Kolmas makedonialaissota

Pääartikkelit: Ensimmäinen makedonialaissota, Toinen makedonialaissota

Filippos V

Makedonia oli kuningas Filippos V:n johdolla liittoutunut toisessa puunilaissodassa Karthagon kanssa Roomaa vastaan. Filippos oli luvannut karthagolaiselle Hannibalille, että hän hyökkäisi roomalaisten osittain hallitsemaan Illyriaan vetääkseen roomalaisten huomion pois Italiasta, missä Hannibal kävi menestyksellistä sotaa Roomaa vastaan. Ensimmäisen makedonialaissodan alussa makedonialaiset kärsivät kuitenkin lukuisia tappioita ja Filippoksen oli luovuttava suunnitelmistaan hyökätä Illyriaan. Roomalaisilla oli kuitenkin täysi työ karthagolaisten voittamisessa, ja kun yksi tärkeimmistä Rooman liittolaisista Kreikassa solmi erillisrauhan Makedonian kanssa, roomalaisilla ei ollut enää voimia jatkaa sotaa ja Rooman senaatin oli pakko hyväksyä Filippokselle erittäin suotuisat rauhanehdot.[4] Roomalaisten kukistettua Karthagon vuonna 202 eaa., he päättivät kuitenkin hyökätä uudelleen Filippos V:n kimppuun. Toisessa makedonialaissodassa vuosina 200–197 eaa. makedonialaiset lyötiin perusteellisesti. Filippos joutui luopumaan kaikista valloitetuista alueistaan, mutta sai pysyä vallassa.[5]

Kuningas Perseus muinaisessa kolikossa.

Filippoksen kuollessa vuonna 179 eaa. hänen poikansa Perseus nousi valtaistuimelle. Perseus solmi aluksi muodollisen ystävyyssopimuksen Rooman senaatin kanssa, vaikka hän vihasikin Roomaa isänsä tavoin ja alkoi heti uhmata roomalaisten arvovaltaa eri alueilla. Hänen tavoitteenaan oli tehdä Makedoniasta jälleen Välimeren mahtavin valtio.[6] Perseus otti vaimokseen Seleukidien valtakunnan kuninkaan Seleukos IV Filopatorin tyttären Laodiken[7] ja teki useita liittolaissopimuksia muun muassa Kreikan, Epeiroksen, Seleukidien, Rhodoksen sekä useiden roomalaisvastaisten traakialais- ja illyrialaisheimojen kanssa. Hän marssitti armeijansa Pohjois-Makedoniaan sekä Kreikkaan, mikä oli vastoin Rooman kanssa aiemmin tehtyjä sopimuksia. Lopuksi Perseus solmi uudet suhteet Akhaian liiton ja muiden Kreikan kaupunkivaltioiden kanssa, mikä uhkasi roomalaisten valtaa Makedoniassa ja Kreikassa.[8] Perseus tuki myös Kreikan kaupunkivaltioiden demokraattisia pyrkimyksiä, mikä ei kuitenkaan saavuttanut kannatusta ja lisäksi suututti roomalaisia, jotka kannattivat aristokratiaa.[6]

Rooman uskollinen liittolainen ja Makedonian vihamies, Pergamonin kuningas Eumenes II, tuli vuonna 172 eaa. epäluuloiseksi. Hän kertoi roomalaisille Perseuksen toimista ja syytti tätä Pergamonin rajojen loukkaamisesta. Rooman senaatti ei kiinnittänyt asiaan heti paljoa huomiota, koska roomalaiset olivat keskittyneet Illyrian sotaan. Mielipiteet kuitenkin muuttuivat pian, kun Illyriassa jatkuvat ongelmat ja Eumeneen salamurhayritys Delfoissa yhdistettiin Perseukseen. Senaatti päätti sotilaallisista toimista Perseusta vastaan, ja legioonalaisia ja lähettiläitä lähetettiin Epeirokseen ja Kreikan kaupunkeihin turvaamaan hyökkäysreitit Makedoniaan ja varmistamaan kreikkalaisten kaupunkien tuki Roomalle.[8]

Akhaian liitto oli valmis tukemaan Roomaa taistelussa makedonialaisia vastaan. Boiotian liitto epäröi hiukan, mutta roomalaisten tiukan painostuksen jälkeen useat liiton kaupungit liittoutuivat lopulta roomalaisten kanssa ja liitto hajosi. Myös Illyrian kuningas Gentius, Syyria, Egypti ja Kappadokia sekä useat traakialaiset heimot solmivat ystävyyssopimuksen Rooman kanssa. Tosin traakialainen Odrysian kuningas Kotys VI oli jo alusta asti liittoutunut Perseuksen kanssa ja antoi myös nyt tukensa makedonialaisille.[6] Seleukidikuningas Antiokhos IV ja Bithynian kuningas Prusias II eivät kuitenkaan tukeneet Perseusta.[7]

Pääartikkeli: Makedonian valtakunta

Kartta Makedonian valtakunnasta.

