Elektroninen musiikki

Elektroniseksi musiikiksi tai konemusiikiksi kutsutaan musiikkia, joka on tuotettu sähkökäyttöisin välinein ja laittein. Tällaisia välineitä ovat esimerkiksi syntetisaattorit, samplerit, rumpukoneet ja tietokone.

Ensimmäiset elektroniset musiikkiteokset toteutettiin 1940–50-luvuilla, ja 1960-luvun loppupuolelta alkaen elektroninen äänimaailma tuli osaksi populaarimusiikkia. 1990-luvulla tietokoneiden, niiden oheislaitteiden sekä ohjelmien kehittyessä ja halventuessa huimasti kuka tahansa pystyi helposti tuottamaan omaa musiikkia omalla tietokoneellaan. Vielä 1980-luvulla elektronista musiikkia tuotettiin lähinnä erikseen tätä tarkoitusta varten tehdyillä laitteilla. Nykyään huomattava osa kaikesta populaarimusiikista on elektronista musiikkia, eikä sitä enää tyypillisesti kutsuta erikseen "elektroniseksi musiikiksi".

Historia
Telharmonium, Thaddeus Cahill 1897
Trautonium, 1928

Se, mitä nykyisin monesti mielletään elektroniseksi musiikiksi, on ollut olemassa huomattavan lyhyen aikaa, vain noin kolmekymmentä vuotta. Kuitenkin elektronisen musiikin historia on pitkä: ensimmäinen laite, jolla on tuotettu elektronista musiikkia, tai lähinnä ääniä, on Teleharmonium. Laitteen rakensi Thaddeus Cahill vuonna 1897, ja se painoi noin seitsemän tonnia.

Theremin on elektroninen soitin, jonka kehitti venäläinen Léon Theremin vuonna 1919 vahingossa yrittäessään rakentaa radiota. Theremin on yksi harvoista soittimista, joita soitetaan ilman fyysistä kosketusta.

1950-luvulta lähtien elektronisella musiikilla on ollut suuri merkitys taidemusiikin keskuudessa. Varhainen elektroninen musiikki oli klassisesti koulutettujen säveltäjien luomaa ja ennen Subotnickin levytystä se oli nauhamusiikkia tai syntyi yliopistojen äänilaboratorioiden kalliiden laitteiden avulla. Musiikki oli tyypillisesti kokeellista ja monimutkaista ja pyrki tietoisesti olemaan "organisoitua ääntä" Edgard Varèsen tarkoittamassa mielessä eikä näin ollen kuulostanut monista "oikealta musiikilta". Elektronimusiikin pioneereja olivat esimerkiksi Edgard Varèse, Pierre Schaeffer, Pierre Boulez, Karlheinz Stockhausen, György Ligeti, Iannis Xenakis, Luc Ferrari ja Morton Subotnick, jonka vuonna 1967 julkaistu sittemmin klassikoksi noussut Don Buchlan suunnittelemalle modulaarisyntetisaattorille sävelletty Silver Apples of The Moon lienee suosituin ja tunnetuin tyylilajin äänilevy aikakaudelta. Tätä varhaisesta Varèsesta ja konkreettisesta musiikista juontuvaa ja edelleen jatkuvaa traditiota kutsutaan nykyään usein akusmaattiseksi musiikiksi. Tunnettuja akusmaattiseen musiikkiin erikoistuneita säveltäjiä ovat muun muassa Jean-Claude Risset, Bernard Parmegiani, John Chowning, Curtis Roads ja Francis Dhomont. Subotnickin Silver Apples on Wendy Carlosin samoihin aikoihin tehdyn levyn ohella ensimmäinen varsinaisen syntetisaattorimusiikin levytys. Elektronisen (kokeellisen) populaarimusiikin tärkeä pioneeri oli yhdysvaltalainen Raymond Scott, jonka vuonna 1962 julkaistut Soothing Sounds for Baby vol. 1 ja vol.2 katsotaan nykyään usein ambient-musiikin pioneeriteoksiksi. Suomessa varhaisen elektronisen musiikin pioneereja olivat ainakin Erkki Kurenniemi ja Jukka Ruohomäki.

