Ylioppilastutkinto Suomessa

Ylioppilasunivormua käytettiin ajoittain 1800-luvulla.

Somerolaisen Oskar Konsinin ylioppilastutkintotodistuksen on allekirjoittanut Helsingin yliopiston rehtori Adolf Edvard Arppe 11.12.1858.

Suomalainen ylioppilastutkinto on saanut alkunsa Turun akatemian ja sittemmin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston pääsykuulusteluista, joiden tarkoituksena oli selvittää, hallitseeko oppilas yliopisto-opintoihin vaadittavat perustiedot. Kuulustelut olivat aluksi ainoastaan suullisia, mutta vuonna 1853 niihin sisällytettiin myös kaksi kirjallista koetta: äidinkielinen kirjoitus sekä käännös äidinkielestä vieraalle kielelle (yleensä latinaksi). Vuotta 1853 pidetäänkin nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten syntymävuotena.

Vuonna 1874 ylioppilaskirjoitukset uudistettiin ja siirrettiin pääosin yliopistolta lukioille. Tuolloin määrättiin, että lukion on järjestettävä valmistuville oppilailleen kirjallinen koe suomen kielessä, ruotsin kielessä, vieraassa kielessä (saksa, ranska, venäjä tai latina) ja matematiikassa. Vuonna 1901 otettiin lisäksi käyttöön erilliset pitkän ja lyhyen matematiikan kokeet. Yliopiston sensorit laativat ja tarkastivat koekysymykset. Läpäistyään kirjalliset kokeet oppilaat osallistuivat yliopiston järjestämiin suullisiin kuulusteluihin. Sekä kirjallisissa että suullisissa kokeissa hyväksytyt saivat luvan kirjautua yliopiston opiskelijoiksi ja käyttää ylioppilaan arvonimeä.

Naiset saivat alun perin osallistua ylioppilaskirjoituksiin vain erityisluvalla. Ensimmäinen ylioppilastutkintoon tarvittavat tentit suorittanut nainen oli Wilhelmina Sofia af Gadolin (1802–1845), mutta vasta vuonna 1870 Maria Tschetschulin sai erityisluvan suorittaa varsinaisen tutkinnon, mutta hänen ei annettu käyttää ylioppilaslakkia, vaan hänen oli tyydyttävä ylioppilasjuhlissaan pelkkään lyyraan, jonka hän oli kiinnittänyt valkoiseen rusettiin kampauksessaan. Hänen jälkeensä seuraava naisylioppilas oli vuonna 1873 ylioppilaaksi valmistunut Emma Irene Åström, joka uhmasi kieltoa ja käytti lakkia. Se herätti pahennusta ja hän ei saanut pitää ylioppilaslakkia ulkona.[3] Åström jatkoi yliopisto-opintoja ja valmistui ensimmäiseksi naismaisteriksi. Vuoden 1874 uudistuksissa naisten osallistuminen ylioppilaskirjoituksiin vapautettiin, mutta yliopistossa opiskelua varten naiset tarvitsivat erityisluvan vuoteen 1901 asti.

Suomalainen ylioppilaslakki.

Suomen itsenäistyttyä Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto muuttui Helsingin yliopistoksi. Vuonna 1921 voimaan tulleessa uudessa ylioppilastutkintoasetuksessa tutkinnon järjestäminen siirrettiin kokonaan lukioiden vastuulle. Yliopiston järjestämät suulliset kokeet lakkautettiin ja tilalle tulivat kouluissa kevätlukukauden aikana järjestettävät suulliset kuulustelut. Käytännöksi tuli, että lukion ylimmällä luokalla varsinainen koulutyö lopetettiin jo helmikuussa (jolloin ylioppilaskokelaat alkoivat viettää penkinpainajaisia); kevätlukukauden loppuosan aikana pidettiin vain ylioppilaskirjoitukset ja suulliset kuulustelut. Samalla tutkinnon kokeiden laatiminen ja korjaaminen siirtyi yliopistolta erilliselle Ylioppilastutkintolautakunnalle.

