Konstantin Päts

Konstantin Pätsin isä oli rakennusmestari Jakob ”Jaagup” Päts (1842–1909) ja äiti vironvenäläinen Olga Tumanova (1847–1914). Konstantin oli avioparin toinen poika. Vanhemmat olivat ortodokseja. Konstantin Päts kävi ensimmäisen kouluvuotensa Tahkurannassa, mutta tämän jälkeen perhe muutti Pärnuun. Kansakoulun jälkeen Päts lähetettiin Riikaan, venäjänkieliseen, ortodoksiseen hengelliseen seminaariin. Hän opiskeli seminaarissa neljä vuotta. Yleissivistävien opintojen jälkeen Päts erosi seminaarista vuonna 1892, koska hengellinen ura ei houkutellut häntä. Samana vuonna hän aloitti opinnot Tarton yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Päts valmistui oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1898. Valmistumisensa jälkeen Päts ilmoittautui vapaaehtoisena Venäjän keisarilliseen armeijaan. Palveluspaikka oli Pihkova. Päts pääsi asepalveluksesta siviiliin reservin vänrikkinä 1899. Päts palveli myöhemmin Venäjän armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa. Hänelle oli hyötyä sotilaskoulutuksesta Viron vapaussodan aikana, ja myöhemmin kun hän toimi maan puolustusministerinä.[1]

Yliopistosta valmistumisen jälkeen Päts muutti Tallinnaan. Siellä hän toimi asianajajana Jaan Poskan asianajotoimistossa vuosina 1900–1901. Asianajajan ura ei kuitenkaan kiinnostanut Pätsiä ja hän perusti 1901 yhdessä muiden nuorien radikaalien kanssa Teataja-sanomalehden, jonka toimittajaksi ja julkaisijaksi Päts tuli. Lehti levitti maltillista sosialismia ja se sai kohtuullisen laajan levikin. Vilho Niitemaan mukaan Teataja vaikutti huomattavasti siihen, että Tallinna nousi kilpailemaan Tarton rinnalle virolaisuuden keskukseksi.[2]

Pätsin muistolaatta Vantaan Hämeenkylässä.

Virallisesti puolueet oli kielletty Virossa, mutta poliittisia ”puolueita” syntyi silti. Tallinnassa Teatajan ympärille järjestyivät sosialistit. Teatajan vuosinaan Pätsin katsotaan olleen maltillinen radikaali. Vuonna 1904 Päts valittiin Tallinnan apulaiskaupunginjohtajaksi. Tämä oli Teatajan ympärille ryhmittyneiden suurin poliittinen saavutus. Tallinnan venäläis-virolainen liitto mursi saksalaisten vallan ensimmäisenä Viron tärkeimpien kaupunkien hallituksissa. Kaupunginjohtajaksi valittiin venäläinen E. Hiatsintovil. Päts hoiti kaupunginjohtajan tehtäviä kuukausien ajan, kunnes Hiatsintovil saapui Pietarista Tallinnaan.[3]

Venäjän vuoden 1905 vallankumous muuttui Virossa ja Liivinmaalla väkivaltaisiksi levottomuuksiksi, jotka Venäjän hallitus kukisti verisesti. Päts toimi Teatajan päätoimittajana 12. lokakuuta 1905 asti, jolloin lehti lakkautettiin. Samana syksynä kaupunginhallitus hajotettiin ja korvattiin uudella saksalaisista koostuvalla.[4] Tallinnassa kenraalikuvernöörin valtuuksia käyttänyt kenraaliluutnantti Pavel Voronov määräsi Pätsin vangittavaksi ja kenttäoikeus langetti hänelle poissaolevana kuolemantuomion. Päts onnistui pakenemaan Saksan kautta Sveitsiin, jossa hän asettui Bernin lähellä olleeseen Weissenstein-Gutin kartanoon. Syksyllä 1906 hän siirtyi Suomeen ja asettui Vihtori Alavan omistamalle Mäkelän tilalle Helsingin maalaiskunnan (nyk. Vantaa) Hämeenkylään, missä hän vietti kaksi vuotta. Aikansa kuluksi Päts kirjoitti.[5][4] Myös kuolemantuomion saanut Jaan Teemant asui Pätsin kanssa sekä Weissenstein-Gutissa että Mäkelän tilalla. Mäkelässä asui heidän kanssaan lisäksi kolmas virolainen pakolainen, toimittaja Jaan Sitska. Pätsillä oli väärennetty passi, jonka mukaan hänen nimensä oli Mikkor.[5] Mäkelän tilan paikalla on nykyään 23. helmikuuta 1998 paljastettu Pätsin muistolaatta.[6]

Päts venäläisen upseerin univormussa vuonna 1917.

