Kirkkonummen taistelut

Sisällissodan käynnistyttyä 26. tammikuuta 1918 punaiset miehittivät Helsingin ja alkoivat välittömästi sen jälkeen ottaa haltuunsa myös ympäröivää maakuntaa. Länsi-Uudellamaalla punaiset etenivät 30. tammikuuta Kirkkonummen Lapinkylään. Seuraavana päivänä paikalliset suojeluskuntalaiset kokoontuivat Jorvaksen kartanoon, josta he 1. helmikuuta siirtyivät Sigurdsiin kirkonkylän pohjoispuolella sijaitsevan Humaljärven rannalle. Ryhmään kuului tuolloin 80 Kirkkonummen ruotsinkielistä suojeluskuntalaista, joiden päällikkönä toimi Venäjän armeijassa palvellut alikapteeni Armas Liljeberg.[3] Seuraavien päivien aikana Liljeberg kiersi lähiseuduilla kokoamassa suojeluskuntalaisia, niin että 3. helmikuuta Sigurdsissa oli yhteensä 320 miestä. Muodostettua suojeluskuntaosastoa ruvettiin kutsumaan Sigurdskåreniksi eli Sigurdsin kaartiksi. Kaartilla oli tuolloin aseistuksenaan noin sata sotilaskivääriä sekä muutamia metsästys- ja tarkkuuskivääreitä.[3] Liljebergin alipäällikköinä olivat niin ikään entiset Venäjän armeijan upseerit aliluutnantti Ivar Hast ja luutnantti Wäinö Törnroos. Siuntiossa sijaitsevaan Suitian kartanoon puolestaan kokoontui Inkoon ja Siuntion suojeluskuntalaisia sekä Helsingistä paenneita ruotsinkielisiä valkoisia, jotka muodostivat Svidjakåren-nimisen kaartin. Se päälliköksi tuli ruotsalainen luutnantti Edvard Ward, koska Suitian paroonin August Wreden kokoamat suojeluskuntalaiset eivät suostuneet palvelemaan suomenkielisen Liljebergin alaisuudessa.[4] Kaartien jäsenet olivat paikallisten maanviljelijöiden lisäksi nuorta ruotsinkielistä porvaristoa, kuten ylioppilaita ja insinöörejä.[5]

Länsi-Uudenmaan valkoiset uskoivat kenraali C. G. E. Mannerheimin joukkojen etenevän nopeasti pohjoisesta heidän avukseen, minkä vuoksi suojeluskuntalaiset päättivät ryhtyä vastarintaan punaisten suuresta miesylivoimasta huolimatta.[4] Osa Sigurdsin suojeluskuntalaisista majoittui lähistöllä sijaitseviin Ingelsiin ja Myllykylään. Sen pohjoispuolelle Wohlsin kartanoon perustettiin sairashuone, jonka lääkärinä toimi Teddy Biaudet. Ensimmäisinä päivinä suojeluskuntalaiset harjoittelivat ja rakensivat puolustusvarustuksia. Sigurdsissa vietettiin myös runeberginpäivän juhlallisuuksia. Lisää aseita he saivat Helsinkiin jääneiltä valkoisilta, jotka onnistuivat lähettämään niitä Kirkkonummelle. Samaan aikaan punaiset valtasivat edelleen uusia valkoisten vastarintapesäkkeitä, kuten Billnäsin ruukin Pohjan pitäjässä sekä Postiksen kartanon Siuntiossa. 9. helmikuuta he saivat haltuunsa Espoon Kauklahden ja varmistivat näin Hangon radan hallinnan. Seuraavana päivänä käytiin taistelu Suitian kartanossa, mutta Svidjakåren pystyi pitämään sen hallussaan. Hyökkäysjoukon muodostivat 120 punakaartilaista sekä 80 Hangon sotasatamasta saapunutta venäläistä matruusia. Taistelussa kaatui kaksi suojeluskuntalaista ja neljä punaista. Viikon kuluttua Suitian kaarti päätti kuitenkin siirtyä Sigurdsiin, josta näin tuli valkoisten viimeinen tukikohta Länsi-Uudellamaalla. 19. helmikuuta kaksi suojeluskuntalaista sai surmansa Siuntion Sjundbyn kylään tehdyn tiedusteluretken yhteydessä, minkä jälkeen Sigurdskåren teki kaksi päivää myöhemmin kostoiskun Evitskogissa majailleita punakaartilaisia vastaan.[3]

Punaiset aloittivat Sigurdsin, Ingelsin ja Myllykylän piirityksen 22. helmikuuta, jolloin Kirkkonummen asemalle saapui aamupäivän aikana useita punakaartin komppanioita.[3] Helsingin punakaartin lisäksi mukana oli kaartilaisia ympäri Uuttamaata, suurimmat osastot tulivat Lohjalta ja Hyvinkäältä.[4] Suojeluskuntalaiset lähtivät punaisia vastaan, mutta huomatessaan vihollisen ylivoiman kääntyivät nopeasti takaisin. Punaisten tykistö asettui 2,5 kilometriä Sigurdsin eteläpuolelle sijaitsevalle Jungfrubergetin mäelle, josta se alkoi tulittamaan valkoisten asemia. Pääosa tykistötulesta suuntautui Sigurdsin kartanoon, mutta myös Ingelsiä ja Myllykylää pommitettiin. Lisäksi punakaartin konekiväärikomppaniat etenivät valkoisten asemien läheisyyteen. Puolenpäivän jälkeen alkanut tulitus taukosi pimeyden laskeuduttua kello 18–19 aikoihin, jolloin punaisten etujoukot vetäytyivät palatakseen asemiinsa taas aikaisin seuraavana aamuna. Tykistö- ja konekiväärituli jatkui myös seuraavina päivinä, kunnes Sigurdskåren teki 25. helmikuuta päätöksen vetäytyä alueelta. Saman päivän aikana punaiset olivat saaneet lisävoimia ja ottaneet haltuunsa Ingelsin, jossa olleet suojeluskuntalaiset pakenivat Sigurdsiin puolenpäivän jälkeen.[3]

Suojeluskuntalaiset vetäytyivät Sigurdsista seudulle laskeutuneen sankan sumun turvin iltakymmeneltä 25. helmikuuta. 70 hevosen vetämä kolonna siirtyi aluksi maanteitse pari kilometriä pohjoiseen Volsiin ja sieltä edelleen Humaljärven jään yli, kiertäen punaisten saartorenkaan itäpuolelta. Pieni joukko jäi edelleen miehittämään puolustusasemia, jotta punaiset eivät huomaisi heidän poistuneen. Puolenyön aikaan Sigurdskåren saapui Sepänkylään, jossa se kohtasi ryhmän punakaartilaisia. Syntyneessä tulitaistelussa kuoli yksi suojeluskuntalainen ja seitsemän punaista,[3] joista valkoiset mahdollisesti teloittivat neljä antautunutta.[6] Saavuttuaan Masalaan johtavalle maantielle suojeluskuntalaiset olivat aikeissa kääntyä Helsingin suuntaan, mutta saatuaan aamulla tiedon Masalan rautatieasemalle saapuneista punakaartilaisista, he päättivät jatkaa matkaa rautatietä pitkin toiseen suuntaan. He marssivat Inkilän ja Jorvaksen kautta Honskbyn kylään ja sieltä edelleen Friggersbyn kautta Upinniemeen, jonne kaarti saapui iltapäivällä 26. helmikuuta.[3]

