Konnotaatio

Porsaan ei-verbaalinen representaatio.

Suomen sanan porsas perusmerkitys eli denotaatio on ’porsas’; samoin sanan sika perusmerkitys on ’sika’. Nämä merkitykset ovat suomen kieltä taitavan henkilön mielessä olevia käsitteitä, joiden kautta sanat esittävät konkreettisia porsaita tai sikoja.

Näiden perusmerkityksellisten tarkoitteiden ohella esimerkiksi ’porsas’ herättää erinäisiä enemmän tai vähemmän sovinnaisia mielleyhtymiä, jotka liittyvät sotkemiseen ja soveliaisuuden rajan ylittävään käytökseen. Nämä ovat perusmerkityksestä ’porsas’ kumpuavia, kulttuurisesti jaettuja sivumerkityksiä. Verbi porsastella onkin johdettu porsas-sanan konnotatiivisesta merkityksestä, kun taas porsia-verbi liittyy porsas-sanan denotatiiviseen merkitykseen. Vastaavasti sikailla ja sikamainen rakentuvat perusmerkityksen ’sika’ konnotaatioihin.

Olisi epätarkkaa sanoa, että konnotaatiot ovat sanan merkityksen laajennuksia, sillä nekin kuuluvat sanan merkitysrakenteeseen. Konnotaatiot ovat tarkasti sanoen denotaatioon liittyviä assosiaatioita, jotka mielletään toissijaisiksi tai johdetuiksi. Joskus konnotaatioiksi nimitetään myös haukkumanimiä (esimerkiksi Senkin sika!) ja hellittelysanoja (Äidin pikku porsas!). Tällaiset spontaanit, puhujan omia hetkellisiä tuntemuksia kuvaavat ilmaisut eivät kuulu sanojen merkitysrakenteeseen, koska periaatteessa miltei mitä tahansa sanoja voidaan käyttää hellittelemiseen tai haukkumiseen (Senkin rypsiporsas!). Tällaisissa tapauksissa ei siis oikeastaan ole kysymys konnotaatioista.

Kiertoilmaukset eli eufemismit nousevat negatiivisista konnotaatioista ja sosiaalisista tabuista. Tällöin kiertoilmauksella haetaan positiivisia tai ainakin loukkaamattomia konnotaatioita: kuolemisen sijasta voidaan puhua pois nukkumisesta ja alkoholismin sijasta henkilökohtaisesta ongelmasta. Myös neutraali näkökulma edellyttää voimakkaiden konnotaatioiden välttämistä. Esimerkiksi naistutkimuksessa on selvitetty konnotaatioihin kätkeytyvää piiloviestintää.

Myös poliittinen korrektius on negatiivisten konnotaatioiden välttämisen politiikkaa. Sanat kuten neekeri, kuuro, rampa katsotaan syrjiviksi ja loukkaaviksi nimenomaan siksi, että niihin nähdään liittyvän negatiivisia konnotaatioita. Ongelmasta katsotaan selvittävän erilaisilla sanojen vaihtamisilla: esimerkiksi sana rampa on suunnitelmallisesti vanhennettu korvaamalla se sanalla liikuntarajoitteinen.^lähde? Tällaisilla konstruktivistisilla ratkaisuilla on kuitenkin omat riskinsä, ja ne ovat usein joutuneet pilkan kohteiksi. Näin on käynyt etenkin johdostyypin -rajoitteinen suhteen: kalju → hiusrajoitteinen, myöhästyväinen → täsmällisyysrajoitteinen, ja niin edelleen. Niin kauan kuin syrjivät asenteet ja rakenteet ovat läsnä sosiaalisessa todellisuudessa ja arjen käytänteissä, ”uuskieliset” ilmaisut varautuvat ennen pitkää entisillä konnotaatioilla.[1]

