Konstantine Gamsakhurdia

Gamsakhurdia syntyi alhaisaateliseen perheeseen Abašan kaupungissa länsigeorgialaisessa Mingrelian provinssissa, joka kuului silloin Venäjän keisarikuntaan. Hän kävi koulua Kutaisin lukiossa ja opiskeli sen jälkeen Pietarissa, jossa hän riiteli Nikolai Marrin kanssa. Hän vietti lähes koko ensimmäisen maailmansodan Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä ja valmistui tohtoriksi Berliinin yliopistosta vuonna 1918. Venäjän alamaisena hänet vangittiin lyhyeksi aikaa Baijerin Traunsteiniin, jonne Thomas Mann lähetti hänelle suklaata. Gamsakhurdia julkaisi ensimmäiset runonsa ja novellinsa 1910-luvulla, jolloin häneen vaikuttivat saksalainen ekspressionismi ja ranskalainen post-symbolistinen kirjallisuus. Oleskellessaan Saksassa hän kirjoitti säännöllisesti saksalaiselle lehdistölle Georgiasta ja Kaukasuksen alueesta. Hän osallistui myös Georgian vapautuskomitean organisoimiseen. Kun Georgia oli julistautunut itsenäiseksi vuonna 1918, hänestä tuli tasavallan attasea maan Saksan-suurlähetystöön, jossa hän hoiti georgialaisten maailmansodan veteraanien palauttamista kotimaahan ja georgialaisten opiskelijoiden pääsyä saksalaisiin yliopistoihin.[1]

Gamsakhurdia suhtautui vihamielisesti bolševikkien vallankaappaukseen Georgiassa vuonna 1921. Hän toimitti Tbilisissä toimivia kirjallisuuslehtiä ja johti lyhyen aikaa kirjailijoiden "akateemista ryhmää", joka piti taiteen arvoja poliittista korrektiutta tärkeämpinä. Gamsakhurdia julkaisi kirjoituksiaan kasvavaa ideologista painetta uhmaten ja johti rauhanomaista mielenosoitusta Georgian Neuvostoliittoon liittämisen vuosipäivänä vuonna 1922. Vuonna 1925 Gamsakhurdia julkaisi ensimmäisen ja yhden vaikuttavimmista romaaneistaan, Dionisos ghimili (georg. დიონისოს ღიმილი, "Dionysoksen hymy"), jonka kirjoittaminen oli kestänyt kahdeksan vuotta. Romaani kertoo nuoresta Pariisissa asuvasta georgialaisesta intellektuellista, joka on ajautunut erilleen synnyinmaansa yhteiskunnasta ja jäänyt muukalaiseksi ihanoimassaan kaupungissa. Romaani oli Gamsakhurdian muiden alkukauden teosten tavoin osittain "dekadentti" eikä miellyttänyt neuvostoideologeja, jotka epäilivät häntä tyytymättömyyden synnyttämisestä.[2]

Vuoden 1924 neuvostovastaisen kansannousun kukistamisen jälkeen Gamsakhurdia erotettiin Tbilisin valtionyliopistosta, jossa hän opetti Saksan kirjallisuutta. Pian hänet pidätettiin ja karkotettiin Solovetskin saarille Vienanmerelle, jossa hän vietti muutaman vuoden. Vapauduttuaan hänet pakotettiin hiljaisuuteen. Itsemurhan reunalla horjunut kirjailija taisteli masennustaan vastaan kääntämällä Dantea. 1930-luvun alussa hän sai Lavrenti Berijan suojelun ja kykeni aloittamaan kirjoittamisen uudelleen, yrittäen laatia "sosialistisen" romaanin Mtvaris motatseba (georg. მთვარის მოტაცება, 1935–1936), joka kertoi rakkaudesta ja kollektivisoinnista Abhasiassa. Hänen seuraava teoksensa oli psykologinen novelli Khogais Mindia (georg. ხოგაის მინდია, 1937). Berija kuitenkin suhtautui kumpaankin teokseen kriittisesti. Gamsakhurdia pidätettiin pian suhteesta Valtionkustantamon nuoreen, viehättävään trotskilaiseen johtajaan Lida Gasvianiin. Berija kuulusteli häntä, kertoi hänelle ironisesti, että seksuaaliset suhteet kansanvihollisten kanssa olivat sallittuja, ja vapautti hänet.[3]

