Kommunistinen manifesti

I osassa ”Porvarit ja proletaarit” todetaan aluksi: ”Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.” Sen jälkeen kuvataan ”porvarillisen yhteiskunnan” ja proletariaatin kehitystä sekä lopuksi ennustetaan: ”Porvariston häviö ja proletariaatin voitto ovat yhtä väistämättömiä.”

Tekstissä ylistetään kapitalistien ”ihmetöitä” ja todetaan: ”Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki – – kansakunnat sivistyksen piiriin”.[3] Silti kapitalismi on kirjoittajille vain väliaikainen kehitysvaihe.

II osassa ”Proletaarit ja kommunistit” määritellään kommunistit proletariaatin puolueeksi ja annetaan vastauksia kommunisteja vastaan esitettyihin syytöksiin. Henkilökohtaisen yksityisomistuksen lakkauttamiseen vastataan, että sitä ei tarvitse hävittää, koska teollisuuden kehitys on siitä jo huolehtinut, eikä työläiselle muutenkaan jää mitään ylimääräistä, vaan ainoastaan työvoimansa välttämättömään uusintamiseen vaadittava vähimmäismäärä. Väitteeseen, että yksityisomistuksen lakkauttaminen johtaa kaiken toiminnan tyrehtymiseen ja yleiseen laiskuuteen, vastaus on, että silloin porvarillisen yhteiskunnan olisi pitänyt jo sortua, sillä siinä työtätekevät eivät hyödy mitään, kun taas ne, jotka hyötyvät, eivät tee työtä. Syytteeseen vaimojen yhteisyydestä vastataan, että kommunistien ei tarvitse sitä ottaa käytäntöön, sillä se on melkein aina ollut olemassa muutenkin. Isänmaallisuuden puutteesta todetaan, että työläisillä ei ole isänmaata. Kun luokkavastakohtaisuudet häviävät, katoaa myös kansojen välinen vihamielisyys.

II osan lopussa manifesti esittää myös kymmenen kohdan ohjelman proletariaatin toteutettavaksi sen saavutettua poliittisen herruuden.

1. Maaomaisuuden pakkoluovutus ja maankoron käyttö valtion menoihin.
2. Korkea progressiivinen vero.
3. Perintöoikeuden lakkauttaminen.
4. Kaikkien emigranttien ja kapinallisten omaisuuden takavarikoiminen.
5. Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus.
6. Kulkulaitosten keskittäminen valtion käsiin.
7. Valtion tehtaiden ja tuotannonvälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen ja maiden parantaminen yhteisen suunnitelman mukaisesti.
8. Samanlainen työvelvollisuus kaikille, teollisuusarmeijain muodostaminen varsinkin maanviljelyä varten.
9. Maanviljelyn ja teollisuuden harjoittamisen yhdistäminen; toiminta maaseudun ja kaupungin välisen eroavuuden poistamiseksi vähitellen.
10. Kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Lasten tehdastyön poistaminen nykyisessä muodossaan. Kasvatuksen yhdistäminen aineelliseen tuotantoon jne. jne.

Yllä olevista vaatimuksista Marx kirjoittaa tosin jo vuoden 1872 esipuheessaan: ”Tämän kohdan tulisi nykyisin kuulua monessa suhteessa toisin. – – Tämä ohjelma on nykyään paikoitellen vanhentunut.”

III osassa ”Sosialistinen ja kommunistinen kirjallisuus” arvostellaan tuolloisista sosialistisista suuntauksista ja kirjoituksista niitä, joita Marx ja Engels pitivät virheellisinä. Kristillisestä sosialismista manifesti toteaa: ”Kristillinen sosialismi on vain se vihkivesi, jolla pappi siunaa ylimyksen kiukun.” Pikkuporvarilliseksi sosialismiksi manifesti sanoo sellaista sosialistista ajattelua, joka vaati paluuta menneisyyden tuotantosuhteisiin ja ammattikuntalaitokseen. Manifesti arvostelee myös Pierre-Joseph Proudhonin yksilöanarkismia. Utopistista sosialismia manifesti pitää hyvin tehottomana.

IV osassa ”Kommunistien suhde erilaisiin oppositiopuolueisiin” todetaan kommunistien toimivan yhdessä eräiden kirjoitusajankohdan sosialististen ja tasavaltalaisten liikkeiden kanssa mutta esittävän avoimesti näkemyksensä ja pyrkimyksensä kommunistiseen vallankumoukseen. Manifestissa ei mainita lainkaan sen julkaisijaa, Kommunistien liittoa. Manifestin viimeisissä lauseissa julistetaan:

”Vaviskoot vallassa olevat luokat kommunistisen vallan­kumouksen edessä. Proletaareilla ei ole siinä muuta menetettävää kuin kahleensa. Voitettavana heillä on koko maailma. Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”

Manifestin viimeinen lause tuli myöhemmin tunnetuksi muun muassa Neuvostoliiton tunnuslauseena.

Ravintola Le Cygne Brysselin Grand-Place-aukiolla oli Marxin ja Engelsin suosima paikka heidän kirjoittaessaan Kommunistista manifestia.[4]

Saksalaisten emigranttivallankumouksellisten järjestö Kommunistien liitto perustettiin kesällä 1847 Pariisissa Marxin ja Engelsin aloitteesta aiemman Oikeamielisten liiton tilalle.[5] Engels laati liiton aatemaailman selvitykseksi syksyllä 1847 Kommunismin periaatteet (Grundsätze des Kommunismus) -nimisen kirjasen, joka oli tarkoitettu vastavedoksi Moses Hessin samaan tarkoitukseen laatimalle ”Kommunistiselle katekismukselle”. Engelsin katekismus-muotoon eli kysymysten ja vastausten sarjaksi laatima teos oli yksi valmisteluvaihe Kommunistisen manifestin synnyssä.[6]

Kommunistien liiton toisessa kongressissa, joka pidettiin Lontoossa marras–joulukuussa 1847, hyväksyttiin liitolle uudet säännöt ja tavoitteet. Kongressi pyysi Marxia ja Engelsiä laatimaan liitolle ohjelmajulistuksen, jossa selvitettäisiin sen päämääriä ja politiikkaa. Marx ja Engels laativat manifestin Brysselissä Belgiassa, mutta sen ensimmäinen painos painettiin Työväen sivistysseuran (Kommunistischer Arbeiterbildungsverein) Lontoon-toimistossa helmikuun 1848 lopussa. Alkuperäinen versio oli saksankielinen ja 23-sivuinen.[5][7] Manifesti ilmeisesti kirjoitettiin kiireessä Kommunistien liiton hallituksen hoputettua Marxia ja Engelsiä laittamaan se julkaisukuntoon. Teksti syntyi yhteistyönä ja vastasi molempien kirjoittajien näkemyksiä, mutta lopullinen versio lienee Marxin kirjoittama. Korjattu, 30-sivuinen uusi laitos julkaistiin saman vuoden huhti- tai toukokuussa.[5]

Vaikka manifesti julkaistiin vain päiviä Euroopan vuoden 1848 vallankumousaallon alkamisen jälkeen, sen välitön vastaanotto jäi hyvin vaisuksi. Teoksesta otettiin vain yksi saksankielinen painos vuonna 1848, eivätkä sen käännösprojektit edenneet edes vallankumousten alettua Pariisissa, Wienissä ja Berliinissä. Marx itse totesi päätoimittamassaan Neue Rheinische Zeitungissa, että toiveet proletariaatin ryhmittymisestä vallankumoukselliseksi luokaksi olivat ennenaikaisia.[8] Vuoden 1848 aikana Kommunistisesta manifestista julkaistiin yhteensä kolme painosta, joiden yhteenlaskettu kappalemäärä oli joitain tuhansia. Marx julkaisi manifestin tekstin myös useassa osassa Deutsche Londoner Zeitung -lehdessä, ja osia siitä ilmestyi eräissä muissa lehdissä.[5][7]

