Kolmannen liittokunnan sota

Kolmannen liittokunnan sota oli Ranskan sota kolmatta liittokuntaa vastaan vuosina 1803–1806. Kolmas liittokunta oli Britannian, Itävallan, Venäjän ja Ruotsin muodostama liittouma Napoleonin johtamaa Ranskan keisarikuntaa vastaan. Muodollisesti sota alkoi Napoleonin vaatimuksesta, että Britannian olisi luovutettava Ranskalle Malta. Britannia ei suostunut vaan julisti sodan toukokuussa 1803. [1]

Austerlitzin taistelu. François Gérardin maalaus vuodelta 1810.

Kolmannen Napoleonin-vastaisen liittouman kokoaminen oli samaan aikaan Britannian tavoitteena, mutta edellisen liittokunnan sodassa kärsitty tappio teki Preussin ja Itävallan haluttomiksi liittymään siihen. Venäjä sen sijaan ilmaisi halukkuutensa siihen, koska Napoleonin joukot olivat jo lähellä Venäjän rajoja. Venäjä ja Britannia solmivat liiton huhtikuussa 1805. Itävalta liittyi siihen elokuussa 1805, kun Napoleon oli kukistanut useita italialaisia ruhtinaskuntia.

Ranskan jouduttua vihollisten ympäröimäksi Napoleon päätti koota suuren armeijan ja käydä sotaan liittoumaa vastaan idässä. Ulmin taistelussa ranskalaiset löivät itävaltalaiset lokakuussa 1805 ja puolitoista kuukautta myöhemmin uudestaan Austerlitzin taistelussa, jossa myös venäläiset kärsivät tappion. Taistelun jälkeen Itävalta jätti kolmannen liittokunnan ja luovutti alueita Ranskalle ja Baijerille, minkä lisäksi Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta lakkautettiin. Britit onnistuivat takaamaan merten herruuden voittamalla Ranskan ja Espanjan laivastot Trafalgarin taistelussa lokakuussa 1805. Tämän jälkeen Napoleon kukisti maaliskuussa 1806 Napolin kuningaskunnan ja järjesteli Italian hallintoa mieleisekseen.[1]

Kolmatta liittokuntaa seurasi pian neljäs liittokunta, kun Preussi liittyi brittien ja venäläisten rinnalle Ranskaa vastaan lokakuussa 1806.