Kollaasi

Georges Mélièsin elokuvasta Le diable au couvent, 1899.

Kollaasi-sanaa on käytetty 1900-luvun alusta asti. Se on melko uusi taidehistorian käsite, mutta tekniikkana idea on vanha. Esimerkiksi runoilijat kuvittivat 1000-luvulla töitään liimatuilla kuvilla ja 1500-luvun taiteilijat koristelivat kuvitettuja tekstejään tällä tavalla. Lehtikullasta tehtyjä paneleita, joita on asennettu maalatuille pinnoille on löydetty goottilaisista kirkoista.

Peter von Bagh kirjoittaa elokuvaohjaaja Georges Mélièsistä, että hänen tuotantonsa oli monessa mielessä melkein kollaasia "suunnilleen samassa mielessä kuin Braquen ja Duchampin vähän myöhemmät teokset: kuvatila on täynnä elementtejä, jotka yleensä ovat yhteismitattomia."[4]

Kollasi-sanan historian kerrotaan alkaneen erään katselijan suusta taidenäyttelyssä, jossa Picasso ja Braque esittivät uusia ja omintakeisia teoksiaan. Molemmat taiteilijat työskentelivät läheisesti yhdessä noin vuoden 1912 vaiheilla ja päättivät tarvitsevansa uusia tekniikoita voidakseen toteuttaa geometrisia sommitelmiaan. Picasson työssä Asetelma ja tuolinjalat[5] oli öljykankaan palasia, leikkeitä sanomalehdestä ja köydenpätkä. Braquen teoksessa Hedelmäastia ja lasi[6] kankaalla oli tapettipaperin ja sanomalehden palasia. Braque ja Juan Gris jatkoivat kollaasin käyttöä tässä todellisuuden ja illuusion välisessä vuorovaikutuksessa, jota myöhemmin jäljittelivät monet tunnetut taiteilijat.[7]

Amerikkalainen taidekriitikko Clement Greenberg tarkasteli artikkelissaan "Collage" (1958) kollaasin syntyä Picasson ja Braquen tuotannossa. Hän johti siitä erään merkittävimmistä teorioistaan, käsityksen modernin maalaustaiteen pyrkimyksestä litteyteen.[8]

»Ensimmäinen ja liimaperin markkinoille tulon jälkeen tärkein tehokeino, jonka Braque huomasi teoksen pinnan osoittamiseksi ja erottamiseksi oli painojäljen jäljittely, joka automaattisesti herättää sananmukaisen litteyden. Eräässä hänen vuoden 1910 maalauksessaan on pölkkykirjaimia, mutta ne on tehty melko luonnosmaisesti… Vasta seuraavana vuonna tulevat mukaan isot ja pienet kirjaimet sekä numerot, jotka tuovat mukaan suoran painojäljen jäljittelyn ja kaavainsapluunalla tekemisen, ehdottomassa frontaalisuudessa ja ulkona kuvan esittävästä kontekstista. Missä tahansa tämä painojälki ilmestyy, se pysäyttää silmän sanatarkalla tasolla, aivan kuin taiteilijan signeeraus.[8]»

Greenbergin mukaan Braque pyrki eroon silmää harhauttavasta trompe l’œil-maalauksen traditiosta. Vuosina 1911 ja 1912 Picasso ja Braque alkoivat sekoittaa hiekkaa ja muita maalaukselle ulkoisia aineksia maaliin. Rakeisuus kiinnitti yhä enemmän huomiota maalauksen pintaan. Joissakin kuvissaan Braque alkoi maalata jäljittelemällä tarkasti puun syitä tai marmoria. Greenberg tulkitsi, että Braque otti syyskuussa 1912 radikaalin ja vallankumouksellisen askeleen liimatessaan puun syitä jäljittelevän tapetin palasia paperilla olevaan piirustukseen, sen sijaan että olisi yrittänyt simuloida sen pintarakennetta maalilla. Picasso sanoi tehneensä ensimmäisen kollaasinsa vuoden 1911 lopulla liimatessaan ruokoa jäljittelevää öljykangasta kankaalle tehtyyn maalaukseen.[8]