Gamsakhurdia selviytyi hengissä Stalinin ja Berijan puhdistuksista, joissa tuhottiin suuri osa Georgian kirjailijayhteisöstä, mutta hän kieltäytyi vakaasti tuomitsemasta muita kirjailijoita. Hänen täytyi osoittaa kunnioitustaan stalinistista dogmaa kohtaan, ja hän kehitti Stalinin lapsuudesta kertovan romaanin vuonna 1939. Koska viranomaiset eivät kuitenkaan hyväksyneen teoksen ensimmäistä osaa sen julkaisu lopetettiin heti, ja teos vedettiin pois julkisista kirjastoista.[4]

Stalinin terrorin huippukautena Gamsakhurdia kääntyi muita suositumman lajityypin, historiallisen ja isänmaallisen proosan, puoleen ja aloitti magnum opuksensa Didostatis mardžvenan (georg. დიდოსტატის მარჯვენა, "suurmestarin oikea käsi", 1939) kirjoittamisen. Romaani sijoittuu 1110–1120-luvulle, keskittyy Svetitskhovelin katedraalin rakentamiseen liittyvään legendaan ja kertoo laajasti 1000-luvun Georgiasta. Se käsittelee innokkaan arkkitehdin Konstantine Arsakidzen traagista kohtaloa: kuningas Giorgi I tilasi häneltä kirkon, mutta hänestä tulee kuninkaan kilpailija molempien taistellessa kapinallisen aatelisen kauniin tyttären Šorenan rakkaudesta. Voimakkaiden intohimojen sekä rakkauden ja velvollisuuden välinen yhteentörmäys huipentuu Arsakidzen silpomiseen ja teloitukseen Giorgin käskystä. Tarinassa on hienovarainen allegorinen viesti, ja Stalinin kauden vainotut taiteilijat voidaan tunnistaa Arsakidzen hahmosta.[4] Gamsakhurdian tärkeisiin toisen maailmansodan jälkeisiin töihin kuuluvat Vazis qvaviloba (georg. ვაზის ყვავილობა, "köynnöksen kukinta", 1955), joka käsittelee georgialaisen kylän tapahtumia pian sodan jälkeen, ja monumentaalinen romaani Davit Aghmašenebeli (georg. დავით აღმაშენებელი, "Daavid Rakentaja", 1942–1962), tetralogia Georgiaa vuosina 1189–1125 hallinneesta arvostetusta kuninkaasta. Teos sai maineikkaan Šota Rustavelin valtionpalkinnon vuonna 1962. Gamsakhurdia kirjoitti myös elämäkerrallisen romaanin Goethestä ja kritiikkejä georgialaisista ja ulkomaalaisista kirjailijoista. Hänen muistelmiensa Landebtan latsitsi (georg. ლანდებთან ლაციცი, "liehittely aaveiden kanssa", 1963) ja testamenttinsa (1959) julkaisu keskeytettiin. Hän kuoli vuonna 1975 ja hänet haudattiin kartanolleen, jota hän kutsui "Kolkhiin torniksi". Hän ei suostunut tulla haudatuksi Mtatsmindan pantheoniin, koska hän inhosi Jeesuksen ja Juudaksen hautaamista vierekkäin, millä hän viittasi kansalliskirjailija Ilia Tšavtšavadzen ja hänen bolševikkikriitikkonsa ja poliittisen vihollisensa Pilipe Makharadzen hautojen läheisyyteen.[5]

• Rayfield, Donald: The Literature of Georgia: A History. Routledge, 2000. ISBN 0-7007-1163-5.

• Simon Kiladzen valokuva Gamsakhurdiasta