Vaikka Makedonian valtakunta olikin hävinnyt toisen makedonialaissodan, se oli jo toipunut tappioista, ja Perseus oli riittävän varakas palkatakseen ulkomaalaisia palkkasotureita kymmenen vuoden ajaksi. Lisäksi varastoissa oli runsaasti viljaa, ja sotapalvelukseen kelpaavia miehiä oli jopa kolme kertaa enemmän kuin mitä armeijassa oli ennen sotaa.[9]

Perseuksella oli sodan alussa noin 43 000 miehen armeija. Siihen kuului 4 000 miestä makedonialaista ja traakialaista ratsuväkeä sekä runsaasti ulkomaalaisia palkkasotureita, muun muassa paionialaisia, agrianeja, traakialaisia, galatialaisia, kreetalaisia ja kreikkalaisia. Sen lisäksi Kotys VI oli antanut Perseukselle 1 000 ratsu- ja jalkaväkimiestä.[10] Armeijan päävoima oli 21 000 miehen falangi,[9] jonka sotilaat olivat syntyperältään makedonialaisia. Falangin sotilaat oli aseistettu sarissalla, noin 6,3 metriä pitkällä peitsellä. Asetta piti käsitellä kahdella kädellä, joten olkapäälle oli nahkahihnasta ripustettu pyöreä kilpi. Jokaisella sotilaalla oli lisäksi pronssinen kypärä, kovetetusta pellavasta tehty rintapanssari, säärisuojat sekä miekka. Falangiin kuului myös 2 000 miehen valio-osasto, kuninkaallinen kaarti agema.[11]

Makedonian ammattiarmeija oli paremmin koulutettu kuin Rooman armeija, jossa oli paljon vasta värvättyjä miehiä. Yksiköiden johdossa oli kokeneita makedonialaisia upseereita, jotka olivat osallistuneet sotatoimiin Traakiassa. Armeija oli kuitenkin haavoittuvainen, sillä jos se kärsisi yhden murskaavan tappion, menetyksiä ei pystyttäisi enää korvaamaan täysin ja sota olisi hävitty.[10]

Yksityiskohta Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen alttarista 100-luvulta eaa. Kuvassa näkyy kaksi raskasaseista legioonalaista 200- ja 100-luvulle eaa. tyypillisessä varustuksessa.[12] Miesten varusteina on Montefortino-tyypin kypärä, rengashaarniska ja soikea kilpi (scutum).[13]

Rooman tasavalta oli kärsinyt suuria tappioita toisessa puunilaissodassa, ja sen voimavarat oli jouduttu venyttämään äärimmilleen. Toisaalta legioonat olivat vuosien koulutuksen ja sotimisen jäljiltä poikkeuksellisen kokeneita.[14] Kolmas makedonialaissota oli viimeinen sotatoimi, johon vielä osallistui toisessa puunilaissodassa taistelleita veteraaneja. Sodan sytyttyä armeijaan yritettiin löytää mahdollisimman paljon veteraaniupseereita, mutta siihen värvättiin myös runsaasti kokemattomia miehiä. Makedoniaan lähetetyssä armeijassa oli noin 37 000 miestä jalkaväessä ja 2 000 ratsuväessä. Siihen kuului kaksi legioonaa, joissa oli poikkeuksellisesti 6 000 jalkaväki- ja 300 ratsumiestä, kun normaalisti tuon ajan legioonassa oli 5 200 jalkaväkimiestä. Armeijassa oli myös runsaasti ulkomaalaisten liittolaisten joukkoja, muun muassa liguureja, numidialaista ratsuväkeä, sotanorsuja sekä kreetalaisia jousimiehiä.[15] Rooman armeija oli siis osittain kokenut, mutta samalla myös ikääntynyt.[16]

Thessalian kartta.