Huhtikuussa 1908 Päts siirtyi Karjalankannakselle Terijoen lähellä sijaitsevaan Ollilaan, missä hän asui virolaisen liikemiehen Madis Jaaksonin huvilassa.[5] Päts toimi sieltä käsin uuden Pietarin virolaiselle yhteisölle tarkoitetun lehden Peterburgi Teatajan salaisena vastaavana toimittajana. Vähän ajan kuluttua viranomaiset lakkauttivat lehden, mutta sen korvasi uusi Pealinna Teataja. Yhteensä Päts oleskeli Suomessa kolmisen vuotta. Vuonna 1909 Pätsin kuolemantuomio peruttiin ja hän palasi Tallinnaan. Hänet kuitenkin asetettiin uudelleen syytteeseen ja hän sai helmikuussa 1910 vuoden vankeustuomion. Päts istui Krestyn vankilassa kesäkuusta 1910 maaliskuuhun 1911. Vankilassa hän sai reuman, joka vaivasi häntä koko loppuelämän ajan. Vankilasta vapautumisen jälkeen Päts virkistäytyi Pärnussä syksyyn 1911 asti. Vuosina 1911–1916 Päts toimi lehtimiehenä. Hän oli Tallinna Teatajan päätoimittaja ja osallistui myös politiikkaan.[7] Ensimmäisen maailmansodan aikana Päts kutsuttiin Venäjän armeijan palvelukseen helmikuussa 1916. Päts ei palvellut rintamalla, vaan toimi Pietari Suuren merilinnoituksen oikeusasiantuntijana.[8]

Suomen presidentti P. E. Svinhufvud (vas.) ja Päts Narvassa 1936. Tärkeimpänä puheenaiheena oli merisotilaallisen yhteistyön vahvistaminen.

Suomen ja Viron ulkopoliittisesta eroavaisuudesta huolimatta maat pyrkivät 1930-luvulla yhteistyöhön Suomenlahden sulkemiseksi tarvittaessa rannikkotykistön koordinoidulla tulituella. Ulkopoliittisesti Viro ylläpiti Liettuan, Latvian, Suomen ja Puolan kanssa reunavaltiopolitiikkaa, mistä Suomi luopui hyvin nopeasti ulkoasiainministeri Rudolf Holstin jälkeen liittyen pohjoismaiseen suuntaukseen.

Viron perustuslakia säätävän kokouksen 16. kesäkuuta hyväksymä ja 2. heinäkuuta 1920 voimaanastunut perustuslaki oli vahvasti parlamentaarinen. Riigivanemalta puuttui presidentin toimeenpanovalta ja asema oli lähinnä eduskunnan palvelija. Virossa pidettiin elokuun 1932 ja lokakuun 1933 välisenä aikana kolme kansanäänestystä. Kaikki ehdotukset ajoivat vahvaa toimeenpanovaltaa, ja ne erosivat toisistaan vain hieman. Kahta ensimmäistä ehdotti eduskunta ja kolmatta äärioikeistolaiset vapsit. Vapsien ehdotus sai lähes 73 % kannatuksen. Hyväksytyssä ehdotuksessa oli uudella valtionpäämiehellä oikeus antaa itsenäisesti lakeja asetuksia ”valtion pakottavissa hätätilanteissa”. Käytännössä valtionpäämies siis saattoi hallita maata myös ilman eduskuntaa.[15]

Uusi perustuslaki tuli voimaan 24. tammikuuta 1934. Samaan aikaan Päts toimi riigivanemana. Seuraavaksi oli edessä presidentin- ja eduskuntavaalit. Vapsit saavuttivat vaalivoiton kunnallisvaaleissa. Osassa suurista kaupungeista he saivat yli puolet annetuista äänistä. Presidenttiehdokkaiden asettamisen yhteydessä vapsien ehdokas Andres Larka otti pitkän etumatkan muihin ehdokkaisiin, Johan Laidoneriin, Pätsiin ja August Reihin.[16]

Päts teki vallankaappauksen yhdessä kenraali Laidonerin kanssa 12. maaliskuuta 1934. Perusteluna Päts käytti uhkaavaa vapsien valtaannousua. Omien sanojensa mukaan hän pelasti Viron fasismilta. Päts hallitsi Viroa autoritäärisesti ja julisti maahan poikkeustilan, joka jatkui vuoteen 1938 asti, jolloin maalle saatiin uusi perustuslaki. Pätsin valtakaudesta vuosina 1934–1940 käytetään nimitystä vaikeneva aika. Puolueet kiellettiin ja poliitikkoja vangittiin.[17]

Päts tunnettiin Suomen presidentin P. E. Svinhufvudin läheisenä ystävänä, mikä näkyi vastavuoroisilla vierailuilla sekä reaktiossa heti vallankaappauksen jälkeen. Kun IKL:n Ajan Suunnan päätoimittaja Arne Somersalo tuomitsi lehdessään Pätsin toimet jyrkästi ja käytti hänestä "loukkaavia lausumia", presidentti määräsi valtioneuvoston istunnossa nostettavaksi rikossyytteen. Somersalon sovitettavaksi jäi korkeimmassa oikeudessa 4 kuukautta vankeutta.[18]

Niin kutsutun Pätsin perustuslain tultua voimaan Konstantin Pätsistä tuli Viron presidentti 24. huhtikuuta 1938. Muut puolueet eivät saaneet osallistua vaaleihin. Päts oli virassa 23. heinäkuuta 1940 saakka, jolloin tehtävä jäi pääministeri Johannes Vareksen hoidettavaksi.

Katso myös: Baltian maiden miehitys

Vuonna 1939 Viro suostui ottamaan alueelleen 25 000 neuvostoliittolaista sotilasta tukikohtiinsa. Saksa puolestaan kutsui Saksaan vironsaksalaisia, joita sinne lähti 12 660.

Viimeinen itsenäisyyspäivän ohimarssin vastaanotto 24. helmikuuta 1940. Vasemmalta kenraali Johan Laidoner, Päts ja pääministeri Jüri Uluots.

Suomen talvisodan jälkeen Neuvostoliitto esitti 16. kesäkuuta 1940 Viron Moskovan-lähettiläälle August Reille uhkavaatimuksen. Sen mukaan Virolla, Latvialla ja Liettualla oli Neuvostoliittoa vastaan suunnattua sotilaallista yhteistoimintaa, ja siksi Viroon olisi muodostettava neuvostoystävällinen hallitus ja neuvostojoukkojen olisi päästävä Viroon riittävässä laajuudessa.

Viron hallitus taipui uhkavaatimukseen muutamassa tunnissa. Myös Latvialle ja Liettualle oli vastaanvanlainen uhkavaatimus esitetty jo aiemmin. Leningradin sotilaspiirin päällikkö armeijakenraali Kirill Meretskov ilmoitti Narvaan 17. kesäkuuta kutsutulle Viron puolustusvoimien ylipäällikkö Johan Laidonerille, että tämän on allekirjoitettava määräys, joka sallii viiden neuvostoliittolaisen divisioonan tulon Viron alueelle. Laidoner allekirjoitti määräyksen ja kahdessa päivässä Viroon saapui noin 90 000 neuvostoliittolaista sotilasta.

Jüri Uluotsin hallitus jätti eroanomuksensa 16. kesäkuuta. Hallitus jatkoi Pätsin pyynnöstä toimitusministeristönä, kunnes uusi hallitus olisi muodostettu. Leningradin puoluejohtaja Andrei Ždanov tuli 19. kesäkuuta Tallinnaan ja ryhtyi kokoamaan Neuvostoliiton Tallinnan suurlähetystössä virolaisten vasemmistososialistien kanssa uuden hallituksen ministerilistaa. Pääministeriksi Ždanov halusi hermolääkäri Johannes Vareksen. Päts nimitti 21. kesäkuuta uuden hallituksen, jonka pääministerinä oli Vares, varapääministerinä Tarton yliopiston historian professori Hans Kruus, ulkoasiainministerinä opettaja ja kirjailija Nigol Andresen sekä opetusministerinä kansallisesti kuuluisa kirjailija Johannes Semper. Yksikään Vareksen hallituksen jäsenistä ei ollut kommunisti ja osalle hallituksen jäsenistä nimitys ministeriksi tuli yllätyksenä.

Vares ilmoitti hallituksen järjestävän uudet vaalit edustuksellisuuden palauttamiseksi, kieltävänsä kansalle vihamieliset järjestöt sekä puhdistavansa valtiokoneiston rikollisista. Muutoin hallitus esiintyi sovinnollisesti korostaen yhteiskuntarauhaa ja sitä, ettei hallitus perusta neuvostovaltaa, vaikka toimeenpanee uudistuksia.

Kesä-heinäkuun vaihteessa Vareksen hallitus kielsi Isamaaliitin ja Kaitseliitin, erotti ylipäällikkö Johan Laidonerin tehtävästään sekä salli upseerien pidätyksiä. Laidoner itse tuli pidätetyksi vasta 19. heinäkuuta ja joutui viettämään loppuikänsä vankiloissa Neuvostoliitossa kuolemaansa 1953 saakka. Viron kielletty kommunistinen puolue aloitti jälleen julkisen toimintansa Karl Säreen ja Johannes Lauristinin johdolla.

Ždanov vaati 4. heinäkuuta parlamenttivaaleja järjestettäviksi 14.–15. heinäkuuta. Päts totteli ja ilmoitti päivää myöhemmin vaalien järjestämisestä todeten samalla, ettei poikkeuksellisena aikana voida noudattaa vaalilain säännöksiä, joiden mukaan vaalit saa järjestää aikaisintaan 35 päivän kuluttua niiden määräämisestä. Viron perustuslain mukaan parlamentti oli kaksikamarinen. Vareksen hallitus päätti, ettei tulevissa vaaleissa ylähuonetta, riigikogua valita lainkaan, mikä oli silloisen perustuslain vastaista.

Keskusvaalilautakunta muodostettiin Eesti Töötava Rahva Liitin (Viron työkansan liitto) kannattajista, jotka estivät vastaehdokkaiden rekisteröitymisen vaaleihin näiden vaaliohjelmissa väitettyjen virheellisyyksien vuoksi. Parlamenttivaaleissa äänesti 591 030 äänestäjää 709 059:stä. Äänistä hyväksyttiin 548 631, mistä Eestin työkansan liitolle meni 92,8 prosenttia.

Ždanov määräsi 16. heinäkuuta pääministeri Vareksen yllätykseksi Viron liitettäväksi nopeasti Neuvostoliittoon. Viron parlamentin vasta valittu alahuone, riigivolikogu, kokoontui ensimmäistä kertaa 21. heinäkuuta ja julisti Viron neuvostotasavallaksi, mistä ei ollut vaaliohjelmassa mainintaa. Toisena kokouspäivänä riigivolikogu anoi Viron edellisenä päivänä julistetulle neuvostotasavallalle jäsenyyttä Neuvostoliiton korkeimmalta neuvostolta. Samalla Vareksen hallitus kehotti Konstantin Pätsiä eroamaan presidentin virasta. Pääministeri Vares otti tämän jälkeen hoitaakseen presidentin tehtävät pääministerin tehtäviensä lisäksi. Neuvostoliiton korkein neuvosto hyväksyi Viron neuvostotasavallan jäsenyyden Neuvostoliitossa Liettuan ja Latvian jälkeen 6. elokuuta 1940.

Päts toimitti 1940 presidentti Risto Rytille muistion Viron ja Suomen tasavaltojen perustamisesta. Muistiossa esitettiin Viron ja Suomen tasavaltojen unionin perustamista. Ajatus tuli kuitenkin talvisodan jälkeisessä Suomessa torjutuksi.

Neuvostoliiton vakiinnuttaessa valtaansa noin 10 000 virolaista vangittiin ja kuljetettiin Siperiaan tai muualle Neuvostoliittoon. Kahdeksan Viron entistä valtionpäämiestä ja 38 entistä ministeriä siirrettiin pois Virosta.

Päts vankina Neuvostoliitossa.

Erottuaan presidentin virasta Päts siirtyi asumaan omistamalleen Kosen tilalle, joka sijaitsi Tallinnan lähellä. Hän kieltäytyi ensin pakenemasta ulkomaille, mutta muutti sitten mieltään ja kääntyi Yhdysvaltain Tallinnan lähetystön puoleen tiedustellen, voisiko Yhdysvaltain presidentti auttaa häntä ja hänen lähimpiä omaisiaan siirtymään Yhdysvaltoihin. Washingtonista saatiin heti myönteinen vastaus, mutta Päts oli myöhässä. Sisäministeri Unts saapui neljän miehen kanssa illalla 30.7.1940 hakemaan Pätsiä omaisineen Neuvostoliittoon vietäväksi.[19] Konstantin Päts, hänen poikansa Viktor Päts, miniä Helgi Päts sekä lapsenlapset, seitsenvuotias Matti ja nelivuotias Henn kuljetettiin Viron presidentin salonkivaunussa Leningradiin, mistä perhe siirrettiin myöhemmin Ufaan Uralille. Ufassa Helgi Päts erotettiin Konstantin Pätsistä ja puolisostaan Viktor Pätsistä. Matti ja Henn Päts vietiin lastenkotiin eroon äidistään. Henn Päts kuoli seitsemänvuotiaana Ufassa. Siperiaan Turinskin leirille kuljetettu Helgi Päts vangittiin vapauttamisensa jälkeen uudelleen maaliskuussa 1950 ja lähetettiin Kazakstaniin vankileirille, kun hän oli kieltäytynyt yhteistyöstä Neuvostoliiton valtiollisen poliisin kanssa. Viroon Helgi Päts pääsi palaamaan 1955.