Vuoden 1921 asetuksessa ylioppilastutkintoon kuului viisi pakollista koetta: äidinkielen, toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen ja matematiikan rinnalle tuli reaalikoe, jolla mitattiin kokelaan tietoja luonnontieteellisissä aineissa (fysiikka, kemia, biologia ja maantieto) sekä historiassa ja uskonnossa.

Paitsi keväällä, pidettiin ylioppilaskirjoitukset jo tuolloin myös syksyllä. Silloin niihin kuitenkin osallistuivat vain ne, jotka kevään kirjoituksissa oli jossakin aineessa hylätty tai jotka eivät sairastumisen vuoksi voineet osallistua johonkin kevään kokeeseen. Myöhemmin tehtiin lisäksi mahdolliseksi korottaa keväällä saatuja hyväksyttyjäkin arvosanoja syksyn kirjoituksissa tai täydentää silloin tutkintoa ylimääräisillä kokeilla.

Vanha periaate, jonka mukaan jokaisella ylioppilastutkinnon suorittaneella oli vapaa pääsy yliopistoon, eli vielä jonkin aikaa 1900-luvulla. Ylioppilaiden määrän nopean kasvun vuoksi yliopisto otti kuitenkin asteittain käyttöön erilliset pääsykokeet.

Toisen maailmansodan aikana järjestettiin rintamalla palvelleille nuorukaisille ns. sotilasylioppilaskirjoituksia, joissa oli ainoastaan kolme ainetta, nekin supistetuin oppimäärin: äidinkieli, vieras kieli sekä joko matematiikka tai reaali. Vuosina 1940 ja 1942 tutkintoa ei lainkaan järjestetty, vaan silloin lukion viimeisen luokan oppilaat julistettiin ylioppilaiksi päästötodistuksen arvosanojen perusteella.

Sodan jälkeen annetussa vuoden 1947 asetuksessa pakollisten kokeiden määrä pudotettiin neljään, jolloin matematiikasta ja reaalista tuli vaihtoehtoisia. Samalla sallittiin enintään kahden ylimääräisen kokeen suorittaminen. Tämän jälkeen usean vuosikymmenen ajan ylioppilastutkinnon paras mahdollinen tulos olikin kuusi laudaturia. 1970-luvulla tuli mahdolliseksi täydentää tutkintoa ylimääräisillä kokeilla, joista kokelas sai erillisen todistuksen. Laudatureita saattoi siten kertyä samalle henkilölle enemmän kuin kuusi, mutta ei samaan todistukseen.

1990-luvun ja 2000-luvun alun aikana ylioppilaskirjoitukset on uudistettu perusteellisesti. Vuonna 1994 sallittiin tutkinnon suorittaminen hajautettuna korkeintaan kolmelle peräkkäiselle tutkintokerralle. Se voidaan suorittaa yhtä hyvin syksyllä kuin keväälläkin. Vuonna 2005 otettiin koko maassa käyttöön uusi tutkintorakenne, jota oli testattu kokeilulukioissa vuodesta 1996 lähtien. Siinä oli kirjoitettava vähintään neljä koetta, joista ainoastaan äidinkieli oli kaikille pakollinen, ja loput kolme sai valita toisen kotimaisen kielen, vieraan kielen, matematiikan ja reaalin joukosta. Uudistuksen yhteydessä keskustelua herätti etenkin se, että toisen kotimaisen kielen kokeen pakollisuus poistui. Vuonna 2006 vanha reaalikoe lakkautettiin ja jaettiin erillisiin ainereaaleihin. Keväästä 2007 lähtien otsikko- ja aineistoaineen kirjoittamisen sijaan äidinkielessä suoritetaan esseekoe ja tekstitaidon koe.[4] Keväästä 2022 alkaen ylioppilastutkintoon kuuluu suoritettavaksi viisi koetta, ja tutkintomaksut tulevat suurimmaksi osaksi poistumaan.[5]

Suomalaisista nuorista huomattavan suuri osa suorittaa nykyään^milloin? ylioppilastutkinnon. Suurista ikäluokista (1946–1950 syntyneet) jo 29 prosenttia luki ylioppilaaksi[6]^{tarvitaan parempi lähde} ja peruskoulun tultua saattoi yhä useampi harkita 16-vuotiaana lukioon pyrkimistä. Suomen lisäksi ylioppilastutkinto suoritetaan ainakin Saksassa ja Tanskassa. Ruotsissa ylioppilaskirjoituksia ei ole järjestetty sitten 1960-luvun uudistuksen.

