Kolmannen valtakunnan vieraana

Paavolainen asui Saksan-vierailunsa aikana Travemünden saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa, johon hänet oli kutsuttu. Kirjailijakodissa asui useita muitakin ”pohjoisten kansojen edustajia” kaikista Pohjoismaista ja Saksasta.[2] Hän kirjoittaa kirjassa, ettei se pyri olemaan selostus kansallissosialismista, vaan kokoelma hänen omista kokemuksistaan ja että lukija saa muodostaa itse oman kuvan kansallissosialistisesta maailmankuvasta. Hänen matkaseuranaan oli suomenruotsalainen kirjailija Göran Stenius, joka julkaisi omia kokoemuksiaan teoksessa Femte akten.[3]

Teos sai loistavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin.[4] Sanomalehtiarvioita kirjasta julkaistiin kaikkiaan 62, ja kiittävästä yleislinjasta poikkesi vain Satakunnan Kansa. Lehden kirjallisuusarvostelija piti vastuuttomana, että Paavolainen vaikeni kansallissosialistisen järjestelmän sortotoimista.[5]

Teos julkaistiin Ruotsissa vuonna 1937, ja se sai sielläkin loistavan vastaanoton. Käännöksen tekivät Bertel Gripenberg ja Stig Malmström. Saksassa kirja puolestaan aiheutti voimakkaan vastareaktion, ja Paavolainen katsoi saaneensa jonkinlaisen ”porttikiellon” Saksaan.[6]

Max Jakobsonin mukaan Paavolainen saattoi myöhemmin esitellä kirjaansa profeetallisena varoituksena siitä, mihin Saksa oli Hitlerin johdolla menossa. Jakobsonin mielestä teos oli kuitenkin siten kirjoitettu, että jos Hitler olisi voittanut, Paavolainen olisi siinäkin tapauksessa voinut todeta olleensa oikeassa. Kirjailija Helvi Hämäläinen, jonka kanssa Paavolaisella oli suhde 1930-luvun lopulla, kertoi yli puoli vuosisataa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassaan Ketunkivellä, että Paavolainen "tahtoi etukäteen kiinnittyä siihen ideologiaan, joka perisi maan, oli se sitten fasismi tai kommunismi."[7]

Ensimmäisissä esseissä Paavolainen pohjustaa lukijaa kuvaamalla ympäristöä, johon hän on saapunut, ja kertoo minkä vuoksi, pohjustaen samalla Saksan poliittista tilannetta hienovaraisesti ja hiukan epäilevästi, arvostellen muun muassa kömpelöä ja täysin miehensä varjossa elävää kansallissosialistista naismallia.[8]

Esseestä ”Lumottu linna” alkaa Paavolaisen kertomus lyhyehköstä retkestä ”Holsteinin Sveitsiin”, pieneen Eutinin kaupunkiin, joka on kuulu kansallisromanttisista maisemistaan ja pyökkimetsistään ja jossa muinaisgermaanit kerran asustivat. Eutin oli myös Adolf Hitlerin ensimmäisiä tukialueita Pohjois-Saksassa, mikä lisää entisestään kaupungin arvoa kansallissosialistisessa Saksassa.[9]

Esseessä ”Saksalainen metsä” Paavolainen kertoo seurueen retkestä saksalaiseen metsään, jossa on viitteitä muinaisgermaaneista. Paavolainen kuvaa lähes irvokkaasti saksalaisten päähänpinttymää sivellä ja hipelöidä muinaisgermaanisia hautoja ja muita pyhäinjäännöksiä. Paavolaisen on äärimmäisen vaikea ymmärtää sitä, että saksalaiset näkevät näissä satunnaisissa vanhoissa murikoissa ja nuolenkärjissä ”arjalaisten” esi-isiensä loistokkaan kulttuurin, joka olisi pohjana koko natsi-Saksan kulttuurille.[10]

Paavolainen tarttuu myös alussa natsi-Saksassa vallitsevaan ”pohjoiseen ajatukseen” (Nordischer Gedanken), rotuteoriaan, jonka mukaan kaikki sivistys maailmassa on lähtenyt pohjoisilta kansoilta. Erityisesti esseet ”Mare Nostrum” ja ”Pohjatuulen torvi” kuvaavat Itämeren, jota natsit nimittävät ”meidän mereksemme” (”Mare Nostrum”), ympärille muodostunutta germaanirotujen keskeisyyttä. Paavolainen ja muut pohjoismaalaiset norjalaista kansallissosialistia lukuun ottamatta suhtautuvat tähän ajatukseen varsin epäilevästi ja varauksin.[11]