Roomalla ei ollut ennen sodan alkua vielä kunnollista armeijaa eikä komentajaa.[17] Viivyttääkseen vihollisuuksien alkamista Rooman senaatti lähetti kaksi korkea-arvoista lähettilästä Perseuksen puheille kertomaan, että senaatti saattaisi hyväksyä rauhansopimuksen hänen kanssaan. Roomalaisilla ei kuitenkaan ollut aikomusta solmia sopimusta, vaan he hankkivat näin vain lisäaikaa valmistautuakseen sotaan. Vaikka useimmat senaattorit hyväksyivät petoksen, jotkut vanhemmat virkamiehet tuomitsivat sen jyrkästi vedoten siihen, ettei roomalaisten tulisi valehdella voiton saavuttamiseksi.[18]

Lähettiläiden hankkiman lisäajan turvin konsuli Publius Licinius Crassus nousi armeijoineen maihin Kreikan länsirannikolle ja eteni nopeasti Gomfoin kaupunkiin Thessaliaan. Perseus luuli edelleen roomalaisten hyväksyvän rauhansopimuksen eikä ollut varautunut tähän siirtoon.[19]

Lopulta makedonialaiset tajusivat roomalaisten aikeet, ja sota julistettiin keväällä vuonna 171 eaa. Perseus kokosi armeijansa nopeasti Édessan lähettyvillä[20] ja eteni sen jälkeen Makedoniasta etelään, Perrhaibian maakuntaan. Azoroksen, Pythionin ja Dolikhen kaupungit antautuivat nopeasti. Sitten Perseus hyökkäsi Khyretiaihin, joka antautui vuorokauden piirityksen jälkeen. Mylai onnistui pitämään puolensa kolmen päivän ajan, mutta lopulta makedonialaiset valtasivat kaupungin rynnäköllä. Mylai ryöstettiin ja poltettiin ja sen asukkaat myytiin orjiksi.[21] Tämän jälkeen makedonialaiset etenivät Ossavuoren ohi Thessaliaan ja leiriytyivät Larissan lähelle.[22]

Kun Crassus kuuli makedonialaisten armeijan lähteneen kohti Larissaa, hän käski joukkojensa purkaa leirin ja edetä Thessaliaan kohtaamaan makedonialaiset.[22] Matkalla hänen joukkoihinsa liittyi Eumeneen 4 000 jalkaväki- ja 1 000 ratsuväkimiestä. Crassus leiriytyi lopulta Tripoliin kaupungin lähistölle, muutaman kilometrin päähän Larissasta.[23] Roomalaisen historioitsija Liviuksen mukaan hän kutsui upseerinsa koolle keskustellakseen tilanteesta. Pian tämän jälkeen syntyi ensimmäinen kahakka Eumeneen ja makedonialaisten välillä. Se päättyi kuitenkin nopeasti ratkaisemattomana, kun osallistujat huomasivat olevansa samanvahvuisia.[24]

Pääartikkeli: Kallinikoksen taistelu

Rooman tasavalta 100-luvulla eaa.

Makedonialaiset vetäytyivät muutaman kilometrin päähän roomalaisista. Seuraavana aamuna Perseus päätti haastaa Crassuksen taisteluun, eteni vain parin kilometrin päähän roomalaisten leiristä ja ryhmitti joukkonsa Kallinikoksen (Callinicus) kukkulalle, jossa lopullinen taistelu käytiin.[22]

Livius kertoo taistelun kulusta yksityiskohtaisesti: Roomalaiset eivät odottaneet makedonialaisten hyökkäystä ja yllättyivät suuresti nähdessään makedonialaisten etenevän kohti leiriään. Crassus käski raskaan jalkaväen nopeasti linjaan leirin suojavallin taakse ja lähetti samalla kevytaseiset jalkaväki- ja ratsumiehet ulos leiristä vihollista vastaan. Roomalaisten oikeaa siipeä komensi Crassuksen veli, ja se koostui italialaisesta ratsuväestä ja velites-joukoista. Vasenta siipeä ja kreikkalaisia apujoukkoja komensi taas Marcus Valerius Laevinus. Roomalaisten keskusta oli tribuuni Quintus Mucius Scaevolan johdossa. Linjan edessä oli vielä 500 apujoukkojen sotilasta, ja lisäksi kauempana vasemman siiven takana oli reservissä 400 thessalialaista ratsumiestä.[25]

Makedonian vasenta siipeä komensi Perseuksen liittolainen Kotys, ja se koostui hänen omasta traakialaisesta ratsu- ja jalkaväestään. Oikealla siivellä oli makedonialainen ratsuväki ja keskustassa Perseus itse, falangin valiokaartin ageman takana. Näiden eteen oli vielä asetettu 400 linko- ja keihäsmiestä.[25]