Ylioppilastutkinto muuttui asteittain sähköiseksi muutama aine kerralla alkaen syksystä 2016, jolloin maantiede, filosofia ja saksan lyhyt ja pitkä oppimäärä kirjoitettiin sähköisesti. Matematiikan kokeet siirtyivät viimeisenä sähköiseen muotoon kevään 2019 tutkintokerralla. Sen jälkeen koko ylioppilastutkinto on ollut sähköisessä muodossa, eikä paperista ylioppilastutkintoa enää järjestetä.[8]

Kokelaat kirjoittavat sähköiset kokeet omalla kannettavalla tietokoneellaan, joka käynnistetään koetilanteessa jaettavalta muistitikulta ylioppilaskokeita varten erikseen tehtyyn käyttöympäristöön. Koe tehdään suljetussa, koesaliin rakennetussa verkossa ilman ulkopuolista yhteyttä. Kokelas ei pääse kokeen aikana käsiksi omalla koneellaan oleviin tiedostoihin tai ohjelmiin, vaan kokeessa hän käyttää muistitikulta ladatussa käyttöympäristössä olevia ohjelmia ja aineistoja. Sähköisten kokeiden vastaukset myös arvostellaan ja lähetetään ylioppilastutkintolautakuntaan sähköisessä järjestelmässä.[7] Jotta lukioissa päästiin harjoittelemaan sähköistä ylioppilastutkintoa varten, kehitettiin rinnakkain sähköisen ylioppilastutkintojärjestelmän kanssa myös sähköinen koeympäristö Abitti, joka toiminnaltaan ja työkaluiltaan vastaa sähköistä ylioppilastutkintojärjestelmää.[9] Abitti-järjestelmän avulla lukioissa on voitu järjestää esimerkiksi kurssikokeita joissa opiskelijat ovat samalla päässeet harjoittelemaan ylioppilastutkinnossa käytössä olevan järjestelmän käyttöä.

Jokaisella reaaliaineella on vuodesta 2006 ollut ylioppilastutkinnossa oma kokeensa. Yhdellä tutkintokerralla järjestetään kaksi reaaliaineiden koepäivää. Eri reaaliaineiden kokeet jakautuvat koepäivien välillä niin, että toisena päivänä järjestetään kokeet psykologiassa, filosofiassa, historiassa, fysiikassa ja biologiassa ja toisena evankelis-luterilaisessa uskonnossa, ortodoksisessa uskonnossa, elämänkatsomustiedossa, yhteiskuntaopissa, kemiassa, maantieteessä ja terveystiedossa. Yhtenä koepäivänä voi osallistua vain yhteen kokeeseen, joten yhdellä tutkintokerralla voi suorittaa enintään kaksi reaaliaineen koetta. Yhden kokeen enimmäisaika on kuusi tuntia.[10]

Tehtävien määrä kokeissa vaihtelee riippuen muun muassa oppiaineen pakollisten ja valtakunnallisesti määriteltyjen valinnaisten syventävien kurssien määrästä. Fysiikassa tehtäviä on 13, joista vastataan enintään kahdeksaan. Kemiassa ja biologiassa on 12 tehtävää, joista vastataan enintään kahdeksaan, ja muissa reaaliaineissa on kymmenen tehtävää, joista vastataan enintään kuuteen. Kaksi annetuista tehtävistä on niin kutsuttuja jokeritehtäviä, jotka ovat muita tehtäviä vaativampia. Kumpaankin jokeritehtävään saa vastata. Kustakin tehtävästä voi saada enintään kuusi pistettä lukuun ottamatta jokeritehtäviä, joista voi saada yhdeksän pistettä. Tehtävistä annetaan vain kokonaisia pisteitä.[10]

Jokaisessa reaaliaineen kokeessa on 1–4 oppiainerajat ylittävää tehtävää, jossa kokelasta ohjataan käsittelemään tehtävää useiden oppiaineiden näkökulmasta tai laajempina aihekokonaisuuksina.[10]

