Etelänavan valloitus 1911

Robert F. Scott oli brittilaivaston kommodori ja kokenut tutkimusmatkailija, kun hän sai tehtäväkseen etelänavan valloituksen

Roald Amundsenilla oli paljon kokemusta napa-alueilla selviytymisestä ja hänen tietonsa vaikuttivat ratkaisevasti naparetken lopputulokseen.

Britanniassa 1800-luvun merkittävät tutkimusmatkat olivat nostaneet saarivaltion asukkaiden kansallisylpeyttä ja vuosisadan vaihteen jälkeenkin maassa oltiin yleisesti sitä mieltä, että brittiläiset maailmanmatkaajat olivat ylivertaisia. Kuningaskunta lähetti yhä 1900-luvun alussa monia uusia tutkimusretkikuntia maailman eri kolkkiin. Yksi näistä retkikunnista oli Ison-Britannian laivaston kommodorin, Robert Falcon Scottin johtama ryhmä, jonka tavoite oli valloittaa yksi maailman vaikeakulkuisimmista ja olosuhteiltaan ankarimmista paikoista, etelänapa. Scott oli kokenut tutkimusretkeilijä, joka oli saavuttanut Britanniassa sankarin maineen jo edellisen, vuosina 1901–1904 järjestetyn Antarktiksen tutkimusretkensä ansiosta. Scott oli hyvin toiveikas myös Etelämantereelle suuntautuvan tutkimusretkensä suhteen. Vuonna 1908 Shackletonin johtama retkikunta oli joutunut kääntymään takaisin vain 180 km päässä etelänavalta. Shackleton oli käyttänyt retkellään poneja muttei suksia.[1]

Scottin ryhmän laiva, Terra Nova, purjehti kesäkuussa 1910 Lontoon satamasta määränpäänään Antarktiksen rannikolla sijaitseva tukikohta, josta retkikunnan oli tarkoitus lähteä kohti mantereen keskustaa. Osallistujat eivät lähtiessään tienneet norjalaisen retkikunnan suorittavan samaa tehtävää.

Norjalainen Roald Amundsen oli lapsesta asti ollut kiinnostunut napa-alueista. Hän oli norjalaisen merenkulkijasuvun vesa ja ollut nuoruudestaan asti runsaasti tekemisissä Pohjois-Amerikan inuitien kanssa. Heiltä Amundsen oli oppinut paljon napa-alueella selviytymisen kannalta hyödyllisiä taitoja, jotka myöhemmin vaikuttivat olennaisesti hänen retkikuntansa menestykseen. Fridtjof Nansenin hiihto Grönlannin poikki vuonna 1888 innoitti nuorta Amundsenia ryhtymään tutkimusmatkailijaksi. Vuosien 1903–1906 aikana Amundsen miehistöineen teki sillilaiva Gjøalla ensimmäisen onnistuneen luoteisväylän läpipurjehduksen. Amundsen asetti tavoitteekseen pohjoisnavan valloituksen, mutta kun yhdysvaltalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen vuonna 1909, joutui hän muuttamaan suunnitelmiaan ja valitsi kohteekseen vielä valloittamattoman etelänavan. Vielä maaliskuussa 1910 Scott soitti Amundsenille ja ehdotti yhteistyötä, josta Amundsen kieltäytyi.[2]

Amundsen lastasi retkikuntansa napa-alueiden oloihin suunniteltuun Fram-laivaansa ja otti kurssin kohti Antarktista alkusyksystä 1910. Reilun kilpailun hengessä hän päätti ilmoittaa Scottille aikeistaan ja lähetti tälle lyhyen sähkeen, jossa ilmoitti myös Framin olevan matkalla kohti Antarktista. Scott sai Amundsenin sähkeen lokakuussa 1910 retkikunnan saavuttua Australian Melbourneen. Hän ilmoitti, ettei antaisi norjalaisten mukaantulon vaikuttaa millään tavalla retkensä suunnitteluun ja toteutukseen. Amundsenilla oli joukossaan varta vasten valittuja hyviä koiravaljakon ajajia ja hiihtäjiä.[2]

Britanniassa ilmoitus pohjoismaalaisten sekaantumisesta naparetkeen sai sen sijaan aikaan suurta kohua. Scottin retkeä pidettiin kansallisena hankkeena, ja kilpailevan ryhmän ilmaantuminen herätti närkästystä. Antarktiksen tutkimusta pidettiin paljolti brittien yksinoikeutena, eikä muunmaalaisten tutkijoiden ponnisteluille annettu juurikaan arvoa.

Norjalaiset ja britit lähtivät naparetkelle erilaisilla taktiikoilla. Muun muassa retkikuntien ruokamäärissä ja ruokavarastojen sijoittelussa oli merkittäviä eroja. Erityisen tärkeään asemaan nousi kuitenkin vetoeläinten valinta: Amundsen käytti koiria ja Scott hevosia. Molemmat osapuolet pitivät valmistelujaan vastapuolta parempina ja luotettavampina.

Amundsen oli oppinut inuiteilta koiravaljakon hyödyllisyyden arktisissa oloissa ja oli päättänyt ottaa niitä myös Etelämantereelle. Koirat olivat vahvoja vetojuhtia ja jaksoivat taittaa pitkiä matkoja kylmässä ilmastossa. Niiden vetäessä rekiä miesten ei tarvitsisi väsyttää itseään raskaan kuorman kiskomisella. Lisäksi osa koirista voitaisiin matkan edetessä teurastaa ja käyttää muiden koirien ja ihmisten ravinnoksi. Menettely mahdollistaisi myös sen, ettei mukana tarvitsisi raahata yhtä raskaita muonavaroja kuin muussa tapauksessa olisi pakollista.

Scott oli käyttänyt koiria vetojuhtina vuosina 1901–1904 tekemänsä menestyksekkään Antarktiksen kartoitusmatkansa aikana, mutta retkellä koirat olivat sairastuneet huonon ravinnon takia ja olleet lopulta vain rasitteena. Naparetkelle Scott ei koiria enää halunnut. Scott ei myöskään ollut harjaantunut koiravaljakonajaja ja arvioi ehkä tämän vuoksi valjakot liian epäluotettaviksi. Lisäksi eläinrakas Scott vastusti koirien käyttöä, koska hänen mielestään koirat vetäisivät rekiä onnistuneesti vain silloin kun niitä rääkättiin.

Koirien sijaan Scott turvautui Siperiasta tuotuihin pieniin hevosiin, jotka olivat sitkeitä vetojuhtia ja sopeutuneet kotiseudullaan ankaraan pakkaseen.[2] Hän piti hevosia koiria luotettavimpina ja kritisoi koirien käyttämistä ravintona – hevosten syömiselle hän ei nähnyt esteitä. Vasta paljon myöhemmin ilmeni, että tässä suhteessa hän oli oikeassa: vetokoirien lihassa on ihmisravinnoksi liian paljon A-vitamiinia. Hevosvaljakoiden lisäksi Scott oli hankkinut retkensä ensimmäistä osuutta varten nykyaikaista teknologiaa hyödyntäviä moottorirekiä, vaikka ei uskonutkaan niiden loppujen lopuksi toimivan.[2]

Scottin tarkoitus ei ollut, että hevoset ja moottorireet selviäisivät retken yli, vaan niiden oli tarkoitus auttaa retkikuntaa ainoastaan alkuvaiheessa. Scott oli vakaasti sitä mieltä, että retken viimeinen osuus olisi joka tapauksessa suoritettava ryhmän omin voimin. Hänen mukaansa koirat veisivät naparetkeltä hohdon eikä niiden kanssa taitettua matkaa voinut mitenkään verrata siihen, että miehet vetivät itse raskaita rekiään. Scott käytti samoja menetelmiä kuin mitä Ernest Shackleton oli käyttänyt Nimrodin tutkimusretkellään vuonna 1908–1909, vaikka Shackletonin retkikunta oli selvinnyt hädin tuskin hengissä. Scott otti kyllä mukaan myös koiria, mutta jätti ne hyödyntämättä vetojuhtina.