Molempien armeijoiden lähes samanvahvuiset ratsuväen ja kevyen jalkaväen joukot iskivät yhteen. Makedonialaisten vasemmalla siivellä traakialainen jalkaväki taisteli italialaisten ratsumiesten kanssa. Roomalaisten oikea siipi joutui sekasorron valtaan, ja se ajettiin pakoon. Samalla makedonialaisten keskustan hyökkäys pyyhkäisi roomalaisten kreikkalaiset liittolaiset pakoon ja työnsi heitä taaksepäin. Lopulta Crassus tajusi, että oli hävinnyt taistelun, ja Rooman thessalialainen ratsuväki kutsuttiin tukemaan joukkojen vetäytymistä. Se onnistui yhdessä Eumeneen joukkojen kanssa muodostamaan tilapäisen linjan. Myös makedonialaisten muodostelmat olivat hajonneet taistelussa ja hyökkäys vahvasti puolustettuun roomalaisten leiriin olisi aiheuttanut raskaita tappioita, joten Perseus ei lähtenyt hyökkäykseen.[23] Roomalaiset menettivät taistelussa 2 200 miestä kaatuneina ja 600 vankeina, kun taas Liviuksen mukaan makedonialaisten tappiot olivat vain 60 miestä.[26][27]

Taistelun jälkeen Crassus antoi vangita viisi aitolialaista komentajaa ja syytti heitä rintamakarkuruudesta. Heidät lähetettiin ilman oikeudenkäyntiä Roomaan.[28] Samana yönä roomalaiset perääntyivät Peneiosjoen taakse. Perseus yritti seurata heitä seuraavana päivänä mutta luopui ajatuksesta, kun huomasi, että roomalaiset olivat rakentaneet vahvan leirin joen toiselle puolelle.[29] Makedonialaiset vetäytyivät lähelle Larissaa, ja Perseus tarjosi rauhaa roomalaisille, mutta nämä kieltäytyivät. Samaan aikaan Numidiasta oli saapunut vahvistuksia roomalaisille: 1 000 miestä jalkaväkeä ja 1 000 ratsuväkeä sekä 22 sotanorsua, joita makedonialaisten hevoset pelkäsivät. Nämä vahvistukset korvasivat roomalaisten tappiot.[28]

Molempien armeijoiden huollolla oli suuria ongelmia. Viljaa jouduttiin keräämään jatkuvasti, ja juomavedestä oli pulaa. Roomalaiset päättivät lopulta siirtää leirinsä Falannan lähelle viljan toivossa. Makedonialaiset seurasivat roomalaisia ja hyökkäilivät jatkuvasti heidän huoltokolonniensa kimppuun. Perseus saikin kaapattua 1 000 vankkuria ja 600 miestä. Makedonialaisten toiminta pakotti roomalaiset taisteluun lähellä Falannaa, ja he onnistuivat lyömään Perseuksen joukot ja aiheuttamaan 24 ratsu- ja 300 jalkaväkimiehen tappiot. Loppuvuosi kului ilman yhteenottoja, sillä kumpikaan puoli ei halunnut hyökätä vahvasti vartioituun vihollisen leiriin ja roomalaiset välttelivät yhteenottoa falangin kanssa avoimella kentällä. Lopulta Perseus käski vetäytyä talveksi takaisin Makedoniaan. Hän jätti kuitenkin varuskuntia Thessalian kaupunkeihin ja reserviarmeijan Filaan.[30] Makedonialaiset siirtyivät puolustuskannalle ja alkoivat linnoittaa Makedonian rajoja. Crassus ei seurannut heitä vaan marssi etelään, Boiotiaan.[22]

Tässä vaiheessa Kreikan kaupunkivaltioiden tuki oli Makedonian puolella. Roomalaisten toimet Boiotiassa, missä he valtasivat ja ryöstivät Haliartoksen ja Koroneian kaupungit, aiheuttivat kreikkalaisissa vihaa ja katkeruutta.[30]

Thessalia sodan aikana.