Wendy Carlosin vuonna 1968 julkaisema Switched-on Bach oli ensimmäinen kokonaan elektronisesti toteutettu äänilevy, joka toi syntetisaattoreilla tehdyn musiikin ihmisten koteihin ja antoi vahvan näytön elektronisten laitteiden mahdollisuuksista musiikinteossa myös sellaisille kuulijoille, jotka kokivat kokeellisen elektronisen musiikin pelkkänä hälynä. Levyllä oli käytetty Moog-syntetisaattoria, joka oli kuuluisin varhaisista syntetisaattoreista. Moog oli muiden varhaisten syntetisaattoreiden tapaan yksiääninen. Sitä ohjattiin pianon koskettimia muistuttavalla koskettimistolla, mikä ei sekään ollut itsestäänselvyys 1960-luvun syntetisaattoreissa. Moogin koskettimisto oli tosin niin kankea, että Carlosin levyn nopeat kohdat oli pakko nauhoittaa ensin hidastettuna. Carloksen perässä seurasi japanilainen Isao Tomita, aloittaen vuoden 1974 levyllään Snowflakes are Dancing, joka sisälsi sovituksia Claude Debussyn musiikista.

Teknologian kehittyessä syntetisaattoreista tuli halvempia ja siirreltäviä, ja 1970-luvun kuluessa jotkut pop-musiikin yhtyeetkin käyttivät niitä musiikissaan. Proge-yhtye Emerson, Lake & Palmer oli ensimmäisiä syntetisaattoreita käyttäneitä yhtyeitä populaarimusiikissa. Pian myös kokeellisempaa jazzia tehneet artistit (kuten Weather Report, Herbie Hancock, Chick Corea ja Jan Hammer) alkoivat käyttää syntetisaattoreita. Elektronisia instrumentteja hyödyntävää pop-musiikkia teki kuitenkin jo ennen kaupallisia syntetisaattoreita ainakin yhdysvaltalainen oskillaattoreita käyttänyt Silver Apples -yhtye, joka julkaisi vuonna 1968 samannimisen albumin.

Ensimmäiset nykyaikaisessa populaariin elektroniseen musiikkiin viittaavassa merkityksessä elektronista musiikkia edustaneet artistit ja yhtyeet, kuten Kraftwerk, Brian Eno, Vangelis, Jean-Michel Jarre, Herbie Hancock ja Tangerine Dream, popularisoivat täydellisen elektronisen musiikin 1970-luvun kuluessa analogisia syntetisaattoreita ja rumpukoneita käyttävissä teoksissaan. Syntetisaattorit olivat nyt arkipäiväinen ilmiö popmusiikissa. Myös elokuvateollisuus aloitti elektronisen musiikin laajamittaisen käytön tuotannoissaan – esimerkkinä 1971 ilmestynyt Kellopeliappelsiini, jossa oli Moogilla tehty soundtrack, sekä tieteiselokuvat Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982), jotka luottivat tunnelman luomiseen elektronisen musiikin ja elektronisesti luotujen ääniefektien avulla.

1970-luvulta alkaen alkoi syntyä myös tietokonemusiikkia, aluksi lähinnä kokeellista akusmaattista musiikkia akateemisten tekijöiden toimesta. Esimerkiksi John Chowning, yhdysvaltalainen säveltäjä, keksijä ja tiedemies, joka työskenteli Standfordin yliopistossa ja myöhemmin myös IRCAMissa Pariisissa. IRCAM myös tilasi Chowningilta hänen luultavasti tunnetuimman sävellyksensä Stria (1977), jossa hyödynnettiin digitaalista FM-synteesiä ja perustui kultaiselle leikkaukselle. Muita aikakauden maininnanarvoisia elektronisen tietokonemusiikin pioneereja olivat esimerkiksi Jean-Claude Risset ja Paul Lansky. John Chowning tunnetaan myös siitä, että hän kehitti FM-synteesin algoritmin vuonna 1967. Ensimmäinen algoritmia digitaalisesti soveltanut kaupallinen laite oli Synclavier I vuodelta 1977. Tuotteen seuraavasta mallista Synclavier II:sta tuli nopeasti ilmestyttyään markkinoille vuonna 1980 yksi suosituimpia digitaalisyntetisaattoreita. Pian Yamahalta ilmestyi GS1 vuonna 1981, ja sittemmin 1983 legendaariseksi muodostunut kaupallinen hittituote DX7.