Vuoden 1848 vallankumouksen tyrehdyttyä ja Kommunistien liitonkin jouduttua tukahdutetuksi vuonna 1852 Kommunistinen manifesti katosi vuosikausiksi lähes kokonaan saatavilta. Saksankielisestä alkutekstistä ei otettu uusia painoksia ennen vuotta 1864. Sitä ennen ehdittiin julkaista vain kaksi vähälle huomiolle jäänyttä käännöstä, vuoden 1848 lopulla ilmestynyt ruotsinkielinen käännös sekä vuonna 1850 ilmestynyt lyhennetty englanninkielinen käännös. Englanninnos ja Marxin samana vuonna Neue Rheinische Zeitungin viimeisessä numerossa uudelleenjulkaisema teoksen kolmas luku olivat manifestin ensimmäiset julkaisut, joissa Marx ja Engels mainittiin sen kirjoittajina.[5][7]

Aina 1870-luvulle asti Manifesti tunnettiin lähinnä vain saksankielisessä maailmassa, ja sielläkin vain heikosti. Kun 1870-luvulta lähtien sosialistipuolueiden määrä ja koko alkoivat kasvaa, levisivät samalla uudet painokset Kommunistisesta manifestista useilla eri kielillä.[8] Marxin vaikutus vuonna 1864 perustetussa ensimmäisessä internationaalissa ja hänen kirjoittamansa vuoden 1871 Pariisin kommuunin puolustuspuhe (Kansalaissota Ranskassa) tekivät hänestä kansainvälisen kuuluisuuden ja lisäsivät kiinnostusta myös hänen aiempaa tuotantoaan kohtaan. Mihail Bakunin julkaisi ensimmäisen venäjänkielisen käännöksen vuonna 1869, ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä eniten painoksia ilmestyikin venäjäksi ja Venäjän keisarikunnan muilla kielillä, jopa enemmän kuin saksaksi.[5] Vuoteen 1914 mennessä erikielisiä painoksia oli jo useita satoja.[8]

Vuonna 1872 Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) johtajia vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä syyttäjä luetutti koko Kommunistisen manifestin tekstin oikeuden pöytäkirjaan todisteena sosialistien vaarallisuudesta. Tämän seurauksena se voitiin ensimmäistä kertaa julkaista Saksassa suurena painoksena, sillä mikään ei rajoittanut julkisten oikeusasiakirjojen uudelleenjulkaisua. Tästä vuoden 1872 painoksesta tuli kaikkien myöhempien painosten perusta. Marx ja Engels kirjoittivat siihen selittävän esipuheen, jollainen liitettiin useimpiin myöhempiin painoksiin. He laativat uuden esipuheen vuonna 1882 toiseen venäjänkieliseen painokseen, ja Engels teki Marxin kuoleman jälkeen vielä viisi uudistettua esipuhetta vuosina 1883–1893 julkaistuihin saksan-, englannin-, puolan- ja italiankielisiin laitoksiin.[5] Näissä esipuheissa Marx ja Engels myönsivät teoksen sisällön jo osittain vanhentuneeksi. Vuoden 1872 esipuheessa he pohtivat mahdollisuutta täydentää alkuperäistä tekstiä päivitetyillä kannanotoilla, mutta vuoden 1883 esipuheessa Engels totesi, ettei Marxin kuoltua enää kukaan muu voisi sitä tehdä. Vuoden 1888 englanninkieliseen laitokseen Engels kuitenkin lisäsi joukon selittäviä alaviitteitä.[9]

Neuvostoliittolainen postimerkki.

Kommunistinen manifesti nousi erityiseen merkitykseen vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeisessä maailmassa, jossa riitti kommunisteja, jotka olivat valmiita ja halukkaita toteuttamaan vallankumouksen.[10] Sosiaalidemokraattinen työväenliike ei ollut varsinaisesti edellyttänyt kannattajiltaan marxilaisen teorian klassikoihin perehtymistä, joten esimerkiksi Saksassa SPD:n Erfurtin ohjelmaa julkaistiin kymmenen kertaa suurempina painosmäärinä kuin Kommunistista manifestia. Sen sijaan bolševikkien perustamalle uudelle kommunistiselle liikkeelle kaikkien päätösten perusteleminen marxilaisella teorialla oli paljon keskeisempää, joten valveutuneiden kannattajien odotettiin tutustuvan ainakin Kommunistiseen manifestiin.[5]