Kiukaisten kulttuuri

Kiukaisten kulttuuri rannikkoseuduille sijoittui aikaisemman vasarakirveskulttuurin alueelle. Kiukaisten kulttuurissa tunnettiin myös maanviljely.

Kiukaisten ajan esineistö sekoitti kahta kulttuuria: kampakeraamisen ajan työkalutyypit ja vasarakirveskulttuurin reikäkirveet olivat käytössä rinnan. Keramiikka taas sisälsi sekä kampa- että nuorakeraamisia piirteitä. Tämän on katsottu johtuvan siitä, että mantereiseksi kiristyvä ilmasto pakotti kampakeraamisen ja nuorakeraamisen kulttuurin väestöt liittymään toisiinsa. Keraamiset astiat olivat tasapohjaisia ja leveäsuisia sekä runsaasti koristeltuja.[3]

Kielen on aiemmin oletettu olleen suomalais-ugrilaista, mutta kulttuurin kieltä uskottiin muokanneen myös vaikutteet jostakin varhaisesta indoeurooppalaisesta kielestä - kyseeseen tulisi jokin pohjoinen indoeurooppalainen esikantagermaaninen-esikantabalttilainen kieli vasarakirveskulttuurin jäämistönä. Aiemmin nuorakeraamiseen kulttuuriin yhdistettiin kantabalttilainen lainasanakerrostuma, mutta kielitieteen kannalta ajoitus on sille liian varhainen. Viime vuosina on kuitenkin perusteltu Suomen uralilaistuneen aiemmin oletettua myöhemmin, ks. Uralilaiset kielet.

Kalastus oli pääelinkeino. Merellinen elämä loi yhteyksiä meren yli Skandinaviaan ja Baltiaan, joiden esineistöä kulkeutui Suomeen. Metsästyksen ja kalastuksen lisäksi ajalta on todisteita myös maanviljelystä, etenkin sisämaasta. Etelähämäläisten soiden kerrostumista on löydetty vehnän, ohran ja kauran siitepölyä, jotka on radiohiilimenetelmällä ajoitettu 3 500–4 000 vuotta vanhoiksi. Lisäksi on löydetty jauhinkiviä ja piisirppejä, joiden vastineita tunnetaan nykyisestä Ruotsista.

Itä- ja Pohjois-Suomessa vallitsi Kiukaisten kulttuurin aikaan ns. Pöljän keramiikka. Tällä kulttuurilla oli yhteyksiä itään. Kiukaisten esineistöä, reikäkirveitä ja tasatalttoja, kulkeutui myös Karjalankannakselle ja Laatokalle asti.

Nykyään Kiukaisten kulttuurin katsotaan olleen kielellisessä ja kulttuurillisessa mielessä umpikuja. Sen valmistamisen katoamista seurasi monen sadan vuoden mittainen muinaisjäännöksistä niukka aika, niin Lounais-Suomessa kuin myös Virossa. Sama kulttuurikatkos näkyy myös Suomen sisämaassa.[4]