Koskiluokitus

Koskiluokitus on kansainvälinen järjestelmä, jolla arvioidaan koskien laskukelpoisuutta, vaikeutta ja vaarallisuutta melojille. Suomessa noudatetaan kansainvälistä koskiluokitusta, joskin pieniä kansallisia eroja ja poikkeamia esiintyy esimerkiksi norjalaiseen tai yhdysvaltalaiseen luokitukseen verrattuna.[1] Suomessa koskiluokitusta hoiti aiemmin Suomen Kanoottiliitto, joka nimesi viralliset koskiluokittajat. Sittemmin koskiluokittajien hyväksyntä siirtyi osaksi Suomen Melontakouluttajat sekä Suomen melonta- ja soutuliiton toimintaa.

Kosket luokitellaan kansainvälisesti kuuteen vaikeusluokkaan. On tavallista, että koskiluokka muuttuu vuodenaikojen tai runsaden sateiden seurauksena, kun joen vedenkorkeus ja virtausolosuhteet muuttuvat. Luokitusta voidaan myös muuttaa aiemmasta, joten koskiluokituksen ajantasaisuus on syytä tuntea. Suuremmissa koskissa luokitus myös vaihtelee kosken eri osien ja laskulinjan mukaan.

Luokka	Nimi	Kuvaus	Esimerkkejä	Kuvia
I	Helppo	Reitti on leveä ja suora, mutta joki voi myös mutkitella. Helppoja esteitä ja pientä aallokkoa. Kaaduttaessa eskimokäännöksen teko ei tuota vaaraa, myös uiminen on sinänsä vaaratonta. Laskettavissa veneellä ja kaikenlaisella kanootti- ja kajakkikalustolla.	Suurin osa Suomen jokien koskista ja virroista kuuluu luokkaan I.	Kymijoen Martinkoski (eli Ahvionkoski; I...I+, joskus II)[1]
II	Vaikeahko	Reitti on leveä ja selvästi havaittavissa melottaessa. Aallokkoa ja useita esteitä, jotka ovat kuitenkin helposti kierrettävissä. Pieniä stoppareita ja könkäitä joista voi meloa ylitse. Akanvirtoja. Eskimokäännöksen teko yleensä helppoa. Uiminen ei aiheuta yleensä mustelmia vakavampaa vahinkoa. Laskettavissa kajakkikalustolla sekä aukkopeitteellä varustetulla avokanootilla.	Kymijoen Pernoonkosket ja Lieksanjoen Neitikoski[1].	Kymijoen Myllykoskea Pernoolla
III	Vaikea	Reitin löytäminen hankalaa meloessa, mutta ennakkotarkastus rannalta auttaa. Reitti on mutkikas ja vaatii taitavaa melomista reitillä pysymiseen. Aallokko on epäsäännöllistä ja korkeaa, esteiden kiertäminen vaatii osaamista. Akanvirrat voimakkaita. Stopparit ja könkäät voi meloa ylitse sopivalla kalustolla. Uiminen ei aiheuta vakavaa loukkaantumisvaaraa, pelastaminen yleensä helppoa. Kokeneiden henkilöiden laskettavissa kajakkikalustolla.	Kymijoen Langinkoski, Kitkajoen Myllykoski.	Kitkajoen Myllykosken (III-IV) niskaa
IV	Hyvin vaikea	Reitti on tarkastettava ennen laskemista rannalta käsin. Reitillä pysyminen tuottaa vaikeuksia ja eksyminen voi johtaa vaaralliseen esteeseen. Runsaasti vaikeita esteitä, stoppareista ja könkäistä melominen vaatii taitoa. Voimakkaita pyörteitä. Koskessa uiminen voi johtaa vakavaan loukkaantumiseen. Pelastaminen vaatii ennakkosuunnittelua ja harjoittelua. Kokeneiden henkilöiden laskettavissa vain koskikajakilla tai kumiveneellä.	Kitkajoen Aallokkokoski, Oulankajoen Taivalköngäs ja Vantaanjoen Vanhankaupunginkoski (voi olla V).	Vantaanjoen Vanhakaupunginkoskea (VI-V)
V	Erityisen vaikea	Reitin löytäminen rannaltakin vaikeaa. Reitillä pysyminen vaikeaa ja eksyminen johtaa todennäköiseen hengenvaaraan. Stopparit ja könkäät ovat suuria ja vaativia, ja kajakki voi sukeltaa niiden jälkeen useita metrejä. Erittäin voimakkaita pyörteitä, jotka voivat upottaa kajakin. Koskessa kaatuminen ja eskimokäännöksen teko voi aiheuttaa vakavan loukkaantumisen tai hengenvaaran. Uiminen koskessa hengenvaarallista ja pelastaminen vaatii huolellisen ennakkosuunnittelun sekä kokeneen henkilöstön. Vain erittäin kokeneiden henkilöiden laskettavissa koskikajakilla.	Oulankajoen Kiutaköngäs (joka toisinaan on luokkaa VI).[1]	Pätkä Kiutaköngästä (kokonaisuutena V-VI)
VI	Äärimmäisen vaikea	Erittäin vaikeasti laskettavissa, aina hengenvaarallinen. Reitti lähinnä arvailtavissa ja siltä eksyminen, kaatuminen tai uiminen joessa johtaa yleensä kuolemaan. Pelastaminen yleensä mahdotonta.	Kitkajoen Jyrävänköngäs.[1]	Kitkajoen Jyrävä (VI)

Saavutettavuudeltaan hankalissa koskissa on syytä ajatella jokaisen kosken olevan luokkaa vaikeampi, sillä avun tuleminen voi kestää tunteja tai pidempään.[1] Luokittelu lähtee siitä, että melojalla on tuntemus koskimelonnasta, -uimisesta ja pelastautumisesta ja hän on varustautunut asiallisesti. Kaluston rikkoutuminen, kylmässä vedessä melominen tai loukkaantuminen (esimerkiksi olkapään meno sijoiltaan eskimoa tehdessä) voi lisätä melonnan vaaraa.