Ensimmäiset kaupalliset digitaalisyntetisaattorit olivat 1980-luvulle tultaessa merkittävä askel elektronisen musiikin kehityksessä, sillä ne toivat elektroniset soittimet kenen tahansa ulottuville, missä kaupalliset analogisyntetisaattorit olivat vielä olleet liian kalliita useimmille ostajille. Samaan aikaan tuotiin markkinoille myös ensimmäiset edulliset rumpukoneet. 1980-luvun alussa myös ”synapopista” oli jo tullut oma musiikinlajinsa. Synapopin tunnetuimpia edustajia 1980-luvun alussa olivat esimerkiksi Human League, Depeche Mode ja OMD. Kokonaan tai suurimmaksi osaksi elektronisin laittein, syntetisaattorein ja samplerein, tuotettua musiikkia tuli vakiintuneeksi osaksi popmusiikkia 1970-luvun lopulta alkaen.

Syntetisaattorin ohella eniten elektronisen populaarimusiikin kehitykseen vaikuttanut laite on sampleri. Varhaiset samplerit, kuten syntetisaattoritkin, olivat kookkaita ja kalliita. Esimerkiksi Fairlight ja New England Digital myivät laitteita, joiden hinta saattoi nousta jopa 100 000 dollariin. 1980-luvun keskivaiheilla tämä kuitenkin muuttui halvempien samplerien kehityksen vuoksi. Sämpleri oli erityisen tärkeä hiphop- ja rap-musiikille, jonka taustat toteutettiin yleensä vain kyseistä laitetta hyödyntäen.

Uusien musiikkilaitteiden luontainen kyky luoda sattumanvaraista, riitasointuista ja sähköistä kohinaa johti myös tyylilajiin, jota kutsutaan industrial-musiikiksi. Eräät artistit, kuten Nine Inch Nails ja KMFDM, omaksuivat konkreettisen musiikin (musique concrète) kokeilunhalun ja sovelsivat sitä luoden mekaanisia tanssirytmejä. Toiset taas ottivat tämän uuden äänisuuntauksen vastaan yhdistäen sitä pop-musiikkiin, luoden Electronic Body Musicin (EBM). Tämän suuntauksen pioneereja oli muun muassa belgialainen Front 242.

Detroitissa syntynyt tekno-musiikkisuuntaus ja Chicagon house-suuntaus saivat alkunsa 1980-luvun aikana, ja myöhemmin brittiläinen acid housen muodostuminen 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa sekä niin sanottu aluksi "maanalainen" rave-kulttuuri ruokkivat elektronisen musiikin kehitystä ja hyväksyntää suuren yleisön joukossa, ja esittelivät yöklubeissa elektronisen tanssimusiikin. Elektronisen tanssimusiikin kulttuurissa musiikin tekijät eivät välttämättä itse esittäneet musiikkiaan lainkaan, vaan tämän tekivät DJ:t, jollaisina myös monet musiikin tekijät itse työskentelivät. Elektronisen säveltämisen avulla on mahdollista luoda nopeampia ja tarkempia rytmejä kuin tavanomaisilla lyömäsoittimilla. Elektroninen tanssimusiikki sisältää monesti elektronisesti muokattuja äänisampleja, tavanomaisista soittimista ja lauluäänistä.

