Kirjallisuuden henkilöhahmo

Henkilöhahmon klassinen jako erottaa kaksi henkilöhahmotyyppiä juuri niiden pinnallisuuden ja syvällisyyden perusteella. Pinnalliset yksiulotteiset hahmot ovat E. M. Forsterin kuuluisan jaottelun mukaan litteitä (flat) ja syvälliset moniulotteiset pyöreitä (round)[2].

Litteät hahmot ovat muodostuneet yhden ainoan idean tai ominaisuuden ympärille ja ovat siten lukijalle helppoja huomata ja muistaa. Litteät hahmot eivät kehity vaan ovat staattisia. Litteät hahmot ovat siis karikatyyrimäisiä, pelkistettyjä ja persoonattomia.[2]

Pyöreät hahmot voidaan määritellä litteiden vastakohtaisuuden avulla moniulotteisiksi, monia ominaisuuksia ilmentäviksi ja kehittyviksi[3]. Tällaiset hahmot mielletään usein persoonallisiksi, kuten Leo Tolstoin Anna Karenina (Anna Karenina, 1875–1877). Pyöreät hahmot ovat aina enemmän kuin tekojensa ja ulkoisten piirteidensä summa. Forsterin mukaan henkilöhahmo on pyöreä, mikäli se kykenee olemaan uskottavalla tavalla yllättävä. Mikäli henkilöhahmo ei yllätä, se on litteä. Mikäli henkilöhahmon yllättävyys ei ole uskottavaa, on henkilö litteä vaikka yrittääkin teeskennellä olevansa pyöreä.[4]

Shlomith Rimmon-Kenan on arvostellut Forsterin jakoa sen jyrkkyyden vuoksi. Rimmon-Kenanin mielestä jako litteisiin ja pyöreisiin henkilöhahmoihin jättää huomiotta kaikki vivahteet henkilöhahmojen välillä. Henkilöhahmot voivat olla sekä kehittyviä että yksipiirteisiä tai monipiirteisiä ja muuttumattomia. Rimmon-Kenan ehdottaakin henkilöhahmojen tarkastelussa käytettäväksi luokittelun sijaan kompleksisuuden, kehittymisen ja tietoisuuden kuvauksen asteiden tunnusmerkkejä. Tämä toisi henkilöiden tarkasteluun aste-erojen arvioimisen tiukkojen luokkien sijaan.[5]

1700- ja 1800-luvun vaihteessa individualismi ja yksilöllisen persoonallisuusihanteen kehittyminen vaikuttivat myös kirjallisuuteen. Henkilökuvauksen perusteella voidaankin realismin kohdalla puhua 1700-luvun lopulta alkaneesta niin sanotusta psykologisesta realismista. Tämä termi kuvaa hyvin tapahtumaa, jossa henkilöhahmon asema nousi keskeiseksi kirjallisuudessa. Romaania edeltäneissä kirjallisuuden lajeissa hallinneet universaalit henkilöhahmot saivat väistyä yksilöllisten henkilöhahmojen tieltä, jotka nousivat tekstin ja tarinan yksiköistä ainutlaatuisiksi yksilöiksi, ja joiden luonteet ja luonteiden ymmärtäminen punoutui tiukasti yhteen tekstin ymmärtämisen kanssa.[6]

Lisäksi realismin näkemyksen mukaan henkilöt ikään kuin itsenäistyivät tapahtumista, joissa he elävät ja heihin suhtauduttiin kuin oikeisiin ihmisiin ja tämän vuoksi heistä myös keskusteltiin yhteyksistään irrallisina.[7] Realismin yksilöön keskittyvä kirjallisuus kuvasi henkilöitä persoonina ja ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa pyrittiinkin saamaan välitettyä toisen tunteita ja ajatuksia. Yhdeksi tällaisen vaikutelman keinoksi nousi kerrottu monologi, jossa yksikön kolmatta persoonaa hyödyntämällä saatiin luotua vaikutelma henkilöhahmon omasta pohdinnasta ja tuotua samalla mielialoja paremmin ja aidommin esiin.[8]

Henkilöhahmon tarkka kuvaus on toinen realistisen kerronnan keino erottaa selvästi henkilöhahmo kertojasta itsenäiseksi toimijaksi. Realismin ihmiskuva erittelee mielen kehosta: ruumis on alisteista tietoisuudelle, koska tietoisuus on viime kädessä se, jota ei voida epäillä. Tämä näkyy realismin kerronnassa henkilöhahmon luonteen ja ulkomuodon erotteluna, joiden välille syntyy kuitenkin syysuhde, jossa ulkomuoto edustaa henkilön persoonaa[9].

Henkilöhahmon yksilöllisyyteen liittyy lisäksi ajatukset itsenäisyydestä ja vapaudesta, jotka näkyvät realismin kirjallisuudessa kahdella tavalla. Toisaalta henkilöhahmot kykenevät irtautumaan tai jopa kokonaan pakenemaan yhteisöllisiä siteitään ja elämään omaa elämäänsä, toisaalta henkilöhahmoja ei näytä sitovan edes tekstuaaliset rajat: heillä tuntuu olevan oma elämänsä ennen kerronnan alkua ja jopa sen jälkeen.[9]

Tällaisten yksilöllisten ja persoonallisten henkilöhahmojen ilmaantuminen 1700-luvun lopulta kirjallisuuteen viestii tietystä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Henkilöhahmoa tarvittiin varsinkin lukijan yksilöllistymisen välineenä. Tutkimalla henkilöhahmon persoonaa lukija samalla ikään kuin tutustui omaansakin. Kuvitteellisia hahmoja kohtaan koettuja tunteita pidettiin yleisesti moraalia kasvattavina; henkilöhahmot tarjosivat lukijalle väylän harjoitella rauhassa ja yksityisesti sosiaalisessa kanssakäymisessä tarvittavia tunteita.[10]