Seuraavana vuonna Rooman armeijan johtoon valittiin uudeksi konsuliksi Aulus Hostilius Mancinus, joka oli toiminut preettorina vuonna 180 eaa. Vuoden 170 eaa. tapahtumista tiedetään vähän, koska Liviuksen kuvaus ei ole säilynyt kokonaisena. Tiedetään kuitenkin, että Mancinus yritti konsulikaudellaan kaksi kertaa murtautua Thessaliasta Makedoniaan. Ensimmäinen yritys epäonnistui, ja toisella Perseus haastoi roomalaiset taisteluun, mutta Mancinus päätti vetäytyä. Tämän jälkeen Perseus hyökkäsi Perrhaibiaan ja Thessaliaan ja onnistui valtaamaan useita maakunnan kaupunkeja roomalaisilta. Hän kukisti vielä dardanit valtakunnan pohjoispuolella, ennen kuin palasi takaisin Makedoniaan.[31]

Crassus ja Mancinus eivät olleet kovinkaan taitavia sotapäälliköitä, ja heidän liikkeensä olivat huonosti koordinoituja. Kumpikaan ei myöskään käyttänyt riittävästi aikaa joukkojen kouluttamiseen, koska heillä oli vain vuosi aikaa hankkia kunniaa itselleen.[32] Lisäksi roomalaisten laivasto ei tukenut riittävästi maavoimia, sillä jotkut komentajat keskittyivät ainoastaan ryöstelemään kaupunkeja.[33]

Illyrian kartta.

Rooman armeija vetäytyi talveksi 170–169 eaa. Boiotiaan, mutta Perseuksella oli muita suunnitelmia. Hän päätti vallata roomalaisilta takaisin Illyriassa sijaitsevan Uskanan kaupungin. Uskana oli strategisesti tärkeä, koska se vartioi kahta hyökkäysreittiä Makedoniaan. Kaupungin valtaamiseen oli talvella hyvät mahdollisuudet, sillä paksu lumi oli tukkinut solat Thessaliasta Makedoniaan, joten roomalaiset eivät pystyneet suurimittaisiin hyökkäyksiin etelästä. Perseus toivoi myös saavansa Illyrian kuninkaan Gentiuksen liittolaisekseen.[34] Makedonialaiset kokosivat 12 000 jalkaväenmiehen ja 500 ratsumiehen armeijan Styberrassa ja marssivat 60 kilometrin päähän lähelle Uskanaa. Neuvottelujen epäonnistuttua Perseus käski piirityskoneensa hyökätä kaupunkia vastaan. Siellä oli 4 500 illyrialaista ja roomalaista sotilasta, jotka onnistuivat pitämään puolensa muutaman päivän ajan, mutta kaupunki ei ollut varautunut pitkään piiritykseen.[35] Lopulta Uskanan oli pakko antautua elintarvikkeiden loputtua. Kaupungin asukkaat myytiin orjiksi.

Tämän jälkeen makedonialaiset hyökkäsivät Draudakonin linnoitukseen, jota olisi ollut helpompi puolustaa. Kaupunki antautui kuitenkin heti nähdessään makedonialaisten saapuvan. Perseus saavutti lisää menestystä, ja pian 1 500 roomalaista sotilasta oli antautunut hänelle.[36] Makedonialaiset valtasivat vielä Oaineonin kaupungin Aratusjoen rannalla[34], minkä jälkeen Perseus lähetti kaksi lähettilästä tapaamaan Gentiusta. Sopimusta ei kuitenkaan syntynyt, ja Perseus palasi tämän jälkeen takaisin Makedoniaan. Gentius tosin siirtyi Makedonian puolelle myöhemmin vuonna 169 eaa.[37]

Antigoneian ja Fanoten sijainti Epeiroksessa.

Myös Epeiroksessa roomalaisten tilanne oli heikko. Appius Claudiuksen joukot eivät olleet pystyneet valtaamaan vahvaa Fanoten linnoitusta, ja alueella asuvat molossit olivat nousseet vuonna 170 eaa. kapinaan roomalaisia vastaan ja liittoutuneet makedonialaisten kanssa. Molossit ja makedonialaiset aiheuttivat roomalaisille raskaita tappioita, kun nämä perääntyivät Meleonin tasangolle lähelle Bouthrotiosta (Butrint). Sen jälkeen makedonialainen komentaja Kleuas hyökkäsi Antigoneian roomalaiseen varuskuntaan, ja noin 1 000 roomalaista kaatui. Claudius joutui vetäytymään Illyriaan.[38] Rooman senaatin kannalta tilanne oli äärimmäisen huono, sillä jatkuvat vastoinkäymiset masensivat joukkoja ja koettelivat liittolaisten uskollisuutta.

Perseus ymmärsi, että hänen olisi hankittava uusia liittolaisia. Hän yritti saada seleukidien Antiokhos IV:n ja Pergamonin Eumenes II:n puolelleen mutta epäonnistui.[39]

Perseus osasi aavistella roomalaisten hyökkäystä Perrhaibiasta, joten hän muodosti 10 000–12 000 miehen osastoja ja sijoitti ne eri linnakkeisiin vartioimaan solia, joiden kautta pääsi Makedoniaan. Ratsuväki partioi rannikolla mahdollisten maihinnousujen varalta, ja huoltoyhteydet kulkivat Pierian ja Elimiotiksen viljapelloilta.[40]

Keväällä 169 eaa. konsuli Quintus Marcius Philippus korvasi Mancinuksen. Liviuksen mukaan Philippus oli yli 60-vuotias ja erittäin lihava mutta myös kokeneempi kuin edeltäjänsä.[32] Philippus nimitti serkkunsa Gaius Marcius Figuluksen laivaston komentajaksi ja sijoitti sen Khalkikseen. Saman vuoden keväällä Philippus saapui 5 000 miehen täydennysten kanssa Ambrakian kaupunkiin (nykyinen Arta) ja eteni sitten Perrhaibiaan lähelle Azorosta ja Dolikhea. Pian tämän jälkeen hän päätti marssia ilman minkäänlaisia tiedustelua vuorten yli Makedoniaan. Maasto oli erittäin vaikeakulkuista, ja norsut aiheuttivat paljon vaikeuksia. Niille jouduttiin rakentamaan erityisiä siltoja ja alustoja hankalimpiin kohtiin. Norsut myös pelästyttivät hevosia ja kuormajuhtia, jolloin niiden kantamat tarvikkeet usein menetettiin. Useiden päivien marssin jälkeen roomalaiset pääsivät vihdoin näköetäisyydelle Filan ja Herakleionin kaupungeista, jotka sijaitsivat Thermainlahden rannalla. Edessä oleva sola oli kuitenkin linnoitettu, ja sitä vartioi 12 000 makedonialaista sotilasta komentajanaan Hippias. Philippus käski hyökätä, mutta alivoimastaan huolimatta Hippiaksen joukot onnistuivat torjumaan roomalaisten hyökkäykset kahden päivän ajan.[41]

Roomalaiset olivat vaikeuksissa, koska eivät pystyneet murtautumaan vihollisten linjojen läpi. He eivät myöskään voineet jäädä paikoilleen, sillä armeijan huoltaminen erittäin vaikeakulkuisen maaston kautta oli hankalaa. Philippus ei halunnut palata tyhjin käsin, koska se olisi merkinnyt kunnian ja luottamuksen menetystä, joten hän päätti etsiä toisen reitin rannikkotasangolle. Neljän päivän marssin jälkeen roomalaiset onnistuivat kiertämään makedonialaisten asemat ja leiriytymään tasangolle lähellä Herakleionin ja Leibethran kaupunkia. Samaan aikaan Figuluksen laivasto toi huoltotarvikkeita rannikolle. Kun Perseus kuuli roomalaisten päässeen rannikolle asti, hän käski vetäytyä Dionin kaupungista ja vuoristosolista ja kokosi armeijansa lähellä Katerinia. Philippus valtasi Dionin ja julisti alueen vapaaksi ja riippumattomaksi. Roomalaisten huoltoyhteydet olivat kuitenkin huonot, ja Philippuksen oli pakko vetäytyä Filaan. Makedonialaiset pystyivät silloin valtaamaan Dionin ja Herakleionin takaisin ja linnoittamaan Elpeusjoen aluetta. Herakleioniin jätettiin vahva varuskunta, mutta roomalaiset valtasivat silti kaupungin vuoden lopussa. Philippus saavutti siis jonkin verran menestystä, mutta hän ei saanut Perseusta pakotetuksi ratkaisutaisteluun, ja kun hän saapui Roomaan, senaatti arvosteli häntä ankarasti.[42] Huono menestys horjutti Rooman liittolaisten uskollisuutta.[33]

Liviuksen mukaan Perseus oli kylvyssä kuullessaan roomalaisten hyökkäyksestä. Hän hätääntyi ja käski polttaa laivaston ja heittää Makedonian valtakunnan rahakirstut mereen. Tosin Liviuksen kuvausta ei kannata ottaa vakavasti, ja todennäköisesti kyseessä on vain yritys saattaa Perseus huonoon valoon.[43]

Samana vuonna roomalaisten laivasto hyökkäsi usein Thermainlahden rannalla oleviin kaupunkeihin, kuten Kassandreiaan Pallenen niemellä. Hyökkääjät piirittivät kaupungin, mutta sen puolustajat onnistuivat torjumaan roomalaiset ja lopulta murtamaan saarron. Sen jälkeen roomalaiset hyökkäsivät vielä Toronin ja Demetriaksen kaupunkeihin, mutta yhtä huonolla menestyksellä.[44]

Armeijoiden liikkeet ennen Pydnan taistelua.