Asianmukaisen laitteiston halpeneminen ja ennen kaikkea tietokoneohjelmistojen tai koneiden laskentakapasiteetin nopean kehitys on tarkoittanut sitä, että nykyään huomattava osa populaarimusiikista tehdään elektronisesti, eikä elektronista musiikkia enää erotella samalla tavalla "oikeilla soittimilla" soitetusta musiikista kuin aiemmin.

2000-luku on luonut esittävässä musiikkitaiteessa kokonaan uuden genren, niin sanotun laptop-musiikin, jossa usein ainoana instrumenttina on kannettava tietokone. Esimerkkinä 2000-luvulla suosioon nousseesta laptop-artistista voidaan mainita Holly Herndon.

Historia Suomessa

Tunnetuimpia suomalaisia elektronisen musiikin uranuurtajia ovat säveltäjä Osmo Lindeman ja äänituotannon pioneeri Erkki Kurenniemi, joka perusti Helsingin yliopistoon elektronisen musiikin studion.

1950–1960-luvulla myös Henrik Otto Donner, M. A. Numminen, Erkki Salmenhaara, Bengt Johansson ja Kari Rydman tekivät kokeiluja nauhureilla, mikrofoneilla ja itse valmistetuilla sähkökoneilla.[1] Tämä loi pohjaa myöhemmin tunnetuiksi tulleille äänitaiteen uusille tyylilajeille, kuten tietokonemusiikille, live-elektronisille esityksille, ääniveistoksille, sävelletyille ympäristöille, soiville objekteille, äänitoiminnalle ja teknomusiikille.[1]

Elektronisen musiikin suuntauksia

Elektronisen tanssimusiikin tyylilajeja

Katso myös

Lähteet

Kirjallisuutta

Suomeksi
  • Kuljuntausta, Petri: ON/OFF: Eetteriäänistä sähkömusiikkiin. Like, 2002.
  • Kuljuntausta, Petri: Äänen eXtreme. Like, 2006.
  • Lindeman, Osmo: Elektroninen musiikki. 1980.

Englanniksi
  • Bidder, Sean: Pump up the Volume: A History of House. 2001.
  • Bussman, Jane: Once in a Lifetime: The Crazy Days of Acid House and Afterwards. 1998.
  • Colin, Matthew: Altered State: The Story of Ecstasy Culture and Acid House. 1997.
  • Eshun, Kodwo: More Brilliant Than the Sun: Adventures in Sonic Fiction. 1998.
  • Heikinheimo, Seppo: The Electronic Music of Karlheinz Stockhausen: Studies on the Esthetical and Formal Problems of Its First Phase. Translated by Brad Absetz. (Väitöskirja. Helsingin yliopisto.) Acta musicologica Fennica, 6. Helsinki: Suomen Musiikkitieteellinen Seura, 1972. ISSN 0587-2448.
  • James, Martin: State of Bass: Jungle – The Story So Far. 1997.
  • Kempster, Chris (toim.): History of House. 1996.
  • Kuljuntausta, Petri: First Wave. Like, 2008.
  • Prendergast, Mark: The Ambient Century: From Mahler to Trance – The Evolution of Sound in the Electronic Age. 2000.
  • Reynolds, Simon: Energy Flash: A Journey Through Rave Music and Dance Culture. 1998.
  • Sicko, Dan: Techno Rebels: The Renegades of Electronic Funk. 1999.
  • Toop, David: Ocean of Sound: Aether Talk, Ambient Sound and Imaginary Worlds. 1996.

Saksaksi
  • Drees, Stefan (toim.): 40 Jahre elektroakustische Musik am Folkwang: Festschrift für Dirk Reith. Folkwang Studien, 10. Hildesheim: Georg Olms Verlag, 2012. ISSN 1861-3047. ISBN 978-3-487-14789-5.
  • Schenk, Stefan: Das Siemens-Studio für elektronische Musik: Geschichte, Technik und kompositorische Avatgarde um 1960. Tutzing: Hans Schneider, 2014. ISBN 978-3-86296-064-4.

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.