Konstantin Päts pääsi Stalinin kuoleman jälkeen joulukuussa 1954 palaamaan Viron maaperälle, kun häntä pidettiin lyhyen aikaa Jämejalan mielisairaalassa Viljandin lähellä. Hän kuoli psykiatrisessa sairaalassa Buraševossa, Tverin alueella 18. tammikuuta 1956. Hänet haudattiin Kalinin kaupungin lähellä olevalle hautausmaalle. Pätsin maalliset jäännökset noudettiin takaisin Viroon olojen muututtua ja haudattiin uudelleen 21.10.1990 Tallinnan Metsakalmistuun.[20]

Päts meni vuonna 1902 naimisiin Wilhelmine ”Helma” Peedin kanssa. He saivat kaksi poikaa, Leon (s. 1903) ja Viktorin (eli ”Matin”, s. 1906). Päts oli erossa perheestään maanpakovuosinaan 1906–1908, mutta Ollilaan perhe muutti Pätsin luo. Helma kuoli elokuussa 1910, minkä jälkeen pojat kasvatti hänen siskonsa Johanna Peed. Päts ei avioitunut elämänsä aikana toista kertaa, vaan hän eli elämänsä suhteellisen yksinäisenä.[21]

Pätsin muistomerkki Tahkurannassa.

Väliaikaisen ministerineuvoston puheenjohtaja (pääministeri)

• 24. helmikuuta 1918 – 9. toukokuuta 1919 (Pätsin ollessa saksalaisten vangitsemana Puolassa hoiti tehtäviä Jaan Poska.)

Valtionvanhin (riigivanem)

• 25. tammikuuta 1921 – 21. marraskuuta 1922
• 2. elokuuta 1923 – 26. maaliskuuta 1924
• 12. helmikuuta 1931 – 19. helmikuuta 1932
• 1. marraskuuta 1932 – 18. toukokuuta 1933
• 21. lokakuuta 1933 – 24. tammikuuta 1934

Virkaa tekevä pääministeri valtionvanhimpana

• 24. tammikuuta 1934 – 3. syyskuuta 1937

Valtionhoitaja

• 3. syyskuuta 1937 – 24. huhtikuuta 1938

Presidentti

• 24. huhtikuuta 1938 – 17. heinäkuuta 1940

• Baltian entente

• Turtola, Martti: Presidentti Konstantin Päts. Viro ja Suomi eri teillä, (Otava, Helsinki, 2002) ISBN 951-1-17681-1.

• Konstantin Päts Viron Ukko-Pekka, Hakkapeliitta, 04.10.1932, nro 40, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Suomen Kuvalehti haastattelee Viron riigivanemaa Konstantin Pätsiä, Suomen Kuvalehti, 24.02.1934, nro 9, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Konstantin Päts Eestin ensimmäinen presidentti. "Oikea mies oikealla paikalla", Kuva, 11.05.1938, nro 10, s. 16, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Edeltäjä: Konstantin Päts riigivanemina

Viron presidentti 1938–1940

Seuraaja: Johannes Vares

Edeltäjä: Konstantin Päts valtionhoitajana: riigivanem ja pääministeri

Viron riigivanem 1937–1938

Seuraaja: Konstantin Päts presidenttinä

Edeltäjä: Konstantin Päts : virkaa tekevä pääministeri ja poikkeustilariigivanem

Viron riigivanem 1934–1937

Seuraaja: Konstantin Päts valtionhoitajana ja riigivanemina

Edeltäjä: Konstantin Päts : Viron riigivanem

Viron riigivanem 1933–1934

Seuraaja: Konstantin Päts virkaa tekevä pääministerinä ja poikkeustilariigivanem

Edeltäjä: Juhan Kukk: Viron riigivanem Jaan Tõnisson : Viron riigivanem Konstantin Päts : Viron riigivanem

Viron riigivanem 1921–1922, 1923–1924, 1931–1932, 1932–1933, 1933–1934

Seuraaja: Friedrich Akel: Viron riigivanem Konstantin Päts valtionhoitajana ja riigivanemina