eteläosa vallattiin Filippos II:n, Aleksanteri Suuren isän, valtakaudella. Alueesta tuli myöhemmin osa Rooman valtakuntaa, kun keisari Augustus valloitti sen vuonna 28 eaa.

Slaavit saapuivat Balkanille 500–700-luvuilla.[9] Serbia itsenäistyi 1100-luvulla, ja Kosovosta tuli maan poliittinen, taloudellinen, uskonnollinen ja kulttuurillinen keskus. Tällä aikakaudella sinne rakennettiinkin useita satoja ortodoksisia kirkkoja ja luostareita.

28. kesäkuuta 1389 käytiin Kosovo Poljen taistelu, jossa olivat osapuolina yhdistyneet kristityt joukot, joita komensivat serbit sekä Osmanien valtakunnan joukot. Kristittyjen armeija hävisi. Suuri osa serbien armeijasta romahti, ja seuraavien vuosien aikana Serbia oli heikko osmaneja vastaan. Alueesta tuli 1448 osmanien vasallivaltio, ja se liitettiin Osmanien valtakuntaan 1459 yhdessä muun Serbian kanssa. Osana Osmanien valtakuntaa serbit saivat vähemmän oikeuksia kuin kristittyjen hallitsijoiden aikakaudella, vaikka maaorjuus lopetettiinkin.

Kosovon tultua liitetyksi Osmanien valtakuntaan se oli vielä selvästi serbienemmistöinen, mutta albaanien osuus alkoi kasvaa. Valtaosa Kosovon albaaneista kääntyi islaminuskoon osmanivallan aikana.[10]

Kun Osmanien valtakunnan ja Habsburgin hallitsijasuvun välillä oli sota 1683–1699, serbit nousivat kapinaan. Kun habsburgilaiset vetäytyivät takaisin Tonavasta pohjoiseen, suuri määrä serbejä jätti Kosovon ja lähti habsburgilaisten hallitsemille katolisille alueille. Tämän jälkeen Kosovoon muutti 1900-luvun alkuun asti suuri määrä islaminuskoisia albaaneja Pohjois-Albaniasta. Tämä prosessi kesti noin 200 vuotta, ja sinä aikana myös osa serbeistä vaihtoi kieltä ja uskontoa.

1800-luvun serbinationalismi piti Kosovon aluetta "Serbian kehtona". Monet kristittyinä pysyneet serbit tuomitsivat albaanit, koska nämä olivat omaksuneet vihollisen eli Osmanien valtakunnan uskonnon.[10]

1800-luvun toisella puoliskolla tapahtui ensimmäinen albaanien ja serbien välinen konflikti, kun albaanit asettuivat Osmanien valtakunnan puolelle vuosien 1876–1877 sodassa. Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja 1878 rauhansopimuksessa Berliinin kongressissa Serbia sai takaisin alaisuuteensa Pristinan sekä Mitrovican.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Bulgaria ja Itävalta-Unkari miehittivät Kosovoa. Vuonna 1918 alue siirtyi Serbialle, josta myöhemmin tuli osa Jugoslavian kuningaskuntaa. Toisessa maailmansodassa osa alueesta yhdistettiin Italian hallitsemaan Albaniaan ja itäisempää osa miehitti Bulgaria.

1960- ja 1970-luvuilla monet serbit muuttivat maakunnasta Serbiaan paremman elintason perässä, koska Kosovosta oli tullut Jugoslavian köyhin osa. Sosialistisen Jugoslavian aikana albaanien tilanne oli hyvä: Tito suosi heitä ja kannusti ihmisiä muuttamaan Albaniasta Kosovoon. Kosovon väestörakenne albanisoitui entisestään. Toisen maailmansodan ja Titon kuoleman välisenä aikana albaanien väkiluku kolminkertaistui Kosovossa Euroopan suurimman syntyvyyden sekä siirtolaisuuden johdosta. Kosovolle myönnettiin autonomisen maakunnan asema vuonna 1974.