Naparetki oli ajoitettu Etelämantereen valoisaan kesään, koska maapallon eteläisimmän kolkan valloitus talven kaamoksessa olisi ollut mahdotonta jatkuvan pimeyden ja ankaran pakkasen vuoksi. Napa-alueilla riittää pakkasta kesälläkin, mutta nyt retkikunnat saattoivat matkata ainakin osan ajasta valoisassa ja selkeässä säässä.

Amundsen oli perustanut talvileirinsä Valaslahden rannalle Framheimiin. Tukikohdasta oli navalle noin 1 300 kilometrin matka linnuntietä. Scottin retkikunnan talvitukikohta sijaitsi noin 100 kilometriä kauempana määränpäästä kuin norjalaisten kanta-asema. Se oli perustettu McMurdon salmen lähettyville. Brittien ja norjalaisten leirit sijaitsivat eri puolilla Rossin jäähyllyn, eivätkä retkikuntien reitit kohdanneet missään matkan vaiheessa.

Retkikunnat olivat valmiina lähtöön lähes yhtäaikaisesti. Ensimmäisenä matkaan ennätti lähteä Amundsenin luotsaama norjalaisjoukko, joka aloitti koiravaljakkoineen matkan kohti napaa 19. lokakuuta 1911. Osa Scottin retkikunnasta otti käyttöönsä kolme moottorirekeä ja alkoi 23. lokakuuta kuljettaa niiden avulla varusteita suunnitellun matkareitin varrelle. Scott ja retkikunnan loput jäsenet aloittivat taivalluksen kohti etelänapaa kuitenkin vasta 1. marraskuuta, kun Amundsen seurueineen oli ehtinyt olla tien päällä jo pari viikkoa.

Norjalaiset olivat naparetken alusta asti britteihin nähden ylivoimaisessa asemassa. Amundsenin retkikunta ei ollut ainoastaan saanut etumatkaa, se oli myös valmistellut retkensä selvästi Scottin joukkoja paremmin. Ryhmän ruokavarastot oli perustettu reitin varrelle hyvissä ajoin ennen retken alkua, ja niiden sijainti sekä tarvikemäärät oli suunniteltu huolella. Naparetkellä oli erittäin tärkeää pitää miehet terveinä ja vahvoina. Amundsen suosi siksi ravintoa, joka sisälsi runsaasti C-vitamiinia, jonka ansiosta norjalaiset pysyivät koko matkan ajan hyvässä kunnossa ja säästyivät keripukilta. Norjalaisretkikunnan hyvää varustelutasoa kuvaa se, että ryhmä antoi vetokoiriensakin maistaa suklaata[3].

Amundsenin inuiiteilta oppimat taidot ja tiedot heijastuivat vahvasti hänen retkikuntansa varusteluun. Koirien käytön ja C-vitamiinipitoisen ravinnon ohella Amundsen oli oppinut inuiiteilta muun muassa taidon pysyä lämpimänä ankarillakin pakkasilla. Antarktiksen kesän lämpötilat voivat laskea alle -50 asteeseen, ja näissä olosuhteissa lämpimät asusteet ovat elintärkeitä. Norjalaiset pukeutuivat inuiittien tyypillisesti käyttämiin poron- ja hylkeennahkavaatteisiin, jotka pitivät lämmön sisällään eivätkä päästäneet kosteutta läpi. Turkisvaatteet olivat jopa kaksinkertaiset: alemmassa kerroksessa karva oli sisäänpäin.

Koirien valinta vetojuhdiksi oli ollut Amundsenilta ratkaisevan tärkeä päätös. Koirien ansiosta miesten ei tarvinnut vetää itse rekiään ja kuluttaa tällä tavoin voimiaan. Koirat olivat nopeita ja vahvoja ja niiden avulla norjalaiset saattoivat taittaa matkaansa varsin nopeasti ankarista olosuhteista huolimatta. Useimpina päivinä matkaa vierähti noin 30 kilometriä. Hyvä varustelu ja nopea matkanteko vaikuttivat positiivisesti myös Amundsenin joukon mielialaan. Säät suosivat norjalaisten matkaa, ja Amundsen kuvaili naparetkeä paikoin jopa huviretkeksi.

Scottin retkikuntaa vaivasi heti retken alusta asti varusteiden puutteellisuus ja huono ennakkosuunnittelu. Myös olosuhteet näyttävät olleen heitä vastaan. Kolmesta moottorireestä yksi upposi köysien petettyä mereen laivan lastia purettaessa. Nostaminen oli toivotonta, koska syvyyttä oli sata metriä. Scott oli suunnitellut käyttävänsä rekiä matkan ensimmäisellä osuudella, mutta teknisten puutteiden vuoksi niiden koneet eivät kestäneet ankaraa pakkasta. Voiteluöljyn kulutus oli laskettua paljon suurempaa, ja lopulta koneiden sylinterit alkoivat hajoilla; korjaus onnistui muutaman kerran, mutta vain muutaman päivän kuluttua leiristä lähdön jälkeen retkikunnan molemmat jäljellä olevat moottorireet olivat lakanneet toimimasta.

Amundsenin koirat kiskoivat norjalaisten rekiä rivakkaan tahtiin kohti etelänapaa, mutta Scottin valitsemat siperialaiset hevoset eivät kestäneet matkanpäällä kovinkaan pitkään. Muutamia hevosia retkikunta menetti tapaturmaisesti niiden jouduttua ajelehtivalle jäälautalle. Lisäksi hyytävä viima ja kova pakkanen olivat liikaa hevosille, vaikka sitkeät eläimet olivat tottuneet Siperian ankariin talviin. Hevosten kaviot upposivat jääkentän pehmeään lumeen ja eteneminen oli aivan liian vaivalloista. Joulukuun alkupuolella kylmyyden ja raskaan tarpomisen väsyttämät hevoset oli viimein pakko lopettaa. Scottin retkikunta jatkoi matkaansa ihmisvoimin.

Rekien vetäminen miesvoimin teki brittien taivalluksesta raskasta. Brittien oli usein mahdotonta edetä edes kymmentä kilometriä päivässä norjalaisten koiravaljakoiden edetessä kolminkertaisen matkan. Brittien kankaiset vaatteet eivät pitäneet kunnolla kylmää, ja kastuttuaan ne jäätyivät nopeasti hyisessä viimassa. Retkikunnalla oli liian vähän ruokavarastoja matkan varrella, ja loppuvaiheessa miehiä alkoivat vaivata puutostaudit, kuten keripukki.

Varapäällikkö, luutnantti Edward Evans sairastui ensimmäisenä; hänet oli pakko jättää matkasta ja ykkösmoottorirekeä ajanut ylilämmittäjä William Lashly määrättiin hoitamaan häntä. Toisen reen ajaja Berard Day lähetettiin takaisin päin hakemaan apua. Apu saapuikin varsin nopeasti, kun retkikunnan lääkäri Edward Atkinson ja venäläinen matruusi Demetri löysivät Evansin ja Lashlyn nopeasti; ylilämmittäjä sai lääkärin erityiskiitokset hyvästä huolenpidostaan ja potilas toipuikin talven mittaan. Eläintieteilijä Apsley Cherry-Garrard ja kaksi matruusia yrittivät kahteen otteeseen vielä löytää kadonneen naparetkikunnan, mutteivät kuitenkaan onnistuneet siinä ennen Etelämantereen talven tuloa.

Norjalaiset olivat olleet koko naparetken ajan selvässä johdossa kilpaileviin britteihin nähden. Heidän voittonsa sinetöitiin lopulta 14. joulukuuta 1911, kun Amundsen saavutti neljän toverinsa kanssa etelänavan. Norjalaiset kyhäsivät suksisauvoistaan lipputangon ja asettivat liehumaan Norjan lipun. Retkikunta vietti etelänavalla kolme päivää, jonka jälkeen miehet lähtivät pitkälle paluumatkalle kohti Framheimia.

