Kiovan taistelu

Heinäkuun 1941 lopulla Saksan keskustan armeijaryhmän nopea eteneminen itärintaman keskiosassa ja suuret tasangot etelän armeijaryhmän välirajalla mahdollistivat lähes koko Neuvostoliiton Kiovan kaupungin ympäristöön ryhmittyneen Luoteisrintaman kohtaamisen. Puna-armeijan Umanin taistelussa kärsimät panssarivaunu- ja kuljetusvälinetappiot estivät joukkojen tehokkaan siirtämisen, mutta siitä huolimatta alueella olleet joukot aiheuttivat vakavan uhan saksalaisten etenemiselle. Keskittymä oli suurin itärintaman puna-armeijan ryhmityksistä.

Hitler keskeytti 3. elokuuta etenemisen kohti Moskovaa keskittäen joukkoja Kiovan kukistamiseen. Direktiivin No. 34 täydennys julkaistiin 12. elokuuta, ja siinä esitettiin kompromissi Kiovan ja Moskovan suuntien välillä. 2. ja 3. panssariryhmä pidettiin keskustan armeijaryhmässä eikä niitä siirretty alkuperäisen suunnitelman mukaisesti pohjoiseen ja etelään. Lisäksi pohjoisen armeijaryhmän 4. panssariryhmä siirrettiin keskustan armeijaryhmään, kunhan armeijaryhmä olisi saavuttanut suunnitellut tavoitteensa. Kolme panssariryhmää johtaisi lopullista marssia Moskovaan.

Heinz Guderianin 2. panssariryhmä hyökkäsi 7. syyskuuta pohjoisesta Kiovan itäpuolen Romnyä kohti. Ewald von Kleistin 1. panssariryhmä hyökkäsi 10. syyskuuta etelästä Kiovan itäpuolelle.

Neuvostoliittolaisten komentaja Semjon Budjonnyi huomasi jo varhain uhkaavan mottivaaran ja suunnitteli vetäytymistä. Josif Stalin kielsi vetäytymisen.[2][3]

Taistelussa Gerd von Rundstedtin johtamat 2. armeija ja 2. panssaridivisioona yhdessä 6. ja 17. armeijan kanssa onnistuivat lyömään Mihail Kirponosin komentamat Neuvostoliiton joukot, joihin kuuluivat muun muassa Neuvostoliiton 5., 37., 26., 21., ja 40. armeija. Kirponos kaatui taistelussa yrittäessään vetäytyä joukkoineen. Panssariryhmät kohtasivat toisensa 14. syyskuuta ja sulkivat Kiovan mottiin viisi armeijaa.

107 540 neuvostosotilasta palkittiin mitalilla Kiovan puolustamisesta 21. kesäkuuta 1961.

Saksalaiset ottivat taistelussa 665 000 vankia ja saivat tuhansittain tykkejä ja liki 900 panssarivaunua. [4][5]

[6]

• Paul Carell: Marssi Venäjälle. Gummerus, 1964. ISBN 951-20-6478-2.
• Alan Clark: Barbarossa. Quill, 1965. ISBN 0-688-04268-6.

• Konstantin Rokossovski: Sotilaan velvollisuus. Progress, 1982.
• John Killen: Luftwaffe. WSOY, 1969.
• William L. Shirer: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I–II. Gummerus, 2001. ISBN 951-20-4601-6.
• Peter McCarthy&Mike Syron: Panzerkrieg. Robinson, 2002. ISBN 1-84119-800-5.
• Guido Knopp: Wehrmacht. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-9111-9.
• George H. Stein: Waffen-SS. Gummerus, 2012. ISBN 978-951-20-7807-3.
• Hans-Ulrich Rudel: Stuka-lentäjä. Koala-kustannus, 2011. ISBN 978-952-229-122-6.
• Theodor Plievier: Moskova. WSOY, 1965.
• Kurt von Tippelskirch: Toisen maailmansodan historia 1-4. WSOY, 1962.