Essee ”Bachia Marienkirchessä” on kertomus kolmannen valtakunnan ja kansallissosialismin nuivasta ja samalla ristiriitaisesta suhtautumisesta uskontoon. Paavolainen pohtii tarkoittaako Lyypekin historiallisten kirkkojen rappeutuminen ja hidas, mutta varma tuho kristinuskon lopullista väistymistä. Esseessä Moskovasta on samaan aikaan käynyt käsky tappaa kaikki papit, jota Hitler ja Joseph Goebbels käyttivät propagandaan. 30. elokuuta luettiin kaikissa Saksan katolisissa kirkoissa piispallinen paimenkirje, jonka Vatikaani oli tunnustanut. Kirjeessä Hitler nostettiin kristinuskon puolustajaksi ja bolševikit kristinuskon vihollisiksi.[12]

Paavolainen vierailee matkan aikana omasta ja muiden vieraiden pyynnöstä Nürnbergin puoluepäivillä. Juhlallisuus ja kiihko on Paavolaiselle asteen verran liian suuruudenhullua. Silti Paavolainen ei voi olla ihailematta sitä tarmoa ja tehoa, millä Hitler ja kansallissosialistinen puolue ovat saaneet kansan puolelleen suoranaisesti palvomaan maata puolueenjäsenien kenkien alla.[13]

Paavolainen kiinnittää valtiopäiviä kuvatessaan huomion myös Euroopan uuteen uskontoon, natsismiin, jonka jumalana toimii itse valtakunnankansleri Hitler. Paavolaisen on jälleen kerran vaikea samaistua tähän kiihkoiluun ja uskoon arjalaisten paremmuudesta. Paavolainen kuvaa tarkasti valtiopäivien ”rituaalisia toimituksia”, jotka muistuttavat muinaisia pakanauskontoja mahtipontisuudellaan ja puhtaan voimallaan sekä miehisyydellään.[14]

Esseessä ”Sininen temppeli” Paavolainen kuvaa Nürnbergin vuoden 1936 valtiopäivien huipentumaa, poliittisten johtajien katselmusta.[15]

Esseessä ”Aamuhymni” Paavolainen kuvaa Nürnbergin valtiopäivien Hitler-Jugendin käskynjakoa. Paavolainen kuvaa reportaasimaisesti, samalla kuitenkin ihaillen kuinka 4 000 ruskeapuseroista ja polvihousuista Hitler-Jugend-poikaa ja 5 000 tyttöä marssivat stadionille ylistäen uutta herraansa, Adolf Hitleriä.[16]

Esseessä ”Me olemme uusi aika” Paavolainen kuvailee vierailuaan Arbeitsdienstin leirillä. Paavolainen suhtautuu työpalveluleiriin epäilevästi. Paavolaisen on vaikea ymmärtää saksalaisten ajatusmaailmaa ja sitä tarmokkuutta millä saksalaiset paneutuvat työhönsä. Toisaalta taas Paavolaisen tekstistä on havaittavissa myös jonkinlaista ihailua.[17]

Kirjan loppupuolen esseissä Paavolainen tarttuu naisen asemaan natsi-Saksassa. Hän suhtautuu nuivasti ”naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä” -mentaliteettiin. Paavolainen hakeutuu Nürnbergin puoluepäivillä kansallissosialistiseen naiskokoukseen, joka osaltaan ehkä muuttaa hänen näkemystään naisista. Tästä kertovan esseen nimi ”Poliittinen kanatarha” kuvaa varsin hyvin Paavolaisen muuttunutta, ehkä aavistuksen sovinistista kantaa. Paavolainen lopettaa esseen sanoihin ”Tableau! Nürnbergin suurin komedia on loppunut.”[18]

• Eurooppalainen veljeskunta

• Kurjensaari, Matti: Loistava Olavi Paavolainen. Henkilö- ja ajankuva. 3. painos (1. painos 1975). Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-5088-4.
• Paavolainen, Jaakko: Olavi Paavolainen. Keulakuva. Helsinki: Tammi, 1991. ISBN 951-30-9792-7.
• Paavolainen, Olavi: Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. 7. painos (1. painos: Jyväskylä: Gummerus, 1936). Helsingissä: Otava, 1993. ISBN 951-1-12883-3.

• Laamanen, Ville: Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Väitöskirja: Turun yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Turku: K&H, 2014. ISBN 978-951-29-5632-6.
• Paavolainen, Olavi: Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. Jyväskylä: Gummerus, 1936. – 6. painos. Helsingissä: Otava, 1975. ISBN 951-1-02166-4. – 7. painoksessa myös: Ja juhlien jälkeen: esseitä kansallissosialismista, toimittanut Paula Koskimäki, Olavi Paavolainen -projektin julkaisuja 3. Otava, 1993. ISBN 951-1-12883-3. – Näköispainos: Otava, 2003. ISBN 951-1-19162-4.

• Lauri Viljanen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Helsingin Sanomat 13.12.1936. (Kritiikin klassikot -sarja 16.11.2006, Internet Archive.)
• Max Jakobson: Saappaiden julma totuus. Helsingin Sanomat 31.10.1993.
• Antti Helin: Joukkohurmaa ja polvihousuja! Olavi Paavolainen Natsi-Saksassa. Kerran elämässä.