Kirkonväki

Kirkonväki on yleensä joukkona esiintyviä taruolentoja suomalaisessa tarustossa. Osassa tarinoista kirkonväki on eläviä kuolleita, eli haudastaan nousseita ruumiita. Kirkonväki muistuttaa usein kalman väkeä ja joskus tarkoittaa samaa. Osa tarinoista kertoo vainajien yöllisistä jumalanpalveluksista, jotka yleisimmin tapahtuivat jouluyönä. Vainajien kerrottiin nousevan silloin haudoistaan ja pitävän jumalanpalvelusta kuolleen papin johdolla. Juhlakansan homehtunut ulkomuoto, paha haju ja ontosti kumiseva lauluääni kuvataan usein inhorealistisen yksityiskohtaisesti. Kertomuksissa vainajat eivät ole pahansuopia eivätkä vainoa eläviä, mutta elävien oli silti syytä jättää heidät rauhaan. Asiansa osaava tietäjä saattoi valvoa ja ohjata kirkonväen käyttäytymistä. Kirkonväkeä ei tavattu koko maassa: suurin osa kertomuksista on Lounais-Suomesta ja itäisiltä metsäseuduilta ne puuttuvat lähes kokonaan.

Kirkonväkeä

Kirkonväestä pro gradun ja väitöskirjan kirjoittaneen Kaarina Kosken mukaan kertomuksissa yhdistyvät keskieurooppalainen ja suomalais-ugrilainen kansanperinne. Käsitys kuolleista, jotka yhtenä päivänä vuodessa nousevat haudoistaan, levisi Suomeen vähitellen keskisestä Euroopasta lähinnä Ruotsin kautta. Ruotsalainen kirkonväki oli sekin aktiivista jouluyönä. Kertomuksen mukaan Engsön kartanon valtiatar Brita Bååt eksyi vainajien jumalanpalvelukseen ja selvisi juuri ja juuri kahden miesvainajansa käsittelystä hengissä. Tuon jouluyön muistona säilytetään kirkossa muistona kappaletta rouva Britan hunnusta ja hänen peräänsä singottua kivenmurikkaa.[1]