Kirkonkirja

Kirkonkirjat ovat seurakuntien ylläpitämä luettelo seurakunnan jäsenistä ja sen alueen kirkollisista toimituksista. Ne ovat monissa maissa väestötietojärjestelmän ydin. Suomessa tällaisessa asemassa ovat evankelis­luterilaisen ja ortodoksinen kirkon kirkon­kirjat, sillä nämä kirkko­kunnat ovat vanhastaan hoitaneet väestö­rekisterin yllä­pidon omien jäsentensä osalta. Kirkonkirjoja ovat muun muassa luettelot seurakunnan jäsenistä, kastetuista, rippikoulun käyneistä, vihityistä ja kuolleista.

Kirkonkirja

Historiaa

Katolinen kirkko määräsi 1200-luvulla, että jokaisen tuli käydä ripillä kerran vuodessa. Ruotsissa säilyi uskonpuhdistuksen jälkeenkin tapa kerran vuodessa kokoontua toistamaan Isä meidän -rukous ja osallistua ehtoolliselle. Ripittäytymisestä pidettiin kirjaa. Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi, että rippikirjat, historiakirjat (eli syntyneet, kuolleet ja vihityt) ja muuttaneiden luettelot on pidettävä ajan tasalla jokaisessa Ruotsin (mukaan lukien siihen silloin kuuluneen Suomen) seurakunnassa. Kirkonkirjoja oli alettu pitää useilla paikkakunnilla jo aiemmin. 1800-luvulla rippikirjoihin lisättiin huomautussarake, johon pappi saattoi kirjoittaa henkilökohtaisia muistiinpanoja kustakin seurakuntalaisesta. 1900-luvulla rippikirjoihin kirjattiin myös asukkaiden kirjoitustaito ja koulusivistys sekä muun muassa rokotukset.

Sukututkimuksen apuna

Kirkonkirjoja voidaan käyttää hyväksi muun muassa sukututkimuksissa. Niissä mainitut kylännimet eivät enää ole läheskään sellaisinaan voimassa, sillä kyliä on saattanut kadota kartalta, nimet ovat voineet muuttua toisiksi tai kirjoitusasu vaihtua huomattavastikin. Niiden merkitys on siis pääasiassa historiallinen kunkin alueen nykyisen nimistön kannalta. Vuodesta 2011 alkaen Suomen kirkkohallitus on suositellut, että yksityisyyden suojan vuoksi alle satavuotiaisiin kirkonkirjoihin ei enää suoraan pääsisi käsiksi. Tietoja saa kuitenkin tilaamalla.[1] Kirkonkirjat on [Suomessa] pääosin saatu digitoitua vuoteen 2022 mennessä Kansallisarkiston vs. pääjohtaja Päivi Happosen mukaan.[2]

Katso myös

Lähteet
  1. Kirkkohallitus: Vain yli satavuotiaat kirkonkirjat nähtäville. Helsingin Sanomat, 29.3.2011, s. A5.
  2. Digitaalinen kulttuuriperintö karttuu tuskaisen hitaasti – sota Ukrainassa herättää uusia huolia ainutkertaisten aineistojen katoamisesta Yle. 2022.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.