Lucius Aemilius Paullus valittiin vuonna 168 eaa. konsuliksi ja nimitettiin Makedoniassa olevan armeijan komentajaksi. Hänellä oli sama nimi kuin isällään, joka oli kuollut Cannaen taistelussa. Paullus oli aiemmin ollut konsulina vuonna 182 eaa. ja taistellut Hispaniassa, mutta vaihtelevalla menestyksellä.[45]

Roomalaiset kokosivat Italiassa 14 000 jalkaväki- ja 600 ratsumiestä täydentämään Makedoniassa olevaa armeijaa. Paullus lähetettiin joukkojen mukana Makedoniaan, Olymposvuoren lähellä sijaitsevaan Filan kaupunkiin. Saavuttuaan leiriin hän havaitsi, että joukkojen kuri oli höltynyt huonon sotamenestyksen vuoksi. Paullus antoi tällöin kolme pysyvää käskyä. Marsseilla oli muun muassa noudatettava tiukkaa marssikuria, ja vartiomiehiltä kiellettiin scutum-kilven käyttö. Paullus näet tiesi, että sotilaat saattoivat asettaa pilum-keihään nojalleen kilpeä vasten ja ottaa tuen varassa nokkaunet. Lopuksi hän määräsi, että leirin ympärillä olevat vartiomiehet oli vaihdettava kaksi kertaa päivässä, jotta joukot eivät uupuisi kovassa helteessä. Paullus myös painotti kurin ja tottelevaisuuden merkitystä puhuessaan miehilleen.[46]

Muutaman päivän valmistelun jälkeen roomalaiset etenivät Filasta pari kilometriä pohjoiseen lähelle Elpeusjokea. Perseus oli linnoittanut vahvasti ja suurella vaivalla Olymposvuoren ja merenrannan välisen alueen. Suora hyökkäys makedonialaisten asemia vastaan olisi ollut vaarallinen, joten tiedusteltuaan vihollisen asemia Paullus päätti lähettää muutaman tuhannen miehen sotajoukon Herakleionin kaupungista länteen. Joukon tavoitteena oli marssia vuorten yli ja koukata vihollisen selustaan. Taisteluosastoa johti tribuuni Publius Cornelius Scipio Nasica. Osasto lähti liikkeelle yöllä ja saapui parin päivän kuluttua Pythionin kaupungin lähellä olevaan solaan, jota vartioi makedonialaisten osastoja. Roomalaiset onnistuivat yllättämään viholliset ja ajamaan heidät pakoon. Kun Perseus kuuli tästä eräältä kreetalaiselta luopiolta, hän lähetti 12 000 miehen joukon sulkemaan tien. Tämä joukko kuitenkin lyötiin, ja Perseuksen täytyi jättää asemansa Elpeusjoella, jotta hän ei olisi joutunut uhatuksi kahdelta suunnalta.[47]

Pääartikkeli: Pydnan taistelu

Pydnan taistelu.

Kun makedonialaiset jättivät asemansa, Paullus ylitti armeijoineen Elpeusjoen ja liittyi Nasican osastoon. Perseus oli tällä välin vetäytynyt Pydnan eteläpuolelle olevalle tasangolle ja ryhmittänyt armeijansa taisteluvalmiiksi. Paullus ei kuitenkaan alaistensa painostuksesta huolimatta hyökännyt, sillä joukot olivat jo valmiiksi väsyneitä marssin jäljiltä. Hän käski joukkojen vetäytyä hyvässä järjestyksessä ja leiriytyä Olymposvuoren rinteille.[48]

Taistelu alkoi seuraavana päivänä puolivahingossa, kun roomalaisten kantojuhta pelästyi ja lähti juoksemaan kohti makedonialaisia. Tästä syntyi aluksi pieni kahakka, mutta lisää joukkoja liittyi taisteluun. Taistelun alusta on tosin kerrottu monenlaisia tarinoita.[49]

Molemmat armeijat ryhmittyivät kiireesti taistelukentälle, ja makedonialaisten falangi iski yhteen Rooman itaalisten liittolaisten kanssa. Ankaran taistelun jälkeen itaalit joutuivat vetäytymään ja ryhmittymään uudelleen. Samalla menestyksestä rohkaistuneet makedonialaiset hyökkäsivät falangin johdolla. Heidän rivistönsä kuitenkin hajosivat epätasaisessa maastossa, ja roomalaiset pystyivät iskemään syntyneisiin aukkoihin ja hajottivat makedonialaisten muodostelmat. Lopulta Perseuksen armeija kääntyi sekasortoiseen pakoon roomalaisten takaa-ajamina.[49] Perseus pääsi ratsuväkensä kanssa pakoon Makedonian pääkaupunkiin Pellaan, mutta hänen armeijansa menetti 25 000 miestä kaatuneina ja 6 000–11 000 vankeina. Roomalaisten tappiot olivat vain noin 1 000 miestä.[50]