Ylioppilastutkinnon sähköistämisen myötä tehtävien määrä ja tehtävistä saatava pistemäärä muuttui. Sähköisissä reaaliaineen kokeissa enimmäispistemäärä on 120. Fysiikan, kemian ja biologian sähköisessä kokeessa tehtäviä on 11, joista vastataan enintään seitsemään, ja muissa aineissa on yhdeksän tehtävää, joista vastataan enintään viiteen. Sähköinen reaaliaineen koe rakentuu tehtävätyypiltään ja vaativuustasoltaan erilaisista moduuleista, joissa voi olla useita tehtäviä. Jotkut tehtävät voivat olla pakollisia. Tehtävinä voi olla paitsi perinteisiä esseekysymyksiä, myös esimerkiksi monivalintatehtäviä, piirrostehtäviä, aineistojen analysointia ja näiden yhdistelmiä. Tehtävissä voi lisäksi olla paperista koetta monipuolisempaa taustamateriaalia, kuten tekstejä, kuvia, videoita, äänitteitä, karttoja, animaatioita tai tilastoja. Tehtävien enimmäispistemäärä vaihtelee 15 ja 30 välillä.[11]

Matematiikan kokeen voi suorittaa joko lyhyen tai pitkän oppimäärän mukaan. Lukio-opinnoistaan riippumatta kokelas voi valita kumman kokeen hän suorittaa.

Matematiikan kokeiden rakenne uudistettiin alkaen kevään 2016 ylioppilaskirjoituksista. Kummassakin kokeessa on 13 tehtävää, joista kokelas vastaa enintään kymmeneen. Jokaisesta tehtävästä saa kuusi pistettä. Sekä lyhyen että pitkän matematiikan kokeessa on kaksi osaa: A-osa ja B-osa. Lisäksi B-osa jakautuu vielä kahteen osaan. Kummassakin kokeessa oli vuosien 2016-2019 paperikokeissa erikseen tehtävävihkot A-osaa ja B-osaa varten. Kokeessa sai aluksi, uutuutena vanhempiin kokeisiin nähden, käyttää laskinta vain B-osassa, A-osan tehtäviin oli vuosina 2016-2018 vastattava ilman laskinta (vuonna 2019, sähköisen kokeen myötä, sallittiin A-osassa koejärjestelmän funktiolaskin). Fyysinen taulukkokirja ja laskin sallittiin viimeisen kerran syksyllä 2020. A-osassa on neljä tehtävää, joihin kaikkiin vastataan. B1-osassa on viisi tehtävää, joista vastataan kolmeen, ja B2-osassa neljä tehtävää, joista kolmeen vastataan. Paperikokeessa toimittiin vuosina 2016-2018 siten, että kokeen alussa kokelas sai sekä A-osan että B-osan tehtävävihkon. Kun hän palautti A-osan vihkon ja vastauksensa viimeistään kolmen tunnin kuluttua kokeen alusta, hän sai laskimensa. B-osan tehtävissä sai paperikokeessa käyttää mitä tahansa funktio-, graafista tai symbolista laskinta ilman tiedonsiirtomahdollisuutta. Kummassakin osiossa oli sallittua käyttää taulukkokirjaa. Laskimet ja taulukkokirjat tarkastettiin ennakkoon, ja laskimien muistin tuli olla tyhjennettynä. Sähköisessä kokeessa (2019-) graafinen laskin ja taulukot sisältyvät koejärjestelmään, ja fyysiset laskimet ja taulukkokirjat kiellettiin keväästä 2021 alkaen.[12]

Toisen kotimaisen kielen (ruotsin tai suomen) kokeet järjestetään joko pitkän tai keskipitkän oppimäärän vaativuustason mukaan. Vieraiden kielten kokeet englannin, espanjan, ranskan, saksan ja venäjän kielissä järjestetään sekä pitkän että lyhyen oppimäärän mukaisilla vaativuustasoilla. Vieraan kielen lyhyen oppimäärän mukaisia kokeita järjestetään lisäksi italian, inarinsaamen, koltansaamen, pohjoissaamen, latinan ja portugalin kielissä. Lisäksi järjestetään latinan kielen koe myös laajemman oppimäärän vaativuustasolla, joskaan tämä taso ei vastaa muiden kielten pitkää oppimäärää.[13]

