Kommunisti sisäministerinä

Vuosina 1945–1948 sisäministerinä toiminut kansandemokraattinen poliitikko Yrjö Leino oli erotettu ministerin tehtävistä keväällä 1948 ja jättänyt eduskunnan vuoden 1951 vaaleissa. Leino palasi julkisuuteen viimeisen kerran vuonna 1958 julkaisemalla muistelmakirjan Kommunisti sisäministerinä. Muistelmat olivat Leinolle henkilökohtaisesti erittäin tärkeät, koska hän halusi saada oikeudenmukaisen paikan historiassa ja päästä kostamaan puoluetovereilleen, jotka olivat vuonna 1948 kääntäneet hänelle selkänsä.[1]

Kirjan käsikirjoitusta Leino oli alkanut laatia jo useita vuosia aiemmin ja sen muokkaamiseen osallistuivat Tammen silloinen toimitusjohtaja Untamo Utrio, apulaisjohtaja Jarl Hellemann ja kustannusvirkailija Kalevi Sorsa. Kirjaa valmisteli Leinon kanssa pieni säännöllisesti Utrion luona kokoontunut työryhmä ja pääosa kustannusyhtiön henkilökunnasta pidettiin asiasta tietämättömänä. Muistelmahanke paljastui kuitenkin tällöin jo pahoin alkoholisoituneen Leinon oman varomattomuuden vuoksi kohtalokkain seurauksin juuri ennen kirjan suunniteltua julkistamista.[2]

Ensimmäisenä Leinon tulossa olevasta muistelmateoksesta kirjoitti SDP:n pää-äänenkannattaja Suomen Sosialidemokraatti jo 12. huhtikuuta 1958. Lehden mukaan Leino oli kertonut teoksesta Maalaisliiton kansanedustajalle, kunnallisneuvos Kustaa Tiitulle.[3]

Kirjan aiottu julkitulo osui arkaan ajankohtaan, sillä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat ajautuneet yliherkkään tilaan yöpakkaskriisin vuoksi. Kirja joutui politiikan välikappaleeksi Maalaisliiton ns. K-linjan käyttäessä sitä lyömäaseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. Puolueen pää-äänenkannattaja Maakansa sijoitti 17. lokakuuta 1958, vajaata viikkoa ennen kirjan ilmestymistä, etusivulleen lyhyen artikkelin, jonka otsikko oli yllyttävä: ”Ketkä muokkasivat Leinon 'muistelmat' mieleisikseen?” Artikkelin tiedot perustuivat kuulopuheisiin, joiden mukaan teosta Leinon kanssa valmistelleet henkilöt olivat muokanneet käsikirjoituksen kokonaan uudelleen palvelemaan "tiettyjä poliittisia tarkoitusperiä".[3] Myös SKDL:n pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset, joka oli saanut käsiinsä yhden kappaleen Leinon muistelmista, hyökkäsi voimakkaasti teoksen julkaisemista vastaan: ”Atomipommi Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyssuhteiden räjäyttämiseksi”. Lehti väitti teoksen haamukirjoittajaksi kommunistien vihaamaa Arvo Tuomista, joka oli kuitenkin täysin tietämätön koko kirjahankkeesta.[4]

Neuvostoliiton asiainhoitaja Ivan Filippov − suurlähettiläs Viktor Lebedev oli yllättäen poistunut Suomesta muutamaa viikkoa aiemmin − kävi 21. lokakuuta 1958 pääministeri Karl-August Fagerholmin luona vaatimassa, että hallitus estäisi Leinon muistelmateoksen julkitulon. Filippov piti kirjaa sisällöltään Neuvostoliittoa loukkaavana. Fagerholm vastasi, ettei hallitus voinut lain mukaan tehdä asiassa mitään, koska teos ei ollut vielä ilmestynyt eikä Suomessa ollut sensuuria. Filippov puolestaan ilmoitti, että ellei Leinon kirjan ilmestymistä ehkäistäisi, Neuvostoliitto tekisi asiasta "vakavat johtopäätökset". Akateemikko Kustaa Vilkuna katsoi – ilmeisesti presidentti Urho Kekkosen sanansaattajana –, ettei Leinon muistelmia olisi juuri nyt syytä julkaista kiristyneen kansainvälisen ilmapiirin vuoksi. Vielä saman päivän aikana Fagerholm kutsui luokseen toimitusjohtaja Untamo Utrion ja tämän neuvottelun jälkeen Tammi päätti vetää kirjan myynnistä toistaiseksi. Leinon kuoltua teoksen julkaisuoikeudet siirtyivät hänen omaisilleen, joista hänen tyttärensä Lieko Zachovalová vastusti jyrkästi sen julkaisua.[5]

Lopulta kirjan koko painos tuhottiin Neuvostoliiton vaatimuksesta. Lähes kaikki kirjat − noin 12 500 kappaletta − poltettiin Roihuvuoren lämpökeskuksessa elokuussa 1962 lukuun ottamatta joitain kappaleita, jotka otettiin salaa poliittisten aktiivien käyttöön ja joista tuli myöhemmin arvokkaita keräilyharvinaisuuksia. Kirjan julkaisematta jäämisestä aiheutui Tammelle useiden miljoonien markkojen tappio. Jarl Hellemannin mukaan Leinon muistelmista nostettu kohu oli täysin suhteeton verrattuna kirjan asiasisältöön ja kirjasta tuli suomalaisen ulkopoliittisen itsesensuurin ensimmäinen uhri.[4]. Myöskään kirjan tuoreeltaan lukeneen pääministeri Fagerholmin mielestä siinä ”ei ollut mitään merkillisiä asioita”. [6] Yrjö Leinon poika, toimittaja Olle Leino on arvellut, että jos hänen isänsä muistelmat olisivat päässeet ilmestymään suunnitellusti, ne olisivat aluksi nostattaneet suuren hälyn, mutta melko pian sulautuneet muun saman ajan paljastuskirjallisuuden virtaan.[7]

Nimimerkki Timo (J. W. Tuura) kirjoitti tapauksen johdosta lähellä Kokoomusta olleessa Kauppalehdessä: ”Kuulun siihen sukupolveen, joka ahmien luki Bobrikovin aikana ns. kiellettyä kirjallisuutta. Ryhdyin lehtimiehen ammattiin jo edesmenneen Franz Albert Seynin päivinä. Meikäläiselle sananvapaus on kullan kallis asia. Kallis kuin oma silmäterä. Tietysti sitä voidaan käyttää väärin ja on käytettykin, mutta juuri sananvapaus on parhain lääke vapaan sanan väärinkäyttäjiä vastaan. – – – Meikäläiselle, joka on nähnyt monen monen ammattitoverin lähtevän vankilaan esim. majesteettirikoksen tai viranomaisten halventamisen vuoksi – joka on kahden maailmansodan aikana saanut kärsiä sotasensuurista, ja joka itsekin on aiheuttanut lehdelleen muutamia kertoja painojuttuja – meikäläiselle on ent. ministerin, toimittaja Yrjö Leinon kirjan levittämisen ehkäiseminen hallitusvallankin toimesta varsin vastenmielinen juttu.”[8]

Kirja voitiin julkaista uudelleen vasta vuonna 1991, jolloin se oli jo suurimmaksi osaksi menettänyt kiinnostavuutensa; ensimmäisen vuoden aikana sen myynti jäi vajaaseen tuhanteen kappaleeseen.[4]

Leinon kuoleman jälkeen vuonna 1962 paljastui, että hänen muistelmateoksestaan levitettiin monistettua, koneella kirjoitettua 153-sivuista lyhennelmää (alkuperäisteoksessa on 262 sivua), jota oli ehditty myydä kiskurihinnalla jo satoja kappaleita. Asiasta kehkeytyi pitkä ja monimutkainen oikeusjuttu, jossa päätekijä tuomittiin yli vuodeksi vankeuteen ja 20 000 markan korvauksiin (vuoden 1963 rahassa) Leinon perikunnalle.[9] Monistetta levittäneet Kauko Lapinlammi ja Sven A. Laine olivat aiemmin kaupanneet Työturvallisuusliiton nimissä työnantajille mustia listoja poliittisesti tai muuten epäilyttävistä työntekijöistä. He olivat myös keränneet vuonna 1961 rahaa Urho Kekkosen vaalitoimikunnalle, kunnes heidät erotettiin, koska he olivat ostaneet itselleen runsaasti alkoholia vaalitoimikunnan laskuun ja käyttäytyneet asiattomasti, minkä jälkeen he olivat kostoksi kaupitelleet vaalitoimikunnan maksukuittien kopioita ja sen muita salaisia papereita Kekkosen kanssa kilpailleen Honka-liiton tukijoille.[10]