Illyrian kuningas Gentius oli siirtynyt Perseuksen puolelle elokuussa 169 eaa. ja vanginnut roomalaisen lähetystön. Roomalaisten joukkojen komentaja Illyriassa, Appius Claudius oli edellisenä vuonna joutunut väijytetyksi lähellä Uskanaa ja vain noin 3 000 sotilasta 12 000:sta selvisi hengissä. Vuonna 168 eaa. preettori Lucius Anicius Gallus valittiin Rooman Illyrian armeijan komentajaksi. Hän purjehti Adrianmeren yli Apollonian kaupunkiin mukanaan kaksi legioonaa ja 10 800 italialaisten apujoukkojen sotilasta. Perillä hänen armeijaansa liittyi vielä 200 ratsuväki- ja 2 000 jalkaväkimiestä, joten yhteensä hänen armeijassaan oli noin 22 400 miestä jalkaväkeä ja 1 600 ratsuväkeä, mikä oli kaksi kertaa enemmän kuin Gentiuksella. Koottuaan armeijansa Gallus eteni Illyriaan. Liviuksen teksti sotaretkestä ei ole säilynyt, joten siitä tiedetään vähän. Roomalaisten laivasto kaappasi joukon illyrialaislaivoja, jonka jälkeen maavoimat hyökkäsivät Gentiuksen joukkoja vastaan ja löivät ne taistelussa. Sen jälkeen Gallus valloitti useita Illyrian kaupunkeja, ja illyrialaiset perääntyivät pääkaupunkiinsa Skodraan, joka oli hyvin vahvasti linnoitettu. Kun Gallus eteni kaupungin muureille asti, illyrialaiset hyökkäsivät, mutta heidät lyötiin ja he pakenivat pakokauhun vallassa takaisin kaupunkiin. Tästä säikähtäneenä Gentius solmi tilapäisen aselevon roomalaisten kanssa. Hän toivoi, että hänen liittolaistensa armeija saapuisi hetkenä minä hyvänsä vapauttamaan kaupungin saarrosta, mutta näin ei käynyt, joten Gentius antautui lopulta joukkoineen aselevon kolmantena päivänä. Roomalaiset vangit vapautettiin ja illyrialaisten ylimmät johtajat, Gentius mukaan lukien, vietiin vankeuteen Roomaan. Galluksen sotaretki illyrialaisia vastaan oli kestänyt vain 30 päivää. Jotkut kaupungit ja heimot eivät kuitenkaan antautuneet helposti, ja sodankäynti heitä vastaan jatkui vielä samana vuonna.[51]

• Adrian Goldsworthy: Rooman puolesta - sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-6951-2.
• H. H. Scullard: A History of the Roman World 753 to 146 BC. Routledge, 1991. ISBN 0415305047. Teoksen verkkoversio (viitattu 12.9.2008). (englanniksi)
• J. E. Lendon: Soldiers & Ghosts: A History of Battle in Classical Antiquity. Yale University Press, 2005. ISBN 0300119798. (englanniksi)
• Theodor Mommsen: The History of Rome, Book III: From the Union of Italy to the Subjugation of Carthage and the Greek States. Kääntänyt William Purdie Dickson. Scribner, 1895. Teoksen verkkoversio (viitattu 12.9.2008). (englanniksi)
• Third Macedonian War UNRV.com. Viitattu 5.8.2008. (englanniksi)
• Erling Bjøl ja Leo Hjortsø: Otavan suuri maailmanhistoria 4 – Rooman valtakunta. Otava, 1983. ISBN 951-1-07160-2.
• N. G. L. Hammond: A History of Macedonia: 336–167 B. C.. Oxford University Press, 1988. ISBN 0198148151. (englanniksi)

Antiikin ajan historioitsijoista muun muassa Livius kertoo sodasta yksityiskohtaisesti kirjoissaan 42–44. Liviuksen lähteenä toimi Polybioksen kuvaukset.[62] Myös Dio Cassius ja Appianos kertovat sodan tapahtumista.

• Titus Livius: Ab urbe condita, 42–45 (englanniksi)