Kielikokeet koostuvat useimmissa kielissä kuullun ymmärtämisen kokeesta (vuodesta 1972) sekä kirjallisesta kokeesta. Portugalin, latinan (jonka koe järjestetään kahdenlaajuisena vuoteen 2025, tämän jälkeen vain lyhyen oppimäärän mukaisena), inarinsaamen, koltansaamen ja pohjoissaamen lyhyen oppimäärän kokeissa ei ole kuullun ymmärtämisen koetta. Kirjallisessa kokeessa on kolme osiota. Tehtävinä voi olla esimerkiksi monivalintatehtäviä, aukkotehtäviä, avoimia kysymyksiä, tiivistelmiä tai käännös- ja selittämistehtäviä. Lisäksi on pitkän oppimäärän kokeissa yksi kirjoitustehtävä, jonka pituus on 150–200 sanaa (pitkän englannin ja pitkän suomen kokeissa 150–250 sanaa). Lyhyen oppimäärän kokeissa on yksi lyhyt (35–50 tai 50–70 sanaa kielestä riippuen) ja yksi laajempi kirjoitelma (65–100 tai 100–150 sanaa kielestä riippuen). Kokeisiin suunnitellaan myös suullista osuutta, joka on tarkoitus ottaa käyttöön 2020-luvun aikana.[13]

Äidinkielen koe suomen ja ruotsin kielessä on 2000-luvun alusta lähtien koostunut kahdesta osakokeesta, tekstitaidon kokeesta ja esseekokeesta (aiemmilta nimiltään aineistokoe ja ainekirjoituskoe -- nykyään aineistoa on kummassakin kokeessa, vielä aiemmin järjestettiin vain yksi ainekirjoituskoe ilman aineistoa), jotka järjestetään eri päivinä. Kumpikin koe on kuuden tunnin mittainen. Jos jompikumpi koe jää suorittamatta, katsotaan koko äidinkielen koe keskeytetyksi ja hylätyksi. Osakokeita ei siis voi suorittaa eri tutkintokerroilla. Pohjois-, inarin- ja koltansaamen äidinkielen kokeet koostuvat pelkästä esseekokeesta. Tekstitaidon kokeessa annetaan aineisto, joka voi koostua erilaisista kaunokirjallisista teksteistä ja asiateksteistä sekä kuvamateriaalista. Aineiston pohjalta annetaan viisi tehtävää, joista vastataan kolmeen. Tehtäviin voi kuulua esimerkiksi aineiston merkityksien, rakenteiden, ilmaisun tai kontekstin analysointia tai referaatin tai kommentin kirjoittaminen pohjatekstin perusteella. Esseekokeessa kokelas valitsee yhden tehtävän vähintään 12 tehtävän joukosta ja kirjoittaa tehtävänannon pohjalta 4–5 sivua pitkän esseen. Osa tehtävistä on aineistopohjaisia, osassa on pelkkä otsikko tai sitä laajempi tehtävän kuvaus.[14]

Mikäli kokelaan äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi, pohjoissaame, inarinsaame tai koltansaame tai jos kokelas käyttää viittomakieltä äidinkielenään tai ensikielenään, äidinkielen kokeen sijasta voi suorittaa suomi/ruotsi toisena kielenä -kokeen.[15]

Keväällä 2014 otettiin asteittain käyttöön uusi menetelmä arvosanojen pisterajojen määrittämiseksi. Menetelmä perustuu nk. standardoitujen yhteispisteiden keskiarvoon (SYK). Menetelmän avulla muodostetaan kahden peräkkäisen tutkintokerran kaikista kirjoittajista jakauma, johon voidaan sitten verrata yksittäisen kokeen osallistujaprofiilia arvosanojen pisterajoja määrittäessä. Näin ollen arvosanojen jakauma pysyy vertailukelpoisena myös aineissa joissa kirjoittajajoukko on hyvin valikoitunut nykyisen ylioppilastutkinnon suuren valinnaisuuden takia. Aikaisempi koekohtainen menetelmä, jossa pisterajat määritettiin niin että tietty prosenttiosuus kokelaista sai tietyn arvosanan toimi hyvin tilanteessa jossa suurin osa kokelaista kirjoitti kaikki kokeet. Valinnaisissa kokeissa, joissa osanottajajoukko on hyvin valikoitunut, vanha menetelmä johti usein tilanteisiin joissa kokelaat saivat liian alhaisen arvosanan niiden osaamistasoon nähden, jolloin eri aineiden ja jopa saman aineen eri tutkintokertojen arvosanat eivät olleet vertailukelpoisia keskenään.[16]

