Latina

Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.

Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultakautta seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti mutta varsin kevein perustein pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultakauden kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.

Arvottavat käsitteet ”kultakausi”, ”hopeakausi” ja ”klassinen” ovat nykyajan käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.

Cicero

Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää arkipäiväistä latinaa. Sillä tarkoitetaan yleisesti puhekieltä ja erityisesti ”rahvaan” puhumaa latinaa, mutta käsitteellä viitataan oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikin aikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.

Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta länsiosiin. Länsi-Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja vähitellen ne erilaistuivat siinä määrin, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Näin syntyivät romaaniset kielet – muun muassa ranska, espanja, portugali, galego, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80 % sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.

Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana ”hevonen”, cheval, juontaa juurensa latinan ”kaakkia” tai ”konia” tarkoittavasta sanasta caballus eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.

Vaikka keskiajalla kansan puhumat latinan murteet erilaistuivat eri kieliksi, latina pysyi yhä käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Pohjoismaihin.

Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina ”syntyi uudestaan” varhaiskeskiajan vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä pysäytti latinan luonnollisen kehityksen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.

Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä; kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Latinaan ilmestyi monia piirteitä kirjoittajien omista äidinkielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.

Erasmus Rotterdamilainen

Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät ”puhdistamaan” latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin ”goottilaiseksi”, termi joka sisälsi oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.

Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.

Uuslatinalla tarkoitetaan renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatina on käytössä tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Diplomatian kielenä latinaa voitiin pitää vaihtoehtona, joka oli kaikkien osapuolien yhteinen kieli. Louis Pasteur, Marie Curie ja monet muut jatkoivat latinan kielen säilymistä tieteen alalla. Tänä aikana latina yhteisöllisenä viestinnän kielenä menetti merkitystään.

Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinan taitoa. Opiskelijoille latina puhekielenä oli yhteinen kieli, jota eri maista tulleet opiskelijat osasivat. Pariisin kaupunginosa, jossa Sorbonnen yliopisto sijaitsee, sai nykyäänkin käytetyn nimen Quartier Latin. 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa.

Vanhimmat tunnetut latinankieliset kirjoitukset Suomessa lienevät roomalaisissa kolikoissa, joita kulkeutui Suomeen jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina. Näitä kuitenkaan tuskin ymmärrettiin. Latinaksi olivat myös jotkin rautakautisten miekkojen säiläkirjoitukset. Suomessa toisinaan kopioitiin kolikoita ja ehkä säiläkirjoituksiakin, vaikka kirjoitusmerkkien merkitystä ei ymmärretty.

Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.

Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti.[4]

Kuten muuallakin Euroopassa, latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana kielenä.[4]

Yleisradio lähetti kesäkuuhun 2019 latinankielistä uutislähetystä Nuntii Latini, jossa kerrottiin viikoittaisia tapahtumia latinaksi.[5] Jukka Ammondt on tehnyt 1990-luvulla kolme latinankielistä CD-levyä, jotka sisältävät suomalaisia tangoja ja Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä lauluja.

Romaaniset kielet, jotka ovat kehittyneet latinasta, ovat tutkimusmatkailijoiden ja siirtomaa-ajan myötä levinneet ympäri maailmaa. Tummankeltainen väri merkitsee virallisen kielen asemaa ja vaalea suurta vähemmistöä.

Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotusta vulgaarilatinasta. Myös muut indoeurooppalaiset kielet, kuten kelttiläiset ja germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.

Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaa lingua, "kieli". Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se on lengua, portugalissa língua, italiassa ja galegossa lingua, ranskassa langue, katalaanissa llengua, sardissa limba ja romaniassa limbă. Englanti puolestaan on saanut oman language-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin eräissä tapauksissa myös romaanisen kielialueen ulkopuolella peräisin samasta kantasanasta; vrt. englannin tongue, saksan Zunge ja ruotsin tunga.[7]

Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa. Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia. Verbejä ja pronomineja käytetään vähän, mutta substantiiveja, adjektiiveja ja lyhenteitä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaan genetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.

Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi "dementia" (henkinen tylsistyminen) tai "ulcus" (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, se muodostuu yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi "abscessus profundus" (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä "fractura humeri" (olkavarrenluun murtuma).

Nykyään Suomessa käytetään yleensä suomea äidinkielenään puhuville sopivaksi mukailtua ja yksinkertaistettua versiota latinan niin sanotusta klassisesta ääntämyksestä, joka on tiedeyhteisön ennallistus tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:

• c lausutaan aina k:na: circus [kirkus]
• ae ja oe lausutaan ee:nä, esimerkiksi amoenae [ameːneː], luonnonkauniit, paitsi jos a ja e kuuluvat eri tavuihin, esimerkiksi aer [aːer], ilma, ilmakehä. Joskus kirjaimien kuulumista eri tavuihin merkitään treemalla eli erokepisteillä ¨, esimerkiksi Aboënsis, turkulainen.
  • Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan aikaisempaa tasavallan ajan latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden aiemman foneettisen asun [ai̯] ja [oi̯].
  • Todennäköisesti tasavallan lopun aikojen ääntämys olisi ollut näiden kahden välimaastossa – suunnilleen [ae], [oe], kuten Savon murteessa suomen kielessä.
• i-kirjaimella merkitään, paitsi i-vokaalia, myös äänteitä j, ji ja ij; esimerkiksi iam [jam], inicere [injikere], maior [maijor].
• ng-äänteen jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali; esimerkiksi lingua [lingva].
• s:n jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali: suadent [svaadent].
• qu lausutaan kv: aqua [akva].
• ch äännetään k:na: pulcher [pulker].
• th esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään t:nä: Thebae [teːbeː].
• ph esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään f:nä: philosophus [filosofus].
• Latinassa ei ole kirjaimia eikä äänteitä ä:lle tai ö:lle.

Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa,[8], mutta käytännössä nykyisin opetetaan ainakin Suomessa yllä kuvatun kaltaista ääntämistä.

Klassisen latinan äännejärjestelmä on yleisesti rekonstruoitu seuraavanlaiseksi:

• Foneemit /pʰ tʰ kʰ/ esiintyvät ainoastaan muinaiskreikkalaisissa lainasanoissa, joissa ne edustavat kreikan kirjaimia φ θ χ. Niiden aspiraatio kuului todennäköisesti ainoastaan yläluokkaisessa puheessa.[9][10]
• Myös /z/ esiintyi ainoastaan kreikkalaisperäisissä sanoissa kirjaimen ζ vastineena. Se äännettiin todennäköisesti sanan alussa [z], mutta sanan sisällä kahden konsonantin välissä kahdennettuna, [zː]. Tämä poikkeaa sen muinaiskreikkalaisesta ääntämyksestä [dz] tai [zd].[11][9]
• Useimmissa tapauksissa /m/ ääntyi sellaisenaan, mutta sanan lopussa se saattoi hävitä nasalisoiden ja pidentäen edeltävän vokaalin, esimerkiksi decem ääntyi [dɛ.kẽː].

Klassisessa latinassa oli viisi pitkää ja viisi lyhyttä vokaalia. Vokaalipituus oli foneemista. Kreikkalaisissa lainasanoissa saattoivat esiintyä /y yː/, jotka kuitenkin äännettiin muussa kuin yläluokkaisessa puheessa yleensä /u/ tai /i/.

Lausuttaessa latinaa keskiaikaisten ääntämissääntöjen mukaan:[12]

• c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin (e, i, y, ae, oe) edessä; esimerkiksi Cicero [tsitseroo]
• ti äännetään [tsi] jos sitä seuraa vokaali; esimerkiksi tristitia [tristitsia]. Ääntämys on alkuperäinen jos t-kirjainta edeltää s; esimerkiksi bestia [bestia]
• sc äännetään etuvokaalin edellä s.
• h ei äänny lainkaan.

Eri kieliä puhuvat ääntävät latinaa eri tavoin. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n lähes aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.

Latinassa ei merkitä lyhyitä ja pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kestoon. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi /pluːs/, kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty /minus/, eli lyhyellä vokaalilla.

Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen, kuten infinitivo /iːnfiːniːtiːvoː/, oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle vaakaviivalla.

Nykyisin opetettava latina oli antiikin aikana kirjakieltä eikä välttämättä puhuttua kieltä. Jotkut tutkijat epäilevät, että puhutussa latinassa kaikki vokaalit olivat lyhyitä ja että pitkien vokaalien ääntäminen pitkinä oli niin sanottua oppineiden ja yläluokan hienostunutta puhetta.^lähde? Romaanisissa kielissä, jotka pohjautuvat puhuttuun latinaan, pitkien ja lyhyiden vokaalien erottelulla ei ole merkitystä, ja vokaali ääntyy muita pidempänä lähinnä vain silloin, jos sen kohdalla on sanan paino.

Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessä. Siinä on substantiiveilla seitsemän sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisia. Sukuja on kolme: maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.

Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pannaan yleensä viimeiseksi.

Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).

Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päätteestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa, heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen ”millä (välineellä)?” (ablativus instrumenti).[14] Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissa ablatiivi.

Genetiivin pääte on -ae.

Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies), agricola (maanviljelijä), iurista (lainoppinut, asianajaja) ja incola (asukas), jotka ovat maskuliineja.

Genetiivin pääte on -i.

Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er-loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um-loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:

Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän muun muassa Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) jotka ovat feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.

Niillä us-loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen. Poikkeuksena ovat -ius-loppuiset sanat kuten Iulius. Niiden kohdalla vokatiivi on -ī. Esimerkiksi Iulī! (Iulius!).

Genetiivin pääte on -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, muun muassa rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.

Genetiivin pääte on -us. Muiden muassa sanat domus (koti), fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).

Genetiivin pääte on -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).

ACI eli accusativus cum infinitivo (suomeksi "akkusatiivi infinitiivin kanssa") on latinassa tavallinen lauseenvastike, joka yleensä suomennetaan että-lauseella tai partisiippirakenteella. Se esiintyy yleensä alistettuna tietyille verbeille, joita ovat muun muassa aistihavaintoihin liittyvät verbit.

Esimerkki:

Puellam pilam iactare video 'näen tytön heittelevän palloa'
(puellam: akkusatiivissa oleva subjektiosa; iactare: infinitiivissä oleva predikaattiosa)

Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti, I futuuri ja II futuuri. Konjugaatioita on neljä, jotka tunnistaa aktiivin preesensin infinitiivin päätteestä: -āre I, -ēre II, -ere III ja -īre IV. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esimerkiksi amo, amavi, amatum, amare (rakastaa).

Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat kuitenkin olla-verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa-verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset sekä muutama muu.

Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa: amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä: amare (rakastaa).

• Geitlin, Joh. Gabr.: Suomalais-latinalainen sanakirja (SKS 1883, 1996). Laaja, joskin vanhahtava suomi–latina-sanakirja. Sisältää runsaasti Pitkärannalta puuttuvaa agraarisanastoa sekä käyttöesimerkkejä. Ottaen huomioon teoksen korkea ikä on sen sana-artikkelit laadittu taiten. (Sanakirjan digitoitu versio Internet Archivessä.)
• Hakamies, Reino: Glossarium Latinitatis Medii Aevi Finlandicae (Helsinki 1958). Suomalaisen keskiajan latinan erityissanasto.
• Heikel, Ivar A.: Latinalais-suomalainen sanakirja (Otava 1933). Laajahko suomi-latina-sanakirja.
• Pekkanen, Tuomo & Pitkäranta, Reijo: Nykylatinan sanakirja. Suomi-latina-suomi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-747-8.
• Salmi, J. W. − Linkomies, Edwin: Latinalais-suomalainen sanakirja (Otava 2000). Pieni, kätevä sanakirja, sanojen merkityksiä selitetty kattavammin kuin esim. Pitkärannan sanakirjassa, soveltuu siksi hyvin tunnetuimpien roomalaisten kirjailijoiden lukemiseen.
• Mikkonen, Laura – Pitkäranta, Reijo: Lääketieteen sanakirja latina–suomi–latina (WSOY 2009).
• Pekkanen, Tuomo − Pitkäranta, Reijo: Nykylatinan sanakirja (SKS 2006). Pääosin latinankielisissä uutisissa käytettyyn terminologiaan ja uudissanastoon pohjautuva noin 20 000 hakusanan kaksisuuntainen sanakirja.
• Pitkäranta, Reijo: Suomi–latina–suomi-sanakirja (WSOY 2001). Uusi suppeahko sanakirja, jossa verbien sanakirjamuoto on aktiivin preesensin infinitiivi. Sisältää lähes täydellisen luettelon epäsäännöllisten verbien teemamuodoista.
• Rothsten, F. W.: Latinalais-Suomalainen Sanakirja Koulujen tarpeeksi (SKS 1884). Laaja latina–suomi-sanakirja, jossa runsaasti esimerkkejä sanojen käyttötavoista sekä idiomeja.
• Streng, Adolf V. (toim.): Latinalais-suomalainen sanakirja. 6. painos (1. painos 1933). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-717-741-0. Laajin latina–suomi-sanakirja. Sisältää runsaasti esimerkkejä.

• Linkomies, Edwin: Latinan kielioppi (Otava 1974). Kattava peruskielioppi, käytettiin erityisesti ennen Pekkasen teoksen ilmestymistä.
• Menge, Hermann: Lehrbuch der lateinischen Syntax und Semantik. Völlig neu bearbeitet von Thorsten Burkard und Markus Schauer (Wissenschafliche Buchgesellschaft, 3. Auflage 2007). Hyvin laaja latinan syntaksin opas. Perustuu lähinnä Ciceron ja Caesarin teksteihin.
• Pekkanen, Tuomo: Ars Grammatica. Latinan kielioppi (Yliopistopaino 2002). Peruskielioppi, nykyään eniten käytössä suomenkielisessä kouluopetuksessa.
• Pakarinen, Weikko: Latinan kielioppi (Otava 1926). Laajin suomenkielinen latinan kielioppi.
• Sjöstrand, Nils: Ny latinsk grammatik (1953). Suomalaisia kielioppeja laajempi, minkä takia teosta on luettu paljon Suomessakin.
• Streng, Adolf V.: Latinan kielioppi (WSOY 1958). Laajahko suomenkielinen latinan kielioppi.
• Allen, J. H. – Greenough, J.B. ym.: Allen and Greenough's New Latin Grammar (alkujaan 1872, Focus Publishing/R. Pullins Company 2001). Ehkä kattavin englanninkielinen latinan kielioppi.
• Gildersleeve, Basil L. – Lodge, G.: Gildersleeve's Latin Grammar (alkujaan 1899, Bolchazy-Carducci Publishers 1997). Myös erittäin kattava latinan kielioppi englanniksi.

• Balme, Maurice – Morwood, James: Oxford Latin Course I–III (OUP 1996–1997). Suomalaisissa yliopistoissa käytetty latinan alkeisoppikirjasarja.
• Kallela, Maija-Leena & Palmén, Erkki: Clavis latina. Helsinki: Finn Lectura: Opetushallitus, 2004–2006. Lukion latinan kielen oppikirjasarja, joka soveltuu myös muuhun latinan opetukseen. Kolmiosaisen kirjasarjan kukin osa sisältää kaksi kirjaa: Textus & Cultura -tekstikirjassa ovat latinankieliset tekstit ja niiden sisältöön liittyvät harjoitukset sekä suomenkieliset kulttuurikatsaukset, Grammatica & Exercitia -kielioppiosa sisältää kieliopin harjoituksineen.
• Kallela, Maija-Leena − Palmén, Erkki: Ianua Latina (Artipictura 2009). Latinan lukemisto, jossa on tekstejä antiikista uuteen aikaan.
• Oja, Matti − Probst, Ilpo: Via Nova (WSOY 1994). Lukion alkeisopetuksessa käytetty kirjasarja, joka painottaa antiikin kulttuurin esittelyä ja jättää kieliopin ja sanaston opettamisen vähemmälle. Lähestymistyyli on nykykielten opetuksen kaltainen.
• Elom, Tuulikki − Penttilä, Sisko − Probst, Ilpo: Via Nova II (WSOY 1996).
• Palmén, Erkki − Pekkanen, Tuomo: Elementa Linguae Latinae (Gaudeamus 1983). Perinteinen latinan oppikirja. Panostaa kirjallisen kielen opettamiseen ja tarvitsee aina tuekseen kieliopin.
• Pekkanen, Tuomo: Ars Latina (Yliopistopaino, 4. p. 2004). Nykylatinan näkökulmasta laadittu oppikirja.
• Pekkanen, Tuomo: Ramus virens (WSOY 1973). Keskiajan ja myöhäislatinan krestomatia.
• Pitkäranta, Reijo: Latina medicorum. Latinaa lääkäreille. Helsinki: Gaudeamus, 1981 (5. painos 2003). ISBN 951-662-287-9. Johdatus lääketieteessä käytettävään latinaan ja sen analysoimiseen.
• Rönkä, Helena − Auvinen, Erkki: Salve! (Opetushallitus 2004). Kaksiosainen kirjasarja latinan opetukseen peruskoulun ylemmille luokille.

• Kivimäki, Arto: Suuri latinakirja. Koottu tekijän aiemmista julkaisuista Carpe diem! hauskaa ja hyödyllistä latinaa (1997) ja Summa summarum: latinankielisiä termejä (1998). Hämeenlinna: Karisto, 2001 (3. painos 2004). ISBN 951-23-4163-8.
• Kivimäki, Arto: Verba volant. Sanat lentävät. Hämeenlinna: Karisto, 2001. ISBN 951-23-4218-9.
• Kivimäki, Arto: Primus motor. Johtamistaidon latinaa. Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4345-2.
• Polkunen, Marja-Liisa (toim.): Nota bene. Sitaatteja antiikin Roomasta. Helsingissä: Otava, 2003. ISBN 951-1-18558-6.
• Tuomisto, Pekka: O tempora, o mores. Kansialanimeke: Vallatonta latinaa. Hämeenlinna: Karisto, 2002. ISBN 951-23-4267-7.

• Apicius: Roomalainen keittokirja. (De re coquinaria.) Toimittaneet Tuulikki Elo, Heikki Laakkonen, Eero Valjakka. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-360-X.
• Frenz, Thomas: Abkürzungen: Die Abbreviaturen der Lateinischen Schrift von der Antike bis zur Gegenwart. Tafelband. Stuttgart: Hiersemann, 2014. ISBN 978-3-7772-1400-9.
• Lindberg, Bo: Latina ja Eurooppa. (Europa och latinet, 1993.) Suomeksi toimittanut Osmo Pekonen. Viimeisen luvun kirjoittanut Teivas Oksala. 2. laitos. Jyväskylä: Atena, 2009. ISBN 978-951-796-616-0.
• Pitkäranta, Reijo: Suomen kirkkojen latina. Piirtokirjoitukset kirkoissa, kellotapuleissa ja hautausmailla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-627-7.
• Plinius Caecilius Secundus, Gaius, nuor.: Plinius nuoremman kirjeitä Trajanuksen ajan Roomasta. Kääntäneet ja toimittaneet Tuulikki Elo ja Heikki Laakkonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-656-0. Teoksen johdanto on paikoin epätieteellinen.