Navetta

1940-luvulla Suomen maaseudulla tilat olivat pääosin pienviljelmiä, joissa oli 5–10 hehtaaria peltoa (74 504 kpl eli 23,59 % tilojen kokonaismäärästä).[3] Tilalla oli lehmiä, mahdollisesti sikoja, lampaita ja kanoja. Viljelysmaasta osa oli karjan laitumena osa viljakasveilla ohralla, kauralla, rukiilla ja etelässä myös vehnällä sekä heinällä. Pieni pelto- ja niittyala ei elättänyt kovin suurta kotieläinmäärää (10 ha esimerkiksi 5 lehmää). Navetassa ei ollut erillistä lämmitystä, vaan se lämpeni eläinten lämmöstä ja maan itäosassa myös pohjalle kertyvästä lannasta. Navetan yhteydessä oli kevytrakenteinen heinä- ja pahnalato. Useimmissa tuon ajan^selvennä navettarakennuksissa vähintäänkin osa heinistä ja pahnoista säilytettiin vintillä, jonne pääsi ajamalla navetan päädyssä tai kyljessä olevaa ajosiltaa pitkin. Navetan vintille tai latoon tuotiin pelloilla ja niityillä olevista ladoista, suovista ja pieleksistä talven mittaan lisää heiniä.

Tällaisissa navetoissa oli lypsylehmiä ja nuoria lehmiä eli hiehoja varten parret ja syöttöpöydät. Syöttöpöydälle kannettiin ensi alkuun kaikki rehu ja juoma lehmille käsin. Myöhemmin tulivat automaattiset juomakupit. Sonta (lanta) ja virtsa menivät välipohjalla varustettuun sontakouruun. Kourusta sonta luotiin päivittäin käsivoimin talikolla lantalaan, jonne johti ovi tai luukku navetasta. Lantalassa virtsa valui kourun päästä betonilattian alla olevaan virtsakaivoon. Lehmien kuivikkeina ruvettiin käyttämään pahnaa, joka oli puimakoneen murskaamaa olkea.

Usein lampaat olivat omassa, erillisessä tilassaan, sillä ne pitävät viileästä. Samaten sika oli tavallisesti omassa tilassaan. Kun kotieläinten pito tuli entistä erikoistuneemmaksi, alettiin jälleen rakentaa erikseen sikaloita, kanaloita ja lampoloita, nyt tosin uuden mallisia. Pienten tilojen navetat rakennettiin usein puusta, mutta tiilisisustus, lämpöeriste ja lautavuori olivat myöhemmin yleisiä. Lattia oli betonista.

Suomen käymän kahden perättäisen sodan ja alueluovutusten yhteydessä tuhoutui tai menetettiin 1940-luvulla kaikkiaan 11 000 (14 500) navettaa.[3]

Liikenneyhteyksien parantuessa 1900-luvulla mahdollistui maidon myynti meijereihin.

Tällöin neuvontajärjestöt, viranomaiset ja meijerit vaativat myös syrjäseutujen karjanomistajia purkamaan entiset karjasuojat ja rakentamaan pohjoismaisen mallin mukaisia luontinavettoja, jotka Länsi-Suomessa olivat vanhastaan yleisiä. Tällainen toiminta jatkui 1960-luvulle saakka.

Lehmien tuottovaatimusten kasvaessa niille ryhdyttiin antamaan heinien ja jauhojen lisäksi tehdastekoisia väkirehuja, joissa oli monipuolisemmat ravintoaineet. Näillä rehuilla oli oma varastonsa navetan yhteydessä.

Tärkeä osa navettaa oli myös AIV-rehutorni, jossa A. I. Virtasen keksimän liuoksen (Nobelin kemian palkinto 1945) avulla säilöttiin tuorerehua samaan tapaan kuin aiemmin pellolla oli säilötty pantiorehua. Lähes jokaisen suomalaisen pienenkin karjatilan navetan yhteydessä seisoi 1960-luvulla AIV-torni, joka oli muurattu betonitiilistä ja rapattu sisältä. Muut navetan eläimet (vasikat, siat ja lampaat) olivat karsinoissa.

Maito lypsettiin käsin ämpäriin ja kaadettiin siivilän läpi maitotonkkaan. Maitosiivilöihin oli saatavissa teollisesti valmistettuja kertakäyttöisiä siivilävanuja.

Tyyppinavetan yksi osa oli rakennettu maidon käsittelyä varten. Karjakeittiössä maito siivilöitiin metalliseen tonkkaan, joka upotettiin mahdollisimman pian jäähtymään maitohuoneen altaassa oleviin jäihin. Jäät oli kuljetettu jääkellariin tai ulkona sijaitsevaan pinoon järveltä tai joelta talvella ja peitetty paksusti sahanpuruilla. Karjakeittiössä oli tiiliuunin sisään muurattu valurautainen pata (”muuripata”) täynnä kiehuvaa vettä, jolla lypsysanko ja muut välineet pestiin.

Vuonna 1877 valmistunut itäsuomalainen kiviläävä. Pärekatto korvattu pellillä. Samanlaisia kivinavettoja on myös Länsi-Suomessa.

Ennen rakennuskulttuurin yhtenäistämistä laajalti Etelä-Suomessa ja erityisesti Savossa ja Karjalassa karjaa pidettiin läävässä (läävä, leävä, liävä), joka oli maapohjainen karjasuoja ja jota on virallisesti sanottu myös sekasontanavetaksi. Itse läävä-sana tunnettiin lähinnä vain eteläisillä karjalaisalueilla, Inkerinmaalla, Etelä-Savossa ja Venäjän Karjalassa. Vanhoina aikoina läävä oli hirrestä salvottu suurehko ja korkeaseinäinen rakennus, johon liittyi laaja katos sekä erilaisia pienkarjan suojia.

Läävästä ei luotu talvella lantaa ulos, vaan se kertyi kuivikkeiden kanssa läävän pohjalle paksuksi kerrokseksi. Keväällä, kun karja oli laskettu ulos, pidettiin talkoot, joissa lanta ajettiin toukopellolle, kesannolle tai tunkioon.

Karja kytkettiin läävässä seinäviereen, mutta paikoitellen aikuiset eläimet olivat leudolla säällä läävän katoksessa eli kujassa päivällä irrallaan, ja vain kovalla pakkasella ne olivat päivälläkin sisällä.

Lehmiä käytettiin juomassa aamuin illoin joko kaivolla tai järvellä tms. Lehmille syötettiin olkia ja jonkin verran heinää, ja lisäksi niille tehtiin olkisilpusta, ruumenista ja ”heinänroskista” kuuman veden avulla ”haudetta”, johon saatettiin lisätä ripaus jauhoja. Tällä tavoin vähäinenkin jauhomäärä vaikutti paremmin. Karjanhoito vaati kuumaa vettä paitsi maitoastioiden pesuun myös hauteen valmistukseen. Karjavedet lämmitettiin erillisessä rakennuksessa, kodassa, joka oli joko erillinen vesikota tai saunan kota eli eteinen. Karjavesien lämmittämistä hauteen yms. valmistamista tuvassa pidettiin sekä siivottomana että rituaalisesti ”saastaisena”. Venäjän puolella sen sijaan karjavedetkin saatettiin lämmittää pirtin uunissa tai liedellä. Kuivikkeina läävässä käytettiin pikku pätkiksi hakattuja kuusenhavuja ja muutamilla paikkakunnilla myös suosta nostettua, kuohkeaa pintasammalta, nykyisen kuiviketurpeen edeltäjää. Yhdessä nämä pitivät läävän kuivana ja raikkaanhajuisena. Pelkkä havusonta käy pinnalta nopeasti kosteaksi, jolloin kuivikkeita kuluu enemmän, mutta silti monin paikoin kuivikkeena käytettiin pelkkää havua. Läävä oli talvella lämmin paksun, palavan sontakerroksen ansiosta.

Lehmät lypsettiin syksyllä ja keväällä kaksi kertaa ja kesällä kolme kertaa päivässä. Lypsyastiana oli puinen, yksikorvainen kiulu, jossa oli kaatonokka. Tällaista astiaa sanottiin ”rainnaksi” (rainta). Lypsy tapahtui kyykkysillään, eikä lypsyjakkaraa vanhoina aikoina tunnettu lainkaan. Talvella lehmät olivat yleensä ummessa, ja jos maitotuotteita käytettiin, kyseeseen tuli joko voi tai kesän ja syksyn mittaan valmistettu, paksu jogurttimainen piimä eli säästi, jota vedellä ohennettiin juotavaksi.

Karjalassa suurten sukutalojen läävät olivat usein patsasrakenteisia samoin kuin venäläisillä ja muilla idänpuoleisilla naapurikansoilla. Niissä oli laaja, paksujen puupatsaiden kannattama katto ja yleensä jonkinlainen vintti (yliset, lakka jne.), joiden alla oli erilaisia tiloja, kuten laaja katos eli kuja sekä hirsistä salvottuina läävä, sikopaja eli -lätti, lammaskoppi eli lammasläävä, hevostalli ym. Hirsisten huoneiden lahotessa ne saattoi patsaiden ansiosta vaihtaa uusiin muuhun rakennukseen kajoamatta. Yhden perheen asumassa talossa läävässä oli vanhoina aikoina pari-kolme lehmää ja rakennus oli pieni. Usean perheen asumassa talossa erityisesti patsasläävät olivat huomattavan suuria rakennuksia, joskus niitä oli jopa kaksi rinnan. Patsasrakenne oli hyvin käytännöllinen, ja se lienee levinnyt uusille paikkakunnille aina toiseen maailmansotaan asti. Jälleenrakennuskauden standardeihin patsasrakennetta ei hyväksytty, ja näin ollen patsasläävien rakentaminen loppui. Nykyaikaan asti patsaslääviä on Suomen alueella säilynyt lähinnä vain Etelä-Karjalassa.

Suurten nälkävuosien 1860-luvulla jälkeen siirryttiin viljanviljelystä enemmän karjatalouteen, ja samalla kasvava kaupunkiväestö alkoi ostaa maitotuotteita. Tällöin myös sekasontanavettojen alueella alettiin rakentaa karjasuojia kivestä, eli niistä tuli ”kivilääviä”. Puiset läävät sen sijaan täytyi uusia noin 30 vuoden välein, sillä talvinen sontakerros lahotti seinää nopeasti. Kivilääviä rakennettiin suurin määrin 1910-luvulle asti eli betonin yleistymiseen saakka. Kun karjantuotteita oli ruvettu saamaan kaupaksi, myös lehmiä ruvettiin ruokkimaan ja hoitamaan voimaperäisemmin. Tällöin yleensä lopetettiin myös talvinen lehmien irrallaan pito katoksessa sekä avannolla tai kaivolla juottaminen, ja karja alkoi viettää koko talvikauden kytkettynä.

Navettojen yksikkökoot ovat kasvaneet. Ylistarossa Seinäjoella sijaitsee Suomen suurin navetta, jossa on tilaa 600 lehmälle.[4]