Kiinan taide

Kiinan taide on tärkeä osa Kiinan kulttuuriperintöä, ja se on muovannut myös muun Itä-Aasian taidetta.[1] Kiinan taiteen merkittävimpiä ja tunnetuimpia muotoja ovat maisemamaalaus, kalligrafia, posliinitaide ja jadeveistokset, sekä arkkitehtuurista etenkin puutarha-arkkitehtuuri. Myös kiinalainen käsityö ja taideteollisuus ovat aina olleet arvostettuja, ja maan käsityöperinne elää yhä voimakkaana.

Kiinalainen maalaus, Ma Lin, mustetta ja väriä silkillä, 1200-luvun alkupuoli.

Kiinalaisessa taiteessa on aina ollut tärkeää perinne ja symboliikka. Aihevalintoihin ovat maan perinteisessä maalaustaiteessa vaikuttaneet taiteen tavoitteet: kiinalaisten maalausten on täytynyt olla mieltä virkistäviä, hyvää moraalia ilmentäviä tai esteettisesti kiehtovia. Näköisyyteen tai realismiin ei ole kovin tiukasti pyritty, vaan kohteen luonteesta on pyritty tavoittamaan jotain oleellista. Erityistä huomiota on kiinnitetty viivankäyttöön ja sivellintekniikkaan.

Kiinalaisen nykytaiteen katsotaan syntyneen vuonna 1978 kulttuurivallankumouksen päätyttyä. Kiinan taidemarkkinoiden myynti on 2000-luvulla moninkertaistunut.

Piirteet

Kiinalaiselle taiteelle on tyypillistä läheinen suhde traditioon, sillä maan yhteiskunnan arvoja ovat määränneet ja hallinneet perinteistä johtuvat arviointiperusteet ja menneisyyden mallit. Muinaisilla taideteoksilla on ollut esikuvallinen tehtävä ja yleispätevä arvo. Ihanteena on toiminut fugu; käsite kuvaa muinaisuuden tuomista nykyisyyteen, ”henkistä yhteydenpitoa” vanhojen mestarien kanssa, ilman kuitenkaan vanhojen mallien orjallista kopioimista. Perinne on vain tarjonnut yleiset puitteet, mikä on taannut kulttuurin ja tyylin jatkuvuuden. Samalla on kuitenkin säilynyt mahdollisuus luovuuteen.[1]

Taiteella on Kiinassa katsottu olevan eettinen tehtävä heijastamassa ja rakentamassa kaikkeuden ja yhteiskunnan sopusointua. Tämän seurauksena myös maan arvot ja oppijärjestelmät ovat heijastuneet taiteessa.[1]

Symboliikalla on Kiinassa pitkä historiallinen pohja, ja symbolit esiintyvät Kiinan taiteessa yhä laajasti. Tunnetuimpia kiinalaisen symboliikan vertauskuvia on lohikäärme, jossa yhdistyvät monet mytologiset ja kosmologiset käsitykset. Myös kukkasymboliikka on hyvin yleistä maalauksissa, tekstiileissä, posliinissa, matoissa ja rakennustaiteessa. Muita paljon symbolisesti käytettyjä aiheita ovat esimerkiksi lepakko, kala ja bambu.[2]

Maalaustaide
Kiinalaisissa maisemamaalauksissa on usein mukana kalligrafiatekstiä ja punaisia tekijäsinettejä. Ni Zan, 1300-luku.

Kiinan maalaustaiteella on maan taiteista ehkä kaikkein pisin yhtäjaksoinen ”suuren taiteen” perinne. Maalaustaide on ollut Kiinassa aina hyvin arvostettua, mitä on auttanut sen läheinen yhteys runouteen ja kalligrafiaan sekä sen asema hallitsevan luokan taiteena.[1] Kiinalainen maalaustaide sai alkunsa varsinaisesti Hajaannuksen kaudella (220–581). Silloin ilmaantuivat ensimmäiset merkittävät nimeltä tunnetut taidemaalarit ja kalligrafit.[3]

Tavallisimpia maalausten ja kalligrafian muotoja Kiinassa ovat olleet pysty- ja vaakarullamaalaukset, albuminlehdet, viuhkamaalaukset, sermimaalaukset sekä palatsien, temppelien ja hautojen seinämaalaukset. Kompositioon on kuulunut oleellisena osana tekijän sivellinsigneeraus ja -päiväys, punainen tekijäsinetti sekä kalligrafiateksti, usein runo tai runosäe. Kehystys on ollut oma taiteenlajinsa samoin kuin sinettien kaivertaminen.[4]

Kiinalaisten maalausten tuli olla mieltä virkistäviä, hyvää moraalia ilmentäviä tai esteettisesti kiehtovia. Sen vuoksi aiheisiin eivät kuuluneet sota, väkivalta, kuolema tai alastomuus.[4] Kiinalaiset maalaukset voidaan jakaa kuuteen luokkaan: maisemamaalaukset, kukka- ja lintumaalaukset, bambumaalaukset, eläinmaalaukset, muotokuvamaalaukset sekä yliluonnollisia aiheita esittävät maalaukset.[4]