Paluumatka oli norjalaisille suotuisa samaan tapaan kuin menomatkakin. Matka sujui ripeästi ja retkikunta palasi Valaslahden rannikolla sijaitsevaan talvileiriinsä aivan suunnitelmien mukaan 25. tammikuuta 1912.

Scottin retkikunta etelänavalla 18.1.1912

Scottin retkikunta saavutti etelänavan 18. tammikuuta 1912 ja näki siellä liehuvan Norjan lipun. Tappio oli itsevarmalle Scottille ja hänen retkikunnalleen suuri järkytys. Miehet olivat tuohduksissaan siitä, että olivat tehneet turhaan koko pitkän ja vaivalloisen matkan. Norjalaiset olivat jättäneet etelänavalle teltan, josta britit löysivät Amundsenin kirjoittaman kirjeen. Amundsen toivotti kirjeessään kohteliaaseen sävyyn Scottin retkikunnalle hyvää kotimatkaa, mutta Scott tulkitsi tämän eleen pilkanteoksi.

Paluumatka oli vaikea. Liian pienet ruoka-annokset, paleltumat ja keripukki verottivat upottavassa hangessa rekiään raahaavien miesten voimia entisestään. Retkikunta heitti monia tarvikkeita pois, mutta kuljetti viimeiseen asti mukanaan tieteellisesti arvokasta liskolinnun fossiilia. Helmikuun 18. päivän vastaisena yönä Edgar Evans menetti henkensä ensimmäisenä retkikuntalaisena. Hän oli jo aiemmin loukannut itsensä pudottuaan railoon ja kärsi sietämättömien olojen aiheuttamista mielenhäiriöistä. Kuukauden kuluttua menehtyi kapteeni Lawrence Oates. Hän oli palelluttanut pahoin jalkansa, ja tunsi hidastavansa matkaa vaarantaen muiden mahdollisuuksia selvitä perille. Oates teki itsemurhan: hän astui teltasta ulos ankaraan lumimyrskyyn, katosi ja paleltui hengiltä. Oli myös vuodenaikaan nähden normaalia kylmempää ja normaalia huonompi sää[4]

Scott ja kaksi muuta henkiin jäänyttä retkikunnan jäsentä, Edward Adrian Wilson ja Henry Robertson Bowers, jatkoivat matkaansa vielä maaliskuun loppuun asti, kunnes lähes kaikki ruoka oli käytetty ja voimat kulutettu loppuun. Britannian retkikunnan viimeiset jäsenet menehtyivät Rossin jäähyllylle 29. maaliskuuta 1912. Miehet menehtyivät ainoastaan 18 kilometrin päähän yhdestä suurimmista ruokavarastoistaan. Scottin päiväkirjamerkinnöistä käy ilmi, että myrskyn jatkuessa ja sitoessa heidät leiripaikkaansa he jopa suunnittelivat yhteistä itsemurhaa oopiumitableteilla ja morfiinilla. Lopulta he olivat kuitenkin päättäneet jatkaa loppuun asti – itsemurhat koettiin yksimielisesti pelkuruutena. Myrkyt löydettiin koskemattomina Wilsonin lääkelaukusta apuretkikunnan tullessa paikalle. Polttoaineen loputtua miehet todennäköisesti olivat paleltuneet hengiltä nukkuessaan.

Scottin kuolemasta julkistettiin lokakuussa 2017 uusia tulkintoja, että kesken matkan paluumatkalle lähetetty Edward Evans olisi tyhjentänyt ruokavaraston, joka oli tarkoitettu Scottin väelle, kun he palaisivat navalta.[5]

• The South Pole; an account of the Norwegian Antarctic expedition in the "Fram," 1910-12 – Volume 1 and Volume 2 teoksia Gutenberg-projektissa
• The Worst Journey in the World, Volumes 1 and 2 Antarctic 1910-1913 teoksia Gutenberg-projektissa