Greenbergin mukaan Picasso ja Braque olivat saman ongelman edessä, heidän oli valittava joko illuusio tai representaatio. Syvyyden illuusion valinta sulkisi pois representaation ja johtaisi kolmiulotteisen maailman kuvaamiseen. Juuri kollaasi selvitti ongelman, representaatio voitaisiin säilyttää vain litteän ja kirjaimellisen maalauspinnan puitteissa ja illuusiosta tuli näin ensimmäistä kertaa pois suljettu vaihtoehto.[8]

• 
  Johannes Theodor Baargeld (Alfred Emanuel Ferdinand Greunwald, 1892–1927), Typische Vertikalklitterung als Darstellung des Dada Baargeld, 1920.
• 
  Käyttäjä Jwyg, Kollaasi rannikkotaistelusta ja kirahvi, 2010.
• 
  Ines Zgonc, Portrait of some love, watercolour and paper, 2004.
• 
  Käyttäjä Kookykman, Wikimedian logojen kollaasi.
• 
  Käyttäjä Trex, Maalaustaiteen teemasivun banderolli.

Kollaasin runoutta on tutkinut Kari Rummukainen Kari Aronpuron kollaasiromaania Aperitiff - avoin kaupunki käsittelevässä lisensiaatintutkielmassaan Hiljainen kirjallisuus (1999)[9]. Rummukainen toteaa kubistien pyrkineen kyseenalaistamaan taiteilijan ammattiylpeyden ja taiteen arvokkuuden arkipäiväistämällä sen liittämällä tauluihinsa vähäarvoisia aineksia. Samaan tähtäsi myös Marcel Duchamp ready made -teoksillaan. Duchamp esitteli taidenäyttelyissä teollisesti valmistettuja tuotteita, jolla hän kyseenalaisti taiteilijan yksilöllisen luovan panoksen. Braque ja Picasso korostivat työnsä materiaalista ja konkreettista luonnetta myös pukeutumalla kuin työläiset.

Runoudessa Ezra Pound ja T.S. Eliot ovat koostaneet teoksiaan käyttäen sitaatteja ja alluusioita. Kollaasitekniikkaa käyttäviä proosateoksia ovat muun muassa Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz, joka ilmestyi vuonna 1929 ja John Dos Passosin vuonna 1946 ilmestynyt USA-trilogia: The 42nd parallel, The big money ja Nineteen Nineteen.

Myös Suomessa alettiin kirjoittaa kollaasi- eli aineistoromaaneja 1960-luvulla. Kollaasiromaaneja ovat esimerkiksi Markku Lahtelan Jumala pullossa (1964), Pentti Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet (1964) ja Kari Aronpuron Aperitiff − avoin kaupunki (1965).

STT:n (Suomen Tietotoimisto) uutisista yhden päivän ajalta koostuu Leevi Lehdon teos Päivä, joka on omistettu Kenneth Goldsmithille. Tällä Lehto viittaa Goldsmithin runokirjaan Day, jonka aineisto on peräisin The New York Times –sanomalehdestä.

• Kari Aronpuro: Sataprosenttinen kollaasi (arvostelu Leevi Lehdon kirjaan Päivä (2004)) Kiiltomato. 20.8.2004. Lukukeskus – Läscentrum ry.. Viitattu 7.5.2011.
• Pekka Hannula: Kollaasi on yhdistelmätekniikka (taiteilijan kotisivu) Pekka Hannula. Arkistoitu 21.10.2010. Viitattu 8.5.2011.
• Galleria ja esimerkkejä
• A brief history compiled by Susan Krieg – Collage Artist. Kriegartstudio.com. Arkistoitu 3.11.2012. Viitattu 29.1.2022. (englanniksi)