Kirjoitus

Toisin kuin puhe, joka on ihmiselle luontainen ominaisuus, kirjoitus on keksintö ja melko tuore kulttuurillinen saavutus. Kirjoitus on keksitty itsenäisesti vain muutaman kerran, ja monesta kulttuurista se on aina puuttunut kokonaan. Kirjoitus on käytössä kaikissa monimutkaisissa ja kehittyneissä yhteiskunnissa, mutta yksinkertaisista yhteisöistä se puuttuu. Kirjoituksella on ollut kokonaisvaltainen vaikutus kulttuureihin, ja se on ollut melkein kaikkien nykyaikaisten yhteiskuntien piirteiden edellytyksenä kirjoista uskontoon ja tieteeseen. Kirjoitus on nähty samanaikaisesti korkeakulttuurin ehtona ja sen tuotoksena.[2]

Kirjoitus toimii muistin tukena. Sen avulla mikä tahansa vaikeasti muistettava tieto, joka aiemmin välittyi muistinvaraisesti ihmisiltä toisille ja sukupolvilta toisille puheen avulla, voidaan tallentaa pysyvästi. Kirjoituksen tätä funktiota on kiittäminen tiedon kasaantumisesta sekä historian olemassaolosta ja kaikesta siitä, mitä nykyaikana tiedetään muinaisista kulttuureista.[3]

Kirjoituksen avulla voidaan laajentaa viestinnän ajallista ja paikallista kantamaa. Siinä kun puhe vaatii puhujan ja kuuntelijan, kirjoituksen avulla voidaan viestiä miten tahansa suuren etäisyyden yli ja kauas tulevaisuuteen. Kirjoituksella viesti pystytään myös toistamaan sanatarkasti, toisin kuin puheella.[4] Näin kirjoituksen avulla on yhteiskunnissa voitu laajentaa valtaa ja sosiaalista kontrollia.[5]

Kirjoitettu viesti muuttuu käsin kosketeltavaksi ja persoonattomaksi esineeksi, eli se menettää hetkellisyytensä ja yhteyden puhujaan. Kirjoitetun viestin tulkinnassa on siksi kyse sanojen tarkoituksesta, eikä siitä, mitä puhuja tarkoittaa. Kirjoituksen tulkinta riippuu siis kielellisten muotojen ja merkitysten tulkinnasta, eikä se ole enää tilannekohtaista kuten puheen tulkinta.[6]

Kirjoituksen avulla voidaan kontrolloida sosiaalista käyttäytymistä. Ihmiset luottavat kirjoitettuun sanaan yleensä enemmän kuin puhuttuun. Lain ja oikeuden sekä käytäntöjen ja oikeellisuuden käsitteet liittyvät läheisesti kirjoitukseen. Myös esimerkiksi verotus, kutsunnat ja äänestäminen liittyvät kirjoitukseen, ja ihmisen identiteetti todistetaan kirjoittamalla.[7]

Kirjoitus laajentaa ja vapauttaa ihmisten vuorovaikutusta tekemällä mahdolliseksi esimerkiksi kirjeviestinnän ja kaikenlaiset ohjeet, joilla viestijä voi vaikuttaa suuren joukon käyttäytymiseen.[8]

Kirjoituksella on myös esteettinen funktio, joka tulee esiin kirjallisuudessa, teatterissa ja runoudessa sekä kalligrafiassa.[8]

Pääartikkeli: Kirjoituksen historia

Kuvamerkkien (yläriveillä) kehitys abstrakteiksi kirjoitusmerkeiksi (alariveillä) Mesopotamiassa, Egyptissä ja Kiinassa. Sarakkeet vasemmalta oikealle: 'kala', 'lintu', 'kirves', 'nuoli', 'pullo'.

Kirjoituksen esimuotoja ovat yksinkertaiset esittävät piirrokset, kuten kymmeniä tuhansia vuosia vanhat kivikautiset kalliomaalaukset. Niiden kuvat ovat käsin tai siveltimin maalattuja piktografeja, jotka viittasivat suoraan esittämäänsä kohteeseen. Piktografeja ja ehkä myös ideografeja eli ajatuksia ja käsitteitä esittäviä merkkejä, myös kaiverrettiin kallioon.[9]

Kirjoitus keksittiin ensimmäisen kerran Mesopotamiassa ennen vuotta 3000 eaa. Sumerilaiset olivat kehittäneet siellä korkeakulttuurin ja tarvitsivat keinon pitää kirjaa tavaroista ja veroista. Aluksi he kuvasivat tavarat piktografeina, joita he raapustivat puisella kirjoituspuikolla saveen, jonka he sitten kuivasivat auringossa tai uunissa. Sumerilaisten kirjoitusjärjestelmä kehittyi vuosisatojen kuluessa. Kirjoitus oli aluksi oikealta vasemmalle pystysuorissa riveissä, mutta vuodesta 2800 eaa. alkaen vasemmalta oikealle vaakasuorasti. Vuoden 2500 eaa. tienoilla syntyi nuolenpääkirjoitus. Samalla piktografien rinnalle tuli ideografeja, kuten Auringon merkki tarkoituksessa ‘päivä’ ja ‘valo’. Merkkejä alettiin käyttää myös samalla tavalla ääntyvien asioiden merkkeinä ja tavumerkkeinä.[10] Kirjoitustaidon keksimisen ansiosta mesopotamialaiset pystyivät tallentamaan kirjastoihinsa laajalti uskontoa, matematiikkaa, historiaa, lakia, lääkintää ja tähtitiedettä koskevaa tietoa. Syntyi myös kirjallisuus, kuten runous, mytologia, eepokset ja legendat. Kirjoitettu laki, kuten Hammurabin laki, teki mahdolliseksi vakaan yhteiskunnan muodostumisen.[11]

Egyptissä kehitettiin sumerilaisten vaikutuksesta oma kirjoitusjärjestelmä, hieroglyfit. Egyptiläiset kirjoittivat hieroglyfejään lähes 3500 vuoden ajan vuodesta 3100 eaa. aina 300-luvun lopulle jaa. Egyptiläisten hieroglyfit yhdistelivät piktografeja, ideografeja, äännekirjoitusta sekä determinatiiveja, joiden tarkoitus oli selventää homonyymien merkitystä. Egyptiläiset merkitsivät vain konsonantit, eivät vokaaleja. He kaiversivat tekstejään seiniin sekä kirjoittivat niitä keksimälleen papyrukselle. Vuosisatojen myötä varsinaisten hieroglyfien rinnalle kehitettiin yksinkertaisemmat kirjoitustyylit hieraattinen ja demoottinen kirjoitus.[12]

Kiinalaiset kehittivät oman sanamerkkeihin perustuvan kirjoitusjärjestelmänsä vaiheittain vuoden 1800 eaa. jälkeen, ja kirjoitusjärjestelmä sai lopullisen muotonsa 200-luvulla eaa.[13]

Mesoamerikassa kirjoitus keksittiin olmeekkien aikana 700–500 eaa. Varhaisten mayakirjoitusten aikaan 200-luvulla eaa. Mesoamerikassa oli käytössä ainakin kolme kirjoitusjärjestelmää.[14]

Aakkoskirjoituksen eli yksittäisten äänteiden merkkeihin perustuvan kirjaimiston keksivät luultavasti Välimeren länsirannikon seemiläiset noin 1500 eaa. Varhaisimmat löydetyt tekstit on tehty niin sanotulla foinikialaisella kirjaimistolla. Siinä vain konsonantit oli merkitty, ja siitä kehittyivät muun muassa myöhemmät heprean, arabian ja kreikan kirjaimistot, kuten myös Intian kielten kirjaimistot.[15] Kreikkalaiset omaksuivat foinikialaisen kirjaimiston noin vuonna 1000 eaa. ja tekivät siihen joitain muutoksia. Italian niemimaan etruskit kehittivät oman aakkostonsa kreikkalaisen pohjalta, ja roomalaiset oman latinalaisen kirjaimistonsa etruskien kirjaimiston pohjalta. Latinalaista kirjaimistoa käytetään nykyisin useimmissa länsimaisissa aakkostoissa. Itä-Euroopassa käytettävä kyrillinen kirjaimisto perustuu kreikan kirjaimistoon.[16] Korealaiset kehittivät oman hangul-aakkostonsa 1400-luvulla.[17]

Kirjakäärö oli kirjan edeltäjä.