1980-luvulla albaaniopiskelijat alkoivat vaatia alueelle itsenäisempää tasavallan asemaa. Marraskuussa 1988 albaanit aloittivat uudet levottomuudet, jotka johtivat alueen autonomian keskeyttämiseen ja sen asettamisen hätätilaan. Tämä johti suureen tyytymättömyyteen albaaniväestön keskuudessa. Albaanien tilanne huononi merkittävästi: he jäivät ilman työtä, koulutusta ja sairaanhoitoa. Ylin valta maakunnassa annettiin serbeille.

Satoja tuhansia albaaneja joutui pakenemaan ulkomaille, muun muassa Suomeen. Syntyi vastarintaliike, johon kuului julistautuminen itsenäiseksi vuonna 1991. Tätä ei kuitenkaan tunnustettu kansainvälisesti. Albaanit tekivät aluksi rauhallista vastarintaa, kunnes vuonna 1996 Kosovon vapautusarmeija (UÇK) aloitti sissisodan, joka laajeni Kosovon sodaksi.

Sodan jälkiä Kosovossa vuonna 1999

Katso myös: Kosovon sota

Albanian valtion osittain tukema Kosovon vapautusarmeijan UÇK:n aseellinen kapina oli laajimmillaan vuonna 1998, jolloin se hallitsi jopa puolta silloista maakuntaa. Länsimaat paheksuivat serbien kapinan kukistamisessa käyttämiä sotilaallisia otteita. Erityisesti serbien Račakissa suorittama joukkomurha herätti länsimaat vaatimaan Nato-joukkoja alueelle turvaamaan rauhaa. Tähän Serbia ei suostunut.

Maaliskuussa 1999 Nato alkoi pommittaa Serbiaa. Päätös tehtiin Venäjän vastustuksen vuoksi ilman Yhdistyneiden kansakuntien valtuutusta. Kymmenen viikkoa kestäneen pommituskampanjan johdosta Serbian Slobodan Milošević joutui vetämään armeijan pois Kosovon alueelta. YK:n turvallisuusneuvostossa päätöslauselmalla 1244 päätettiin, että Kosovo kuuluu Serbiaan ja Kosovon tulevaksi asemaksi tulee laaja autonomia. Tästä lähtien Kosovoa hallitsi Yhdistyneet kansakunnat UNMIK-osastonsa kautta.

Rauhanturvaajien saapumisen jälkeen albaanit aloittivat kostotoimet. Pitkälti yli sata kirkkoa ja luostaria tuhottiin, monet vuoden 2004 mellakoiden aikana.[11] 280 000 serbiä jätti Kosovon.[12]

Vuonna 2006 Kosovon albaanien hallinto ja Serbia neuvottelivat YK:n johdolla Kosovon lopullisesta asemasta. Huhtikuussa 2007 YK:n pääneuvottelija Martti Ahtisaari esitteli suunnitelmansa, joka toteutettaisiin kansainvälisessä valvonnassa. Siinä Kosovo olisi saanut valvotun itsenäisyyden ja oikeuden hankkia omat kansalliset symbolit. Kosovon albaanien johtama hallitus suhtautui ehdotukseen myönteisesti, kun taas serbiosapuoli torjui sen.^lähde?

Kosovon itsenäisyyden tunnustaneet valtiot (vihreällä).

Pääartikkeli: Kosovon itsenäisyysjulistus 2008

Serbia oli valmis antamaan Kosovolle rajoitetun itsehallinnon, mutta Kosovon hallitus hyväksyi vain täyden itsenäisyyden.[13] Neuvottelut asiasta kariutuivat joulukuussa 2007, ja Kosovo julistautui itsenäiseksi 17. helmikuuta 2008. Kaikki paikalla olleet 109 albaaniparlamenttiedustajaa kannattivat itsenäisyyttä. Istunnosta puuttui kymmenen edustajaa mukaan lukien kaikki serbiedustajat. Serbia ilmoitti, ettei koskaan tule hyväksymään Kosovon itsenäisyyttä. Venäjä pyysi YK:n turvallisuusneuvostoa kokoontumaan asian vuoksi.[14] YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon ilmoitti 18. helmikuuta 2008, että YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1244 pysyy voimassa ja sitä pyritään toteuttamaan kehittyvien olosuhteiden valossa.[15]

YK:n Kansainvälinen tuomioistuin päätti heinäkuussa 2010, että Kosovon itsenäisyysjulistus ei rikkonut kansainvälisiä lakeja. Tuomioistuin käsitteli asian Serbian aloitteesta. Päätös ei kuitenkaan ole sitova, vaan ainoastaan neuvoa-antava. Serbian presidentin Boris Tadićin mukaan päätös ei muuta Serbian suhtautumista Kosovoon. Sen sijaan Kosovon presidentin Fatmir Sejdiun mielestä se poistaa loputkin epäilyt Kosovon itsenäisyydestä.[16] Sejdiu erosi virastaan syyskuussa 2010, kun perustuslakituomioistuin oli ilmoittanut, että Sejdiu oli rikkonut perustuslakia. Hän oli toiminut presidenttiytensä aikana myös LDK-puolueen johtajana.[17]

Kesästä 2011 Pohjois-Kosovossa oli levotonta, kun paikalliset serbit yrittivät barrikadein estää Kosovon viranomaisia ottamasta haltuunsa raja-asemia, joilla olisi valvottu kulkua rajan yli.[18] Alkuvuodesta 2012 nationalistinen albaanijärjestö Vetëvendosje yritti marssia raja-asemille ja sulkea rajan.[19] 14.–15. helmikuuta 2012 neljässä kunnassa Pohjois-Kosovossa järjestettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin, hyväksyvätkö asukkaat Kosovon tasavallan instituutiot. 99,74 % äänestäneistä vastasi ei.[20]

Vuonna 2013 Serbia ja Kosovo allekirjoittivat Brysselissä 19. huhtikuuta Euroopan unionin neuvotteleman sopimuksen, jossa Serbia ja Kosovo normalisoivat suhteensa.[21] Sopimuksessa Kosovo saa oman puhelinnumerojen maatunnuksen sekä yhteistyöt energia-asioissa ja televiestinnässä normalisoituvat.[22]

Syksystä 2014 kosovolaiset voivat matkustaa Serbiaan ilman passia. Yli 60 000 on myös hakenut Serbian passeja, joilla voi matkustaa ilman viisumia Schengen-alueella. Jopa 100 000 on lähtenyt maasta elokuusta helmikuuhun 2015 mennessä.[23] Sisäministerin mukaan maan väkiluku on laskenut neljä prosenttia vuodessa, joissain kaupungeissa jopa seitsemän prosenttia.[24] Samaan aikaan Unkariin, Itävaltaan ja Saksaan on saapunut tuhansia Kosovon albaaneja turvapaikanhakijoina.[25]

Joulukuussa 2022 Kosovon serbien ja albaanien välit kiristyivät uudestaan alkujaan rekisterikilvistä syntyneestä kiistasta. Serbit osoittivat mieltään, oli yhteenottoja serbien ja albaanien välillä. Albaanihallituksen vastatoimet kiristivät tilannetta.[26][27]

Pristinan kansainvälinen lentoasema

Kosovossa on kahdeksan lentokenttää, 430 km rautatietä ja 1 706 km päällystettyä maantietä.[1] Kaupunkien ja suurien kylien välillä on toimivat linja-autoyhteydet.[33]

Kosovo hyväksyttiin kansainvälisen olympiakomitean jäseneksi joulukuussa 2014.[34] Kosovolainen judoka Majlinda Kelmendi edusti Lontoon olympialaisissa 2012 Albaniaa.[35] Rion olympialaisissa 2016 hän voitti Kosovon historian ensimmäisen olympiamitalin, ottaen kultaa.[36]

Kosovon jalkapallon pääsarja on Kosovon superliiga. Vuonna 2015 maan jalkapallomaajoukkue hyväksyttiin virallisesti Fifan jäseneksi. Joukkue pelasi vuoden 2018 MM-kisojen karsinnoissa Suomen kanssa samassa lohkossa.