Saussurelainen merkki

Ferdinand de Saussuren mukaan kielellinen merkki on kuulokuvan (image acoustique) ja käsitteen (concept) erottamaton ykseys. Tämä merkin kuulijalähtöinen määrittely sopii kyllä luonnollisen (verbaalisen) kielen synkronisen rakenteen (langue) luonnehdintaan, mutta kun Saussure pyrki viime kädessä hahmottelemaan yleistä merkkitiedettä (sémiologie) yleisen kielitieteen laajennukseksi, hän valitsi kattavamman määrittelyn, jonka mukaan mikä tahansa merkki on merkitsijän (signifiant) ja merkityn (signifié) ykseys.[2] Saussuren henkiset jälkeläiset Louis Hjelmslev ja Roland Barthes kutsuivat tätä ”ensimmäisen tason” suhdetta denotaatioksi. Barthes kuitenkin totesi, että tällainen deskriptiivisesti suljettu merkki on pelkkää rakennetta, eikä se tavoita sitä, mitä kielenkäyttäjä merkeillä tekee kulttuurisessa kontekstissa.[3] Niinpä Barthes postuloi ”toisen tason”, jota hän kutsui konnotaatioksi, kuvaamaan merkin denotaation lukijoissa[4] herättämiä elämyksellisiä prosesseja.

Tyhjä risti

Semiologian eli semiotiikan alaan kuuluvat kaikenlaiset merkit, joiden joukossa kielelliset merkit ovat sikäli erikoistapaus, että niiden denotaatiot ovat keskeisiltä osiltaan selväpiirteiset: esimerkiksi suomen kielen sanan sika denotatiivinen merkitys ’sika’ tiedetään varmasti (samoin sen nykyiset konnotaatiot). Myös useat kuvasymbolit ovat denotatiivisesti yksiselitteisiä. Esimerkiksi ristin kuvan † denotaatio on ’risti’, mutta sen konnotaatiot, tietystä konventionaalisuudesta huolimatta, eivät ole vättämättä yhtä jaettuja; tyhjän ristin teologinen konnotaatio on ’ylösnousemus’ (ja siitä seuraava ’tie’ pelastukseen), kun taas vulgaaritulkinnassa (joka on näkyvillä esimerkiksi eläinten hautausmailla ja ilmeisesti useimmiten myös sanomalehtien kuolinilmoituksissa) ristin konnotaatio on ’kuolema(ntapaus)’. Yleisessä merkkitieteessä on kuitenkin kyse mitä moninaisimmista merkeistä — tai voidaan puhua myös meemeistä — joiden konnotaatiot eivät välttämättä ole kovin vakaita; päinvastoin, ne saattavat liittyä päiväkohtaisiin uutisiin, ja siten ne saattavat olla hyvinkin ohimeneviä. Sitä paitsi visuaalisiin ja auditiivisiin merkkeihin liittyy usein henkilökohtaista elämyksellisyyttä.

Suunnikas

Logiikassa konnotaatio tarkoittaa niitä välttämättömiä ja riittäviä ehtoja, jotka on tapana sisällyttää käsitteiden määrittelyihin. Esimerkiksi käsitteen ’suunnikas’ konnotaatio eli sisältö on ”nelikulmio ja tasokuvio, jonka vastakkaiset sivut ovat yhdensuuntaiset ja yhtä pitkät”. Käsitepareja ’denotaatio’ / ’konnotaatio’ ja ’ekstensio’ / ’intensio’ pidetään jonkin verran epätarkasti toistensa synonyymeina. On nimittäin erilaisia intensioita: subjektiivisia, konventionaalisia ja objektiivisia.[5] Tämän mukaan konnotaatiot ovat ennen kaikkea konventionaalisia intensioita.

• Barthes, Roland (1964) Éléments de sémiologie. Communications 4, 91-135. (Verkkojulkaisu)
• Cohen, Morris R. & Nagel, Ernest (1934) An Introduction to Logic and Scientific Method. New York: Harcourt Brace.
• Lehtonen, Mikko (1998) Merkitysten maailma. 2. painos. Tampere: Vastapaino.
• Löbner, Sebastian (2002) Understanding Semanics. London: Arnold. (Understanding Language Series.)
• Saussure, Ferdinand de (1922/1969) Cours de linguistique générale, publié par Charles Bally et Albert Sechehaye. Paris: Payot.