Antiikin roomalaiset kirjoittivat pitkään lähinnä papyrukselle, puulle, savelle, metallille ja vahalevyille. Nahasta valmistettu pergamentti alkoi yleistyä kirjoitusalustana vuoden 190 eaa. jälkeen. Sidottu kirja alkoi korvata kirjakäärön ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla.[17]

Kiinalaiset keksivät paperin, kirjapainon ja siirtokirjaimet. Kiinan kirjoitusmerkkien suuresta lukumäärästä johtuen siirtokirjaimilla painaminen ei kuitenkaan yleistynyt maassa.[13]

Euroopassa julkaistiin keskiajalla paljon koristeellisia käsikirjoituksia. Samalla roomalaisten kirjainten pohjalta kehitettiin uusia kirjaintyylejä, kuten pienet kirjaimet.[18] Saksalaisen Johannes Gutenbergin viimeistelemän painokoneen myötä kirjoja saatettiin alkaa tuottaa suuria määriä, ja kirjojen painaminen syrjäytti ajan myötä käsin kirjoittamisen. Kirjojen saatavuuden parantuessa myös lukutaito tuli Euroopassa entistä yleisemmäksi.[19]

Uudella ajalla kehitettyjä kirjoitusvälineitä ovat muun muassa täytekynä, kuulakärkikynä, kirjoituskone ja tietokone.

Pääartikkeli: Kirjoitusjärjestelmä

Kirjoitusjärjestelmät jaetaan pääosin kolmeen ryhmään: logografinen eli sanakirjoitus, syllabinen eli tavukirjoitus ja äänne- eli aakkoskirjoitus. Kirjoitusjärjestelmissä on kuitenkin usein piirteitä kahdesta tai kolmesta ryhmästä, mikä tekee yksiselitteisen jaottelun vaikeaksi.

Tärkein ja lähes ainoa nykyisin käytössä oleva logografinen eli sanakirjoitus­järjestelmä on kiinan kirjoitusjärjestelmä, jota on käytetty pienin muutoksin kiinassa, japanissa, koreassa, vietnamissa ja eräissä muissa itäaasialaisissa kielissä.

Syllabisessa eli tavukirjoituksessa kirjoitusmerkit vastaavat tavuja, joista sanat koostuvat. Tavukirjoitus soveltuu parhaiten kieliin, joiden tavutus on suhteellisen yksinkertaista, kuten japanin kieleen. Lähes kaikki spontaanisti syntyneet tai luodut kirjoitusjärjestelmät, kuten cherokeen järjestelmä, ovat tavukirjoitusjärjestelmiä.

Aakkosto on joukko kirjaimia, joista kukin vastaa karkeasti puhutun kielen foneemia. Täydellisesti foneettisessa aakkostossa foneemit ja kirjaimet vastaavat toisiaan yksikäsitteisesti: kirjoittaja voi päätellä sanan kirjoitusasun sen äänneasusta, ja lukija voi päätellä sanan äänneasun sen kirjoitusasusta. Latinalainen kirjaimisto on laajimmin levinnyt aakkoskirjoitusjärjestelmä.

Abjadit olivat varhaisimpia aakkostoja. Niissä jokaiselle konsonantille on oma kirjaimensa, mutta vokaalikirjaimet puuttuvat kokonaan, tai niitä käytetään vain poikkeustapauksissa. Käytännössä kaikki tunnetut abjadit periytyvät seemiläiselle kielelle kehitetystä aakkostosta. Muiden muassa heprealainen ja arabialainen kirjoitus kuuluvat abjadeihin.

Abugida-aakkostoissa perusmerkit edustavat konsonanttia ja sitä seuraavaa perusvokaalia, ja kyseistä konsonanttia seuraavat muut vokaalit esitetään tekemällä kirjaimeen pieni säännöllinen muutos. Suurimman ryhmän abugida-aakkostoja muodostavat brahmi-kirjoituksesta kehittyneet aakkostot, joihin kuuluvat lähes kaikki Intian ja Kaakkois-Aasian kotoperäiset kirjoitusjärjestelmät.

Kirjoitusjärjestelmät, joissa symbolien muodot jäljittelevät joitain foneettisia ominaisuuksia, kuten ääntöelimistön asemaa foneemia äännettäessä. Korean hangul on näistä tunnetuin esimerkki.

• Merkistö
• Pikakirjoitus
• Salakirjoitus
• Luettelo kirjaimista
• Luettelo kielistä
• Tallennetuotanto

• Coulmas, Florian: The Writing Systems of the World. Basil Blackwell, 1991. ISBN 0631180281.
• Meggs, Philip B. & Purvis, Alston W.: Meggs’ History of Graphic Design. Wiley, 2016. ISBN 978-1-118-77205-8.