Konventikkeliplakaatti

Konventikkeliplakaatti oli Ruotsissa vuonna 1726 säädetty laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla. Tämä oli kirkon pappien yritys estää kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden leviäminen. Ruotsin konventikkeliplakaatin syntymisessä avusti suomalaissyntyinen maamarsalkka ja kansliapresidentti Arvid Horn ja sen sääti kuningas Fredrik I. Kodissa pidettäviä hartauksia kutsuttiin ennen konventikkeleiksi.

Konventikkeliplakaatti oli voimassa Ruotsissa vuoteen 1858, Suomessa 1870 ja Norjassa 1842.

Suomessa konventikkeliplakaatin nojalla tuomittiin herätysliikkeiden kannattajia muun muassa Eurajoella 1830-luvun alussa sekä Kalajoella 1838–1839.[1]

Konventikkeliplakaatin taustaa

Konventikkeliplakaatin taustana oli 1600-luvulla valtaan päässyt luterilainen puhdasoppisuus, jonka aikana maallinen valta ja kirkko yhdessä pyrkivät tukahduttamaan kaikki poikkeamat Upsalan kokouksessa 1593 hyväksytystä ja lukkoon lyödystä luterilaisesta opista. Vuoden 1686 kirkkolaissa uhattiin harhaoppisia jopa maastakarkotuksella. Vuoden 1734 lakiin otettiin samansisältöinen määräys. 1600-luvun lopussa alkoi esiintyä radikaalia uskonnollista liikehdintää. Sen edustajia olivat Suomessa muun muassa Lars Ulstadius ja Petter Schäfer. Suuri Pohjan sota 1700-luvun alkupuolella lisäsi väestön uskonnollisuutta, ja samoihin aikoihin Saksassa syntynyt pietismi alkoi levitä valtakuntaan, myös Suomeen. Eräs pietismin tyypillinen piirre oli kokoontuminen samanmielisten hartauskokouksiin eli konventikkeleihin, jotka muistuttivat myöhempien herätysliikkeiden seuroja.[2]

Säädöksen sisältö

Valtio ja kirkko kokivat pietistisen liikehdinnän vakiintunutta asiaintilaa uhkaavaksi, vaikka kirkollisena pysyneen pietismin näkemykset eivät poikenneet radikaalisti hyväksytystä luterilaisuudesta. Harhaoppisuussyytökset olisivat olleet hankalia näyttää toteen. Sen takia pietismin tukahduttamiskeinoksi valittiin hartauskokousten eli konventikkeleiden estäminen konventikkeliplakaatiksi kutsutun säädöksen avulla. Säädöksessä kehotetaan perheenpäätä pitämään rukouksia, lukemaan Raamattua, opettamaan lapsia, omaisia ja palkollisia sekä kuulustelemaan saarnan sisältöä. Tällainen toiminta oli kuitenkin luvallista vain yhden perhekunnan sisällä. Suurempien joukkojen ja toisilleen vieraiden ihmisten osallistuminen hartauskokouksiin kiellettiin, koska "monet tietämättömyydestä voisivat tulla johdetuiksi harhaisiin opinkappaleisiin vastoin puhdasta evankeelista uskoa". Pappeja kiellettiin ilman tarkastusta ja lupaa julkaisemasta kristinoppia käsitteleviä katekismusmaisia kysymys-vastauskokoelmia. Kokouksen järjestäjää rangaistiin sakolla, jonka korvasi varojen puuttuessa vankeus vedellä ja leivällä. Toisesta rikkomuksesta määrättiin korotettu rangaistus, kolmatta seurasi maastakarkotus. Osallistujien rangaistus oli sakko.[2]

Konventikkeliplakaatin soveltaminen

Varhaisemman herännäisyyden aika

Konventikkeliplakaattia ei käytetty herätysliikehdintöjä vastaan nostetuissa oikeudenkäynneissä ennen 1700-luvun puoliväliä. Sen sijaan syytteet koskivat harhaoppisuutta. Sen vastustamiseksi oli vuonna 1735 julkaistu "Kuninkaallinen säädös ja käsky, kaikenlaisten erhetysten ja niiden levittämisen estämiseksi". Säädös velvoitti papiston ensin ojentamaan harhaoppisia ja vasta sitten vetoamaan maalliseen oikeuteen. Konventikkeleihin ei kiinnitetty suuremmin huomiota, ja niitä myös järjestettiin.[3] Abraham Achrenius kertoo kirjeissään osallistuneensa Turussa 1740-luvun puolivälin tienoilla vireään herrnhutilaiseen seuratoimintaan, jonka yksi vakituinen kokouspaikka oli hovioikeuden presidentin talo.[4]

