Koillisrintama

Katso myös: Sallan rykmentti, Kuolajärven pataljoona ja Kuusamon retkikunta

K. M. Wallenius

Suomen porvariston heimoaatteeseen kuuluneet suunnitelmat Suur-Suomesta alkoivat konkretisoitumaan helmikuun vallankumouksen jälkeen huhtikuussa 1917, jolloin Tampereella perustettiin Karjalan sivistysseura. Kuukautta myöhemmin se esitti vaatimuksen Itä-Karjalan itsehallinnosta ja tammikuussa 1918 Uhtualla pidetyssä kokouksessa vaadittiin jo kokonaan itsenäisen Karjalan tasavallan perustamista.[3] Perimmäisenä tarkoituksena oli kuitenkin alueen liittäminen Suomeen. Heimoaatteen lisäksi taustalla olivat taloudelliset vaikuttimet, sillä Suomen metsäteollisuudella oli suuria suunnitelmia Itä-Karjalan luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Valkoisen armeijan ylipäällikön kenraali C. G. E. Mannerheimin annettua sisällissodan aikana 23. helmikuuta kuuluisan miekkavala-päiväkäskynsä ryhtyivät heimoaktivistit ja liikemiehet suunnittelemaan Itä-Karjalaan tehtävää ”vapautusretkeä”. Samalla Vaasan senaatti myönsi Karjalan sivistysseuralle määrärahan alueelle suunnatun propagandan harjoittamiseen. Merkittävimpiä agitaattoreita olivat Paavo Ahava ja hänen poikansa Paavo Ahava nuorempi sekä Ilmari Kianto ja Samuli Paulaharju.[4][5]

Valkoisten päämaja sai tiedon Neuvosto-Venäjälle paenneiden suomalaisten muodostamasta uhasta 29. helmikuuta, jolloin Kemijärven suojeluskunnan päällikkö Jussi Hagberg raportoi Muurmannin radan varrella olevan 400 punaista. Mannerheim ehdotti aluksi perustettavaksi 100 miehen osastoa, jonka tehtäväksi tulisi estää mahdolliset hyökkäykset, mutta 5. maaliskuuta hän antoi jääkäriluutnantti Oiva Willamolle määräyksen järjestää rajavartiojoukot Savukosken, Kuolajärven ja Kuusamon rajaseuduille. Willamo muodosti valkoiseen armeijaan liitetyn Kuolajärven pataljoonan, jonka hän kokosi Kuusamosta värväämistään 200 vapaaehtoisesta sekä Oulusta lähetetyistä 500 asevelvollisesta.[6][7]

Peräpohjolan suojeluskuntapiirin päällikkö K. M. Wallenius laati samaan aikaan Kantalahden ja Kuolan valtaussuunnitelman, jonka päämaja muokkasi osaksi Vienan Karjalan retkeä. Mannerheimin 11. maaliskuuta hyväksymässä suunnitelmassa Vienan valloitus oli jaettu viidelle eri suojeluskuntapiirille, joista Peräpohjolan vastuulle tuli Pohjois-Vienan, Kuolan niemimaan ja Jäämeren rannikon valtaus. Suojeluskuntapiirin johtohahmoja olivat Walleniuksen, Willamon ja Hagbergin lisäksi jääkäri Tauno Ilmoniemi, metsäpäällikkö Hugo Sandberg sekä tilanomistaja Kaleb Savukoski.[6]

Wallenius sai Kuusamossa alaisuuteensa 550 miehen osaston, joka koostui lähinnä Oulun suojeluskuntalaisista. Kuusamon pataljoonaksi nimetyn joukon tehtävänä oli edetä Muurmannin radalle ja samalla taistella kohtaamiaan punakaartilaisia vastaan.[7] Asevelvollisuuslain nojalla valkoiseen armeijaan värvättyjä lappilaisia ei kuitenkaan kiinnostanut suomalaisia työläisiä vastaan sotiminen tai Itä-Karjalan valloitus.[8] Hevosineen pakkomobilisoidille talonpojille puolestaan esitettiin peitetarina, jonka mukaan joukot olivat lähdössä hakemaan jauhoja Knäsöstä. Mannerheim antoi lopulta etenemiskäskyn 15. maaliskuuta. Ennen matkalle lähtöä Kuolajärven kirkkoherra Aukusti Hakkarainen siunasi vielä valkoisten joukot.[2]

Katso myös: Suomen Punaisen Kaartin pohjoisin rintama

Iivo Ahava Muurmannin legioonan univormussa.

Perämeren rannikkoseudun punaisia alkoi helmikuun alussa pakenemaan Ruotsiin, Norjaan ja Neuvosto-Venäjälle, kun valkoiset olivat saaneet alueen haltuunsa. Neuvosto-Venäjälle suunnanneiden joukkoon liittyi vielä Kittilän ja Sodankylän punaisia sekä valkoisten kostotoimia pelänneitä Ivalon työläisiä niin että helmikuun toisella viikolla Nuorttijoella oli noin 100 pakolaista. Seudulla oli myös Muurmannin alueen suomalaisia metsätyöläisiä ja radanrakentajia, jotka olivat halukkaita liittymään punakaartiin.[6] 14. helmikuuta päätti vielä rajan pinnassa sijaitsevan Kuolajärven punakaarti vetäytyä Venäjän puolelle saatuaan tietää Kemijärveltä tulossa olleista suojeluskuntalaisista.[9]

Rovaniemen punakaartin johtoon kuuluneet Aleksi Tuorila ja Juho Sjöberg olivat jo 27. tammikuuta matkustaneet Helsinkiin hankkiakseen aseita Lapin punakaarteille. Kansanvaltuuskunnan suunnitelmiin ei kuitenkaan kuulunut vallankumouksen käynnistäminen pohjoisessa, sillä sen uskottiin ratkeavan Etelä-Suomen asutuskeskuksissa. Toisaalta valkoiset olivat samaan aikaan miehittäneet Pohjanmaan, joten aseita ei olisi edes saatu perille. Helmikuun puolivälissä Tuorila laati uuden suunnitelman, mutta yleisesikunta oli edelleen epäilevä sen tarpeellisuudesta. Tuorilan suunnitelman mukaan Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista muodostettaisiin osasto, joka hyökkäisi rajan yli Pohjois-Suomeen tai osallistuisi taisteluihin Etelä-Suomen rintamilla. Kun sotatilanne alkoi helmikuun lopussa näyttämään punaisten kannalta epäedulliselta, teki ylipäällikkö Eero Haapalainen 23. helmikuuta esityksen pohjoiseen lähetettävästä retkikunnasta, jonka tehtävänä olisi uuden rintaman organisoiminen Itä-Lapin rajaseudulle.[6]

Vienanmeren rannalla sijaitsevaan Kantalahteen saapui samaan aikaan lisää Suomesta paenneita punakaartilaisia, joista osalla oli mukana myös perheenjäseniään. Kylässä pidetyssä kokouksessa valittiin lähetystö, jonka tehtävänä oli matkustaa Helsinkiin hankkimaan aseita sekä kansanvaltuuskunnan lupa uuden rintaman perustamiseen. Viisihenkiseen lähetystöön kuuluivat Kuolajärven työväenneuvoston jäsenet Viktor Tolonen ja Mikko Pikkuvirta, karjalainen itsenäisyysaktivisti Iivo Ahava sekä kaksi rivikaartilaista. Ahavan selonteon saatuaan yleisesikunta tuli vakuuttuneeksi uuden rintaman tarpeellisuudesta ja Haapalainen sai luvan pohjoisen retkikunnan varustamiseen. Kouvolan punakaartin komendantin Kosti Tammisen johtaman vajaan 100 miehen vahvuisen ryhmän oli tehtäväksi tuli matkustaa junalla Pietarin kautta Kantalahteen, jossa perustettaisiin uusi taisteluosasto Suomen Punaisen Kaartin pohjoisin rintama. Kantalahdesta saapuneen lähetystön lisäksi matkaan lähtivät muun muassa Aleksi Tuorila ja Juho Sjöberg, kittiläläinen kansanedustaja Ville Kiviniemi sekä Pohjois-Suomessa ennen sotaa kiertänyt agitaattori K. O. Iivonen. Suurin osa mukaan tulleista punakaartilaisista oli Kouvolan seudulta.[2]

Juna lähti Helsingistä 28. helmikuuta ja saapui Viipurissa tehdyn pysähdyksen jälkeen Pietariin 2. maaliskuuta. Kosti Tamminen neuvotteli Pietarin sotaneuvoston kanssa asekaupoista onnistuen hankkimaan 8 000 kivääriä ja noin miljoona patruunaa. Pietariin jäi vastineeksi 30 hiihtotaitoista miestä kaupungin puolustusta varten. Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen vuoksi bolševikit kuitenkin estivät aluksi junan lähdön eteenpäin. Ryhmä pääsi jatkamaan matkaansa vasta viikon kuluttua, kun lasti oli merkitty asiakirjoihin viljaksi. Petroskoissa juna pysäytettiin uudelleen ja suomalaiset pidätettiin vuorokaudeksi. 15. maaliskuuta retkikunta viimein saapui Vienan Kemiin, jossa junaan nousi 400 suomalaista työläistä valmiina liittymään punakaartiin. Matkan aikana järjestetyssä vaalissa pohjoisimman rintaman päälliköksi valittiin Aleksi Tuorila, rintamaylipäälliköksi Iivo Ahava ja muonituspäälliköksi Ville Vihuri. K. O. Iivonen nimitettiin myöhemmin sen komissaariksi.[6]

Yöllä 18. maaliskuuta retkikunta saapui Knäsöön, jossa Ahavan johtama hieman yli 200 miehen osasto jäi junasta aloittaen valmistautumisen Suomeen tehtävää hyökkäystä varten. Retkunnan saavuttua Kantalahteen pidätti paikallinen sotilasneuvosto suomalaiset Brest-Litovskin rauhansopimuksen nojalla. 20. maaliskuuta Ahava siirtyi pienen osaston kanssa Kuolajärven Kurttiin, jonka jälkeen bolševikit riisuivat Knäsöön jääneet miehet aseista vuorokautta myöhemmin. Kantalahden sotilasneuvoston komendantti vaati suomalaisia vetäytymään Muurmannin alueelta ja luopumaan rajan yli tehtävästä hyökkäyksestä, koska sen pelättiin johtavan valkoisten vastahyökkäykseen Neuvosto-Venäjän puolelle. Samaan aikaan myös Suomen Punaisen Kaartin Pietarissa olleelta edustajalta saapui käsky noudattaa rauhansopimuksen ehtoja, ja olla hyökkäämättä Suomeen. Punakaartilaiset pääsivät lopulta vapaaksi 24. maaliskuuta Lev Trotskin määräyksellä, jonka jälkeen Tuorilan ja Pikkuvirran johtama osasto lähti vielä samana iltana kohti Kanasen kylää.[6]

Osapuolet kohtasivat ensimmäisen kerran 21. maaliskuuta Kilislammen eräkämpällä, jolloin vääpeli Eino Pakasmaan johtama valkoisten partio yllätti paikalla yöpyneen punaisten kymmenen miehen tiedusteluosaston. Pakasmaan mukaan punaiset kieltäytyivät antautumasta, jonka jälkeen he kaatuivat taistelussa. Todellisuudessa yöuniltaan yllätetyt punakaartilaiset teloitettiin, mutta kaksi heistä onnistui pakenemaan teeskenneltyään kuollutta.[7][10]

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Ahavan piti odottaa Tuorilaa ja hänen tuomiaan lisäjoukkoja Kanasen kylässä, mutta saatuaan muutaman päivän kuluttua tiedon Kilislammen tapahtumista lähtivät punaiset välittömästi vihollisen perään.[6] Ahavan johtama 200 miehen osasto ylitti rajan Kurtin kylän korkeudella aamulla 24. maaliskuuta, jonka jälkeen he törmäsivat valkoisiin Tuntsajoen varrella sijaitsevalla Nivalan uudistilalla. Vääpeli Lauri Jokelan johtama 50 valkoisen osasto oli asemissa tilan rakennuksissa ja joen penkalla. Punaisten havaittua valkoisten asemat he ryntäsivät epäjärjestyksessä hyökkäykseen, jolloin valkoisten yhteislaukaus kaatoi 16 punaista. Loput lähtivät perääntymään sekasortoisesti, mutta myös suurin osa valkoisten asevelvollisuusjoukoista pakeni taistelupaikalta.[7][10] Ahava jäi paikalle yksin suojaamaan miestensä pakoa ja pääsi itse pakenemaan vasta tuntien kuluttua.[11]

Nivalan taistelussa saavutettu voitto oli valkoisten kannalta merkittävä, sillä he estivät näin punaisia saamasta tukikohtaa Suomen puolelta.[6] Punaiset taas muuttivat tappion seurauksena suunnitelmiaan, ja pidättäytyivät jatkossa bolševikkien sekä kansanvaltuuskunnan ohjeiden mukaisesti hyökkäämästä enää Suomeen. Sen sijaan he päättivät perustaa puolustuslinjan Neuvosto-Venäjän puolelle mahdollisimman lähelle rajaa. Tarkoituksena oli estää valkoisten eteneminen Vienaan ja samalla sitoa heidän joukkojaan pois Etelä-Suomen rintamilta. Ahavan johtama 500 miehen ryhmä muodosti puolustuslinjan, joka kulki Tolvantojärven kautta kohti Kurttia. Heikki Pekkalan ja Ville Vihurin johtama 150 miehen osasto puolestaan miehitti Ruvan ja Soukelon kylät, ja 400 miestä jätettiin reserviksi Tuorilan alaisuuteen Kanaseen. Yhtenäinen puolustuslinja ulottui nyt Kuusamon korkeudelta Kurttiin ja esti valkoisten pääsyn Vienan Karjalaan.[2]

Pekkalan ja Vihurin johtama punaisten joukko lähti asemapaikoilleen 25. maaliskuuta. Pekkalan 50 miehen osasto jäi Ruvan kylään Vihurin jatkaessa Soukeloon. Puolenyön aikaan valkoisten Kuusamon retkikunnan tiedusteluosasto lähestyi Soukeloa, mutta joutui palaamaan takaisin punaisten avattua tulen. Maaliskuun lopussa Wallenius laati uuden suunnitelman Ruvan ja Soukelon kylien valtaamiseksi. Willamon oli tarkoitus samaan aikaan hyökätä Kuolajärveltä rajan yli, ja katkaista Soukelon ja Kanasen välinen tie. Seuraavaksi joukot etenisivät Knasöön, jossa katkaistaisiin punaisten rautatieyhteys ja yhdistettäisiin voimat etelämpänä taistelevien eversti Carl Wilhelm Malmin johtamien Oulun suojeluskuntapiirin joukkojen kanssa. Valkoisten laatiessa suunnitelmiaan rakensivat punaiset omia puolustusasemiaan. Ruva ja Soukelo olivat jo luontaisesti hyviä paikkoja puolustaa, mutta Tolvantojärvelle jouduttiin rakentamaan miehistösuojien lisäksi konekivääripesäkkeitä ja tähystyspaikkoja.[2]

1. huhtikuuta Vihurin johtama punaisten 80 miehen osasto eteni aivan rajan pinnassa sijainneelle Paanajärvelle, jossa oli valkoisten vartiopaikka. Syntyneen laukaustenvaihdon aikana molempien osapuolten miehiä pakeni Nivalan yhteenoton tavoin, mutta tällä kertaa kumpikaan ei menettänyt yhtään kaatunutta. Punaiset ottivat yhden vangin, jolta he saivat tärkeitä tietoja valkoisten retkikunnasta. Niiden perusteella he päättivät jäädä paikoilleen odottamaan valkoisten seuraavaa hyökkäystä.[2]

3. huhtikuuta Willamon joukot etenivät Vuorijärveltä Tuntsan kautta Kivisalmelle, jossa ne olivat käytännössä punaisten ympäröiminä. Tolvantojärvellä punaiset pysäyttivät valkoisten tiedustelupartion etenemisen ja torjuivat lyhyen taistelun jälkeen myös valkoisten 300 miehen voimin Soukeloa vastaan tekemän hyökkäyksen. Kaksi päivää myöhemmin Tuorilan johtama 200 miehen lisäjoukko lähti Kanasesta kohti Soukeloa. Aamuyöllä 6. huhtikuuta se havaitsi Kivisalmella väijyksissä olleen valkoisten osaston, mutta onnistui saamaan sen paljastamaan itsensä. Pimeässä käydyn tulitaistelun päätyttyä valkoiset perääntyivät Tuntsalle ja punaiset pääsivät jatkamaan matkaansa. Jääkäriluutnantti Pietari Autin johtaman osaston miehet eivät taistelun jälkeen enää olleet halukkaita palaamaan rintamalle.[2]

Koillisrintaman verisin taistelu käytiin 7. huhtikuuta, kun valkoiset hyökkäsivät jääkäriluutnantti Lauri Starkin johdolla Tolvantojärvelle. Kuivitsalammella käyty taistelu kesti kahdeksan tuntia, jonka aikana valkoiset menettivät 32 miestä, mutta hyvissä puolustusasemissa olleet punaiset vain kaksi. Valkoisten perääntyessä Ahavan joukoilla oli tie vapaana Kurtissa sijainneeseen valkoisten tukikohtaan saakka, mutta saamansa käskyn mukaisesti he eivät ylittäneet rajaa. Walleniuksen joukot puolestaan hyökkäsivät 8. huhtikuuta Pekkalan ja Vihurin joukkojen kimppuun kolmelta eri suunnalta. Viisi tuntia kestäneen taistelun jälkeen valkoiset joutuivat perääntymään menetettyään sitä ennen seitsemän kaatunutta ja 18 haavoittunutta. Punaiset eivät hyvien puolustusasemiensa ansiosta menettäneet yhtään kaatunutta.[2]

Viimeinen yhteenotto käytiin 18. huhtikuuta Kilislammella. Valkoiset olivat tällä suunnalla pysytelleet koko ajan puolustusasemissa odottaen punaisten hyökkäystä Kurttiin. Koillisrintaman heikkoa menestystään paikatakseen valkoisten johto päätti tehdä vielä yhden hyökkäyksen kohti punaisten asemia. Joukot lähtivät Kurtista kello 3.30 aamulla, mutta punaiset osasivat odottaa hyökkäystä, ja taistelu päättyi valkoisten perääntymiseen kello 7. Heidän tappionsa olivat seitsemän kaatunutta ja 23 haavoittunutta. Lisäksi osa valkoisten joukoista lähti pakoon.[2]

Koillisrintaman taistelut päättyivät kun Iso-Britannia esitti Suomelle uhkavaatimuksen itsenäisyyden tunnustamisen perumisesta mikäli sotatomia Vienan suunnalla ei lopetettaisi. Pelkona oli, että valkoiset saavat kulkuyhteyden Jäämerelle, jota taas heidän liittolaisensa Saksa pystyisi käyttämään Muurmannin alueen brittijoukkoja vastaan. Saksan intresseissä ei kuitenkaan ollut Suomen itärajalla syntyvä sotatilanne Venäjää vastaan. Saksa oli juuri solminut venäläisten kanssa rauhansopimuksen, mikä mahdollisti joukkojen keskittämisen elintärkeälle länsirintamalle. Tämän vuoksi myöskään Saksa ei halunnut liittolaisensa jatkavan sotatoimia Itä-Karjalassa. Ulkovaltojen painostuksen johdosta Mannerheim antoi 23. huhtikuuta määräyksen Itä-Karjalaan tehtävien hyökkäysten lopettamisesta. Punaisillakaan ei tuolloin ollut enää syytä taistella pohjoisessa, koska Etelä-Suomen rintama oli murtunut ja joukot perääntyivät kohti itää.[2]