Upinniemeen saavuttuaan kaartilaiset asettuivat Edön graniittilouhoksen parakkeihin. Sieltä oli tarkoitus siirtyä jään yli vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Mäkiluodon linnakesaareen, jota venäläistä sotilaat pitivät hallussaan. Luutnantti Hast tiedusteli Mäkiluodon tilanteesta paikalliselta kalastajalta tietämättä, että tämä oli punaisten kannattaja. Kalastaja otti Hastin poistuttua yhteyttä punakaartin esikuntaan Helsinkiin ja kertoi valkoisten suunnitelmista. Aikaisin seuraavana aamuna Hastin johtama 20–30 hengen ryhmä suuntasi kohti Mäkiluotoa. Matkan aikana kymmenen miestä jätettiin miehittämään Träskön ja Lilla-Träskön saarissa sijaitsevia asemia. Kymmenen miestä puolestaan miehitti Rönnskärin majakkasaaren ja riisui siellä olleet kuusi matruusia aseista. Hast meni Mäkiluotoon parin miehen kanssa ja jätti loput selustatueksi, myös matkassa olleet hevoset jätettiin saarten suojiin. Linnakkeeseen oli jo aikaisemmin Sigurdsista lähetetty tunnustelijoita, jotka kuitenkin oli vangittu ja ilmeisesti kaksi heistä oli saanut surmansa. Mäkiluodossa oli Hastin saapuessa 40 venäläistä matruusia sekä aseistettuja venäläisiä, suomalaisia ja virolaisia työmiehiä. Matruusit olivat yhtä bolševikkia lukuun ottamatta menševikkejä ja työmiehet puolestaan punaisten kannattajia. Hast sai kuitenkin heihin yhteyden paljastamatta itseään ja alkoi käymään kauppaa elintarvikkeista. Neuvottelujen jälkeen hän lähetti viestinviejän noutamaan kuljetusapua, mutta odottamaan jääneet miehet tulkitsivat tämän sanoman väärin ja suojeluskuntalaiset aloittivat hyökkäyksen kohti Mäkiluotoa. Matruusit avasivat konekivääri- ja tykkitulen hyökkääjiä vastaan, jolloin yksi mies haavoittui kuollettavasti. Hast jäi 15 miehen kanssa venäläisten vangiksi, loppujen perääntyessä takaisin manterelle.[3]

Edön louhoksella majailleiden suojeluskuntalaisten tilanne oli nyt muodostumassa epätoivoiseksi. He olivat eristyksissä kaukana toisista valkoisísta, eikä ruokaakaan ollut enää jäljellä. Lisäksi louhosta ammuttiin Mäkiluodon linnakkeesta. Sigurdskåren päätti nyt hajaantua ja poistua Upinniemestä lännen suuntaan. Kaksi kaartin esikunnan jäsentä oli jo ehtinyt lähtemään omille teilleen. Hieman ennen puoltapäivää paikalle kuitenkin saapui kaksi ratsumiestä valkoista lippua kantaen. He paljastuivat Ruotsin suurlähetystön edustajaksi, jotka olivat neuvotelleet punaisten ylipäällikö Eero Haapalaisen kanssa Sigurdskårenin antautumisesta. Luutnantti Liljeqvist, parooni Wrede ja esikuntapäällikkö V. F. Johanson lähtivät ruotsalaisten mukana jatkamaan neuvotteluja. Ruotsalaisten esityksen mukaan Sigrudskårenin miehiä kohdeltaisiin kansainvälisten sopimusten mukaisesti sotavankeina ja heidät sijoitettaisiin asianmukaisiin oloihin Helsingissä. Lisäksi punaiset lupasivat pitää huolta kaatuneista ja haavoittuneista suojeluskuntalaisista.[3] Sopimuksen mukaan punaiset lupasivat myös antautumisen jälkeen jättää alueen valkoiset isännät rauhaan.[1] Punaisilla oli Helsingin seudulla valmiina tuhansia miehiä, joten suojeluskuntalaiset päättivät lopulta suostua ehtoihin. Luutnantti Liljeqvist ei kuitenkaan upseerina katsonut voivansa antautua ja niin hänet päästettiin 18 miehen mukana poistumaan Tammisaaren saaristoon, jossa ryhmä asettui Tovön saareen saksalaisten saapumiseen saakka. Antautuneet 467 suojeluskuntalaista kuljetettiin 28. helmikuuta kahdella junalla Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Ruotsalaisen reaalilyseon tiloihin Kruununhaan kaupunginosaan.[3] Haavoittuneet puolestaan kuljetettiin Sigurdsin sairashuoneelta Teddy Biaudet’n johdolla Punaisen Ristin sotasairaalaan Hotelli Kämpiin.[7] Vankeja kuulustelemaan perustettiin tutkintakomitea, jonka johtoon asetettiin O. H. Kekäläinen.[8]

Sigurdskåren pysyi vangittuna saksalaisten Helsingin valtaukseen 13. huhtikuuta saakka. Tämän jälkeen Sigurdskårenin miehistä ja Porvoon saaristossa niin sanotulla Pellingin retkellä mukana olleista ruotsinkielisistä suojeluskuntalaisista muodostettiin Länsi-Uudenmaan pataljoona, joka huhti–toukokuun aikana teloitti ainakin 200 punaista tai punaiseksi epäiltyä eri puolilla Uuttamaata. Niistä tunnetuimmat ovat Västankvarnin teloitukset Inkoossa.[9]