Konventikkeliplakaatin soveltamisen teki ajankohtaiseksi 1750-luvun jälkipuolella alkanut kansanherätys, joka levisi Varsinais-Suomesta Satakuntaan, Hämeeseen, Uudellemaalle, Pohjanmaalle ja Savoon. Papistoa ei herätyksissä huolestuttanut harhaoppisuus vaan suurten yksityisten hartauskokousten ekstaattiset ilmiöt. Liikehdinnän leviämisen estämiseksi otettiin käyttöön konventikkeliplakaatti. Esimerkiksi Achreniuksen seurakunnan Nousiaisten kirkon asehuoneessa järjestetyistä virsiseuroista nostettiin syyte vuonna 1761. Achrenius puolusti voimakkaasti syytettyjä, ja lopulta hovioikeus kumosi syytteen. Lisäksi hallitus määräsi joulukuussa 1762, että ennen syytteen nostamista viskaalin oli tiedusteltava seurakunnan kirkkoherran kantaa ja pyydettävä oikeuskanslerilta lupa syytteen nostamiseen.[3]

Myöhäisemmän herännäisyyden aika

Ruuthin mukaan konventikkeliplakaattia käytettiin 1700-luvun loppupuolella varsin harvakseltaan, kun otetaan huomioon herätysten laajuus ja erilaisten seurojen yleisyys. Tilanne muuttui 1800-luvun alussa ja etenkin 1820- ja 1830-luvuilla, jolloin herännäisyys levisi voimakkaasti. Piispa Jakob Tengströmin johdolla istunut komitea laati asiasta mietinnön, jossa todettiin myös konventikkeliplakaatti käyttökelpoiseksi keinoksi herätysliikkeen suitsimiseksi. Konventikkeliplakaattia alettiin soveltaa laajemmin vasta 1830-luvulla, ensin 90 henkilöä vastaan rukoilevaisalueilla Eurajoella ja Luvialla. Vuonna 1838 käräjöitiin Uudessakaarlepyyssä ja Kalajoella, jossa syytettyinä olivat muiden muassa tunnetut herännäisjohtajat Niilo Kustaa Malmberg, Jonas Lagus ja Paavo Ruotsalainen. Tuomioita luvattomista hartausseuroista jaettiin myös Vöyrissä, Sipoossa, Hartolassa, Kerimäellä ja Säämingissä.[3]

Yleinen mielipide muuttuu

Oikeudenkäynnit venyivät pitkiksi, ja esimerkiksi kuuluisien Kalajoen käräjien päätös saatiin vasta vuonna 1842. Ruuthin mukaan heränneet hävisivät oikeusjuttunsa mutta saivat loppujen lopuksi moraalisen voiton. Kalajoen käräjien päätöksen jälkeen merkittäviä konventikkeliplakaattiin perustuvia juttuja ei enää nostettu. Yleinen mielipide kääntyi hartauskokouskieltoa vastaan. Vielä vuonna 1845 kokouskielto oli mukana kirkkolakiehdotuksessa, mutta vastustavia kannanottoja tuli herännäispiirien lisäksi myös yliopistosta, Porvoon ja Kuopion tuomiokapituleista, Vaasan hovioikeudesta sekä Oulun lääninhallituksesta. Kun Schaumanin kirkkolakiehdotus 1863 valmistui, siinä sallittiin hartauskokousten pito myös ilman papiston läsnäoloa. Ehdotus hyväksyttiin laiksi vuonna 1867,[3] ja hallitsijan vahvistettua lain se astui voimaan 1. päivänä heinäkuuta 1870.[5]

Lähteet
  • Murtorinne, Eino: Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809–1899. Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-16493-3.
  • Ruuth, Martti: Abraham Achrenius. Ajan merkki ajoiltaan. Toinen osa. Porvoo: WSOY, 1921.
  • Ruuth, Martti: Konventikkeliplakaatista ja sen käytäntöön sovelluttamisesta Suomessa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja XV–XVIII 1925–1928. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1936.
  • Ylikangas, Heikki: Körttiläiset tuomiolla. Massaoikeudenkäynnit heränneitä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 1830- ja 1840-lukujen taitteessa. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05553-4.

Viitteet
  1. Murtorinne 1992, s. 112, 145–146.
  2. Ylikangas 1979, s. 11–16.
  3. Ruuth 1936, s. 145–163
  4. Ruuth 1921, s. 57–60.
  5. Kirkkolain 461 § (AsK 30/1869).
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.