Alla olevassa taulukossa esitetään arvostelussa käytettyjä arvosanoja, niitä vastaavia kompensaatiopisteitä sekä arvosanojen suuntaa antava suhteellinen jakautuminen kokelaiden kesken kokeessa jossa kirjoittajajoukko vastaa kyseisen ja edellisen tutkintokerran kaikkien kokelaiden osallistujaprofiilia. Eri kokeissa suhteelliset osuudet voivat poiketa huomattavasti esitetystä koekohtaisten pisterajojen määrittämisessä käytetyn SYK-menetelmän takia.

Alkujaan käytössä olivat vain arvosanat I, A, C ja L. Lubenter approbatur ja magna cum laude approbatur otettiin käyttöön vuonna 1970, eximia cum laude approbatur vuonna 1996.

Mikäli kokelas on saanut pakollisesta kokeesta hylätyn arvosanan i (improbatur), voi hän silti tulla ylioppilaaksi kompensaatiomenettelyn kautta, jos hän on saanut riittävän hyviä arvosanoja muissa kokeissa. Tämä edellyttää, ettei hän ole erikseen kieltänyt kompensaatiota. Kompensaatio ei korota hylättyä arvosanaa hyväksytyksi, mutta mahdollistaa sen, että kokelas voi tulla ylioppilaaksi pakollisen kokeen hylätystä arvosanasta huolimatta. Ilman kompensaatiota hylätty pakollinen koe estää kokelasta tulemasta ylioppilaaksi. Kompensoitu hylätty arvosana merkitään kokelaan ylioppilastutkintotodistukseen. Ylimääräisessä aineessa saatua hylättyä arvosanaa ei voi kompensoida, mutta se ei estä kokelasta tulemasta ylioppilaaksi eikä arvosanaa merkitä todistukseen[7].

Hylätty suoritus jaetaan neljään luokkaan (i+, i, i- ja i--) riippuen siitä, miten lähellä hyväksyttyä arvosanaa se on. Kaikista kokelaan hyväksytyistä kokeista, mukaan lukien valinnaiset kokeet, lasketaan arvosanojen perusteella saadut kompensaatiopisteet yhteen, jolloin 12 kompensaatiopistettä kompensoi i+:n, 14 pistettä i:n, 16 pistettä i-:n ja 18 pistettä i=:n.[7]

Ennen vuotta 2006 kirjoittaneilla oli käytössään lisäksi mahdollisuus kompensoida matematiikka sekä reaali toisillaan. Tällöin kompensaatio tapahtui näiden kahden aineen välillä suhteellisen helposti, mikäli kokelaan taidot olivat selkeästi kanavoituneet toiseen näistä aineista, mistä toinen puolestaan kärsi. Käytäntö poistettiin reaaliuudistuksen myötä. Äidinkieltä ei ennen ollut mahdollista kompensoida muilla aineilla.

Tähän mennessä eniten laudatureja on kirjoittanut mikkeliläinen ylioppilas, joka keräsi keväällä 2016 valmistuneeseen tutkintoonsa 12 laudaturia.[25] Aiempi ennätys on 11 laudaturia vuodelta 2010, jolloin Tornion yhteislyseon lukion opiskelija kirjoitti eximian pitkästä matematiikasta sekä laudaturin kemiasta, maantieteestä, historiasta, yhteiskuntaopista, biologiasta, fysiikasta, äidinkielestä, pitkästä ruotsista, pitkästä englannista sekä lyhyestä espanjasta ja ranskasta.