Koiviston II hallitus

Maaliskuun 1979 eduskuntavaaleissa etenkin oppositiopuolueet kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue lisäsivät kannatustaan. Vastaavasti kaikki hallituspuolueet SDP, keskusta, SKDL ja LKP kärsivät tappioita niin, että kansanrintamahallituksen enemmistö eduskunnassa supistui 152:sta 137 kansanedustajaan. Edellisen hallituksen pääministeri Kalevi Sorsa ilmoitti heti vaalien jälkeen kieltäytyvänsä jatkamasta tehtävässään; hän oli jo tammikuussa 1979 ehdottanut tasavallan presidentti Urho Kekkoselle Suomen Pankin pääjohtajaa Mauno Koivistoa uudeksi pääministeriksi. Parlamentarismin edellyttämällä tavalla Kekkonen nimitti 21. maaliskuuta hallitustunnustelijaksi vaalien suurimman voittajan kokoomuksen puheenjohtajan Harri Holkerin, mutta tämä luovutti kuukauden päivät kestäneiden tuloksettomien neuvottelujen jälkeen.[1] Toukokuussa 1979 Kekkonen ehdotti hallituksen muodostajaksi sosiaalidemokraattien Pirkko Työläjärveä. Työläjärvi kuitenkin kieltäytyi, sillä piti tarjousta pyrkimyksenä kampittaa Koiviston nousujohteista uraa.[2]

Lopulta Kekkonen nimitti Mauno Koiviston hallituksen muodostajaksi 11. toukokuuta. Hallitusohjelman kirjoittaminen ja ministerinsalkkujen jako kestivät tämän jälkeen vielä kaksi viikkoa. Kansanrintamapohjan jatko ei ollut itsestäänselvyys, koska Keskustan kentällä ilmeni vahvoja haluja puolueen jättäytymisestä oppositioon. Keskustan osallistuminen uuteen hallitukseen ratkesikin puolueen puheenjohtajan Johannes Virolaisen taivuttelun jälkeen vasta aivan viime hetkellä. Samoin edellisen hallituksen ulkomaankauppaministeri, puolueisiin sitoutumaton Esko Rekola suostui jatkamaan tehtävässään vain Mauno Koiviston suostuttelun ansiosta.[1]

Liberaalinen Kansanpuolue jättäytyi vapaaehtoisesti oppositioon, koska puolueen puheenjohtaja Jaakko Itälä ei saanut toivomaansa opetusministerin salkkua. Hallituspaikkojen jaossa LKP:lle tarjottiin oikeusministerin salkkua, jonka haltijaksi puolueella olisi ollut oivallinen ehdokas, edellisen hallituksen oikeusministeri, oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Paavo Nikula. Hallituksesta jättäytyminen osoittautui LKP:lle kohtalokkaaksi erehdykseksi, koska entisestä hallituspuoleesta tuli hampaaton, miltei pienuuteensa unohtunut oppositiopuolue.[3]

SDP sai uudessa hallituksessa viisi, keskusta kuusi, SKDL kolme ja RKP kaksi ministerinsalkkua. Tiedotusvälineissä kiinnitettiin huomiota siihen, ettei hallituksessa ollut sitä nimitettäessä mukana SDP:n, keskustan ja SKDL:n korkeinta johtoa; ulkoministeri Paavo Väyrynen valittiin Keskustan puheenjohtajaksi vasta kesäkuussa 1980. Muun muassa SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde, jolle oli tarjottu ministerin paikkaa, kieltäytyi lähtemästä "tällaiseen kakkosketjuun". Presidentti Urho Kekkoselle kansanrintamayhteistyön jatkuminen oli ensisijaisen tärkeää; siinä oli suorastaan kysymys hänen elämäntyöstään.[4]

Kesäkuussa 1979 syntyi niin kutsuttu juhannuspommi, kun eduskunnan puhemies Johannes Virolainen sanoi Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa, että kokoomus jätettiin hallituksen ulkopuolelle "yleisistä syistä". Presidentti Urho Kekkonen närkästyi Virolaisen lausunnosta ja sanoi tämän antaneen väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta ja vahingoittaneen Suomen mainetta, koska jo hiipunut suomettumiskeskustelu roihahti Länsi-Saksassa sen vuoksi jälleen ilmiliekkeihin.[5]

Pääministeri Mauno Koivisto ilmoitti hallituksensa tärkeimmäksi tehtäväksi Sorsan hallituksen aloittaman elvyttävän talouspolitiikan jatkamisen, mikä edellytti laajaa yhteistyötä niin hallituksen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Sisäisten kiistojen repimän SKDL:n enemmistöllä oli tarve pysyä hallituksessa, joten Koiviston edun mukaista oli, ettei SKDL:n ministerien oloa hallituksessa vaikeutettaisi. Koiviston luonnehtima "matalan profiilin" hallituspolitiikka merkitsi sitä, että vaikka hallitus ei tekisi suuria poliittisia päätöksiä, se ei toisaalta tekisi myöskään yhtään virhettä.

Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston mukaan Koiviston hallitus saavutti kansalaisten suosion syistä, jotka eivät erityisemmin olleet hallituksen itsensä ansiota. Pikemminkin edeltäneen Sorsan hallituksen aloittamien elvytystoimien vaikutukset alkoivat tuntua vasta Koiviston hallituksen toimikaudella. Koiviston hallituksen onneksi koitui se, että pessimistiset talousennusteet taantumasta ja työttömyyden kasvusta osoittautuivat vääriksi. Suomi pystyi kääntämään raakaöljyn hinnan nousun edukseen lisäämällä idänkauppaa, mikä taas paransi työllisyyttä.[6]

Mauno Koivisto otti hallituksensa toimintalinjaksi myös sen, että asioita ei vietäisi presidentin esittelyyn ennen kuin ne olisivat valmiita päätettäviksi. Urho Kekkonen taas oli omaksunut asioiden ratkaisijan roolin. Tästä ristiriidasta seurasi, että presidentin ja pääministerin suhteet jäivät etäisiksi eivätkä he käyneet merkittäviä keskusteluja hallituksen toimikaudella.[7] Rasitteet Koiviston ja Kekkosen keskinäisissä suhteissa juonsivat suurelta osin jo Koiviston ensimmäiseltä pääministerikaudelta 1968–1970: Kekkosen mielestä Koiviston puheista ei saanut selvää eikä tämä pitänyt presidenttiä ajan tasalla. Lisäksi Kekkosen mielestä Koiviston nauttima kansansuosio uuden presidentin nimeä koskevissa mielipidetiedusteluissa oli "kupla, joka oli puhkaistava".[8] Myös seuraavaan presidentinvaaliin valmistautuvat kilpailijat olisivat mielellään nähneet Koiviston, joka ei ollut ryvettynyt 1970-luvun poliittisissa skandaaleissa, kuluvan vuoteen 1984 mennessä kansan silmissä poliitikoksi toisten poliitikkojen joukkoon.[9]

Huhtikuussa 1981 presidentti Urho Kekkonen moitti pääministeri Mauno Koivistoa hidastelusta eräiden budjettiin liittyneiden sosiaalilakien valmistelussa ja kehotti tätä eroamaan. Samaan aikaan SKDL:n puheenjohtaja Aarne Saarinen kävi Tamminiemessä keskustelemassa Kekkosen kanssa hallitustilanteesta ja kertoi tämän jälkeen toimittajille, että Koiviston pääministerikausi tulisi päättymään viikon kuluessa. Kotiovellaan Helsingin Katajanokalla iltapäivällä 4. huhtikuuta toimittajien piirittämäksi joutunut Koivisto ilmoitti kuitenkin päättävästi, ettei hän esittäisi eronpyyntöään niin kauan kuin hänen hallituksensa nauttii eduskunnan luottamusta. Tälle näkemykselleen Koivisto sai oikeuskansleri Risto Leskisen ja eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen tuen.[10]

Vielä muutamaa vuotta aiemmin pääministerin asettuminen vastustamaan Kekkosta olisi ollut poliittinen itsemurha.[11] Oikeusministeriön kansliapäällikön Kai Kortteen mukaan tapaus merkitsi perusteellista muutosta siihen saakka noudatettuun ja valtiosääntöoikeuden oppikirjoissakin esitettyyn käytäntöön, jonka mukaan hallituksella oli oltava sekä eduskunnan että tasavallan presidentin luottamus, ja siten siirtymistä puhtaan parlamentarismin suuntaan.[12] Urho Kekkosen puolestaan koetaan kärsineen niin vakavan julkisen nöyryytyksen, ettei hän enää toipunut sen aiheuttamasta järkytyksestä.[13]

Hallituksessa tapahtui vuoden 1981 aikana kaksi ministerinvaihdosta. Työministeri Arvo Aalto erosi maaliskuussa 1981 voidakseen keskittyä Suomen Kommunistisen Puolueen pääsihteerin tehtäviin ja hänen tilalleen tuli asuntohallituksen rahoitusjohtaja Jouko Kajanoja.[14] Kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist siirtyi heinäkuun alussa Suomen Työväen Säästöpankin varatoimitusjohtajaksi ja hänen tilalleen nimitettiin toinen valtiovarainministeri Pirkko Työläjärvi. Työläjärven seuraajaksi valtiovarainministeriöön nousi kansanedustaja Mauno Forsman.[15]

Presidentti Kekkosen sairastuttua ja sen myötä ilmoitettua erostaan lokakuussa 1981 pääministeri Koivisto ryhtyi hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä, jolloin toimea hoitaneena pääministerinä oli Eino Uusitalo hallituksen loppuajan helmikuuhun 1982 saakka.