1900-luvun kirjallinen suuntaus, modernismi, alkoi horjuttaa realismin perinteen asemaa. Modernismin on kuitenkin yleensä katsottu jatkavan samaa perinnettä kuin realismikin ja ainoastaan vievän sitä hiukan pidemmälle. Modernismiin kuuluu vahvasti henkilöhahmon mielen liikkeiden kuvailu toiminnan sijasta. Tajunnanvirtatekniikka tai sisäinen monologi ovat modernismille tyypillisiä kerronnan tapoja, joissa henkilöhahmon ja kertojan tekstit saattavat sekoittua ja henkilöhahmon rajat hämärtyä. Tämä ei kuitenkaan kumoa oletusta, että kerronta pyrkii kuvaamaan henkilön yksilöllisenä toimijana ja sisäisesti ristiriitaisena kokijana.[11]

Kirjallisuudentutkija Leena Kirstinä on kuvaillut modernismin kirjallisuuden perinnettä itsenäiseksi: Kaikki jätetään lukijan itsensä varaan, myös henkilöhahmo. Henkilöhahmosta paljastetaan vain jotakin ja lukijan on itse täytettävä aukot, viimeisteltävä henkilöhahmo. Modernistisessa henkilönkuvauksessa lukijan on osattava liikkua varoituksetta henkilön sisään ja ulos, ajattelemaan, havaitsemaan ja tuntemaan hänen kanssaan, mutta myös tarkastelemaan häntä ulkoapäin.[12]

Henkilöhahmon realismin perinteestä selvästi erottava muutos tapahtui kuitenkin 1950-luvulla Ranskassa. Nouveau romanin kannattajat pyrkivät todistamaan teoriassa ja käytännössä, että perinteinen henkilöhahmo on kuollut. Realismin tapoja rikkomalla nouveau romanin edustajat selvittivät, että henkilöhahmon todenkaltaisuus on vain tietynlaisia sovinnaisuuksia, kielellisiä toimintatapoja.[13]

Postmodernismiksi kutsuttu kirjallinen suuntaus seurasi ranskalaista nouveau romania vieden henkilöhahmon vieraannuttamisen vieläkin pidemmälle. Psykologisen realismin mukainen lukutapa tuli ongelmalliseksi ja muuttui jopa joissain tapauksissa täysin mahdottomaksi. Postmodernismi kyllä säilytti henkilöhahmon, mutta hyvin erinäköisenä. Postmodernin henkilöhahmoa kutsutaankin kirjallisuudentutkimuksessa usein desentralisoituneeksi, koska siltä katsotaan puuttuvan se syvin olemus, keskus, joka realismin henkilöhahmoissa oli hyvin tärkeässä roolissa.[14]

Yksi merkittävimmistä eroista siirryttäessä realismista modernismin kautta postmodernismiin on henkilökuvauksen tarkoituksen muuttuminen. Realismin klassiset henkilöhahmot, kuten Anna Karenina, on annettu lukijalle valmiina ja sellaisenaan. Modernismin ja postmodernismin perinteessä kerronta muuttuu epäpersoonalliseksi, jolloin selitysten ja johtopäätösten teko jää lukijalle. Henkilöhahmon häilyvä epämääräisyys ja epävakaus yhdistettynä kertojan valta-aseman hälvenemiseen pakottavat lukijan tekemään omia johtopäätöksiään ja omia valintojaan. Nämä valinnat kuitenkin kertovat enemmän lukijasta itsestään kuin kirjallisuuden henkilöhahmosta. Tiina Käkelä-Puumalan esimerkin mukaan kuvatessa realismin tekstiä todellisuutta heijastavaksi, on postmodernismin kirjallisuudessa tästä heijastuksesta tullut kaksisuuntaista; teksti on peili, joka heijastaa lukijalle hänen omat yrityksensä ymmärtää sitä.[15]

Toinen keskeinen ero realismin ja postmodernismin perinteen välillä on henkilön nimi ja sen käyttö. Eräät modernismin ja postmodernismin kirjailijat jättävät nimeämättä henkilöhahmonsa ja antavat henkilöidensä ikään kuin itse muodostaa nimensä tai viime kädessä vastuu annetaan tietoisesti lukijalle. Tässä on taustalla ajatus kirjailijan roolin minimoimisesta. On kuitenkin huomattava, että nimetömiä henkilöitä on ollut kirjallisuudessa realisminkin kirjallisuudessa. Erottavaksi tekijäksi nouseekin nimen sijaan henkilöhahmon inhimillisyyden kyseenalaistaminen.[16]

Modernismin ja varsinkin postmodernismin kerronnassa teksti hajoaa osiin murskaamalla samalla suoraviivaisen aikajatkumon ja tällä on myös vaikutuksensa henkilöhahmoon. Jos henkilöhahmo käyttäytyy joka kerta esiintyessään eri tavalla ja yllättää lukijan, ei voida välttämättä enää puhua henkilöhahmosta edes yksilönä. Siinä missä realismin kirjallisuudessa henkilöhahmolla on temaattisesti vahva rooli ja jopa yhteys teeman jäsentymiseen, katoaa postmodernismin henkilöhahmon pirstoutumisen myötä myös temaattisen yhtenäisyyden mahdollisuus. Henkilöhahmon ollessa vain joukko erilaisia ”näytöksiä”, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään, on myös lukijan vaihdeltava jatkuvasti omaa suhdettaan henkilöhahmoon. Tämän vaikutuksesta myös lukijan oma rooli, lukijaidentiteetti, jää vaille yhtenäisyyttä.[17]