Maalaustaiteen lajeista tärkein Kiinassa on lähes aina ollut maisemamaalaus. Luontomaalauksia on tulkittu paljolti taolaisen ajattelun näkökulmasta ja sen käsittein, taolaisen alkusyyn heijastuksina maailmassa.[3] Kiinan maalaustaiteessa on myös kungfutselaisia painotuksia; etenkin maan hovimaalarit tekivät paljon yleistä moraalia pönkittäviä muotokuvia esimerkillisistä ja hyveellisistä hallitsijoista, ministereistä ja pyhimyksistä. Buddhalaisuuden vaikutusta ovat etenkin buddhalaisten temppelien ja luostarien seinämaalaukset, joiden aiheina oli buddhalaisen opin ja legendojen kuvittaminen.[5]

Kiinalaiset maalarit eivät pyrkineet näköisyyteen tai realismiin sen länsimaisessa merkityksessä: esimerkiksi varjostusta tai keskeisperspektiiviä ei käytetty ennen 1900-lukua. Kiinalaiselle maalarille oli sen sijaan tärkeintä kohteen sielun tai hengen kuvaus, jotain oleellista sen luonteesta, rytmillisyydestä ja elämänvoimasta (qi). Tämän saavuttamisessa tärkeintä oli taiturimainen sivellintekniikka. Viiva oli kiinalaisessa taiteessa tärkeä, sillä siinä maalaustaide ja kalligrafia kohtaavat toisensa. Maalaustaiteessa ja kalligrafiassa käytetään samankaltaisen viivatekniikan lisäksi myös samoja työvälineitä, ja niitä yhdistää samat arviointiperusteet: sivelletyn viivan eloisuus sekä taideteoksen kokonaissommittelu.[3] Maalari Xie He määritteli Eteläisen Qi-dynastian (479–502) kaudella kuusi taideteoksen esteettistä arviointiperustetta, jotka ovat edelleen käytössä maan perinteisessä maalaustaiteessa:[6]

  1. Elämänvoiman (qi) rytminen sopusointu ja elävä liike; maalarin kyky siirtää taideteokseensa kohteen qi, sen henki ja sielu.
  2. Sivellintekniikan rakenteellinen voima ja sivellinvedon sisäinen jännite, joiden avulla elämänvoima voidaan siirtää luonnosta paperille.
  3. Uskollinen luonnon muotojen esittäminen.
  4. Värien käyttö kohteen mukaan.
  5. Sommittelu, jossa ihanteena on ollut epäsymmetrian periaate, spontaani ja hallittu luonnonmukaisuus.
  6. Jäljentäminen ja kopiointi, jota on Kiinassa pidetty ainoana tienä mestaruuteen ja oman tien kehittämisen pohjana.

Hovimaalarit ja litteraatit

Kiinan taiteilijat olivat usein joko keisarillisen hovin tukemia hovimaalareita tai oppineistoa eli litteraattia. Hovimaalarien tehtävä oli paitsi tarjota kuninkaalle tai keisarille taide-elämyksiä, myös toimia propagandan apuna. Tang-dynastian loppuvaiheessa ja sen jälkeen 800- ja 900-luvuilla parhaiten olivat säilyneet Jinglinin ja Sichuanin hovien keisarilliset taideperinteet. Tuon ajan hovimaalarit maalasivat etupäässä lintuja, kukkia, vuoria ja jokia. Aiheiden valintaan vaikutti se, että kungfutselaisen näkemyksen mukaan yhteiskuntaan saattoi vaikuttaa tutkiskelemalla luonnonjärjestystä sen kaikessa loistossaan.[7]

Song-hovin aikana 900-luvulta alkaen hovimaalaustaide muuttui entistä hienostuneemmaksi ja tyypillisen kiinalaiseksi tyyliksi. Ming-hovin taiteilijat synnyttivät zhe-koulukunnan, joka kehitti kiinalaisen maalauksen kertovat ja opetukselliset elementit täydellisyyteen. Qing-dynastian hovitaide muuttui yhä pikkutarkemmaksi ja koristeellisemmaksi, ja siinä keisarilliseen makuun yhdistyivät länsimaiset vaikutteet, joita Kiinaan tuli esimerkiksi lähetyssaarnaaja-maalarien mukana.[7]

Litteraatti-maalaussuunta sai alkunsa pohjoisen Song-dynastian loppuaikoina noin 1050. Tyylin perustivat oppineet virkamiehet Su Shi, Mi Fu ja Li Gonglin. Mongolit olivat vallanneet Kiinan, ja moni koulutettu kiinalainen oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa. Oppineet muodostivat silloin keskinäisiä tukiryhmiä, joissa varakkaat auttoivat heikompiosaisia, ja nämä palkitsivat auttajansa usein maalauksilla. Litteraattien maalauksissa korostuu kalligrafia, sillä he olivat koulutuksensa kautta taitavia kirjoittajia. He suosivat yksivärisiä maalauksia ja kasviaiheita, jotka olivat ihailtavien inhimillisten ominaