Kolppanan seminaari

Seminaarin syntymisen taustavaikuttajana oli Uno Cygnaeus, joka oli toiminut Pietarissa opettajana ja pappina vuosina 1846-1858. Pietarissa toimiessaan Cygnaeus pohti Inkerinmaalla toimineiden luterilaisten pappien kanssa mm. tarvetta sivistää suomalaisia. Opettajien kouluttamisesta tulikin tärkein osa seminaaria, joka rahoitettiin Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien keskinäisen apukassan avulla. Pikku Kolppana valittiin seminaarin paikaksi, koska se sijaitsi keskellä Inkerinmaata ja siellä oli toiminut Paavali I:n aikana vuodesta 1782 maakunnan vanhin koulu.[1]

Seminaarin rakennustyöt aloitettiin keväällä 1863 ja seminaari avattiin 4. syyskuuta 1863. Seminaarin ensimmäiseksi johtajaksi valittiin ylioppilas Fredrik Oskar Groundstroem. Ennen valintaansa Kolppanaan hän toimi Pietarin ruotsalaisen seurakunnan Pyhän Katarinan kirkkokoulun opettajana. Groundstroem oli seminaarin johtajana kuolemaansa asti vuonna 1879.

Ensimmäiseen oppilasryhmään hyväksyttiin 13 poikaa ja ensimmäiset opettajat valmistuivat seminaarista vuonna 1866. Uusia oppilaita otettiin sisään edellisen ryhmän valmistumisen myötä.

Kolppanan seminaarin merkitys kansalliselle sivistystoiminnalle tuli esiin ensimmäisen kerran edesmenneen johtaja Groundstroemin kuolinpäivänä pidetyssä muistotilaisuudessa 6. syyskuuta 1888. Tuolloin arvioitiin, että seminaarin toiminnan, koulunkäynnin ja suomalaisen sanomalehden ilmestymisen ansiosta Inkerinsuomalaiset alkoivat ymmärtää kansallisen arvonsa.

Käsitettä suomalainen koulu voidaan käyttää Inkerinmaan luterilaisissa seurakunnissa vain suhteellisesti. Seminaarista valmistuneiden opettajien toiminta oli alkuvuosina kokonaan varakkaimpien talonpoikien hyväntekeväisyyden varassa. He tarjosivat opetustilat ja maksoivat opettajan palkan. Koulut olivat kiertäviä. Oppikirjoja ja opetusvälineitä ei ollut, kun niitä ei juuri ollut seminaarissakaan. Pikkuhiljaa luterilaisiin seurakuntiin ryhdyttiin rakentamaan koulurakennuksia. Niistä tuli ns. seisovia kouluja. Ne toimivat kunnan valvonnassa, mutta opettajien palkka tuli pääosin kuntalaisten maksamista koulumaksuista.

Opettajien ja pappien toiminnan lähtökohtana oli kansan varallisuuden edistäminen, kohtuuttoman viinankäytön lopettaminen, mm. perustamalla raittiusseuroja, ja tämän kautta maalaisväen itsetunnon kohottaminen. Tarkoituksena oli nostaa opetuksen arvostusta talonpoikaisväen keskuudessa ja saada enemmän lapsia kansakouluun.

Vuonna 1891 seminaari siirtyi opetusministeriön valvontaan ja muutos tuntui heti. Ministeriö ryhtyi painostamaan seminaarin johtokuntaa, koska se halusi muuttaa oppilaitoksen sääntöjä. Painostus onnistuttiin torjumaan, vaikka sitä jatkuikin vuoteen 1917 asti.[1]

Kolppanan seminaari siirrettiin neuvostovallan toimesta Hatsinaan vuonna 1920 ja siitä tuli pedagoginen teknikum, keskiasteen oppilaitos. Se alistettiin palvelemaan uusien aatteiden määräämiä tavoitteita. Niiden toteuttajiksi tuli jo alusta lähtien Suomen punapakolaisia, jotka neuvostovallan vakiintumisen myötä syrjäyttivät inkerinsuomalaisia opettajia. Hatsinan suomalaisen pedagogisen teknikumin toiminnan päättyminen liittyi koko suomenkielisen sivistys- ja kulttuuritoiminnan lakkauttamiseen Inkerinmaalla ja Venäjän Karjalassa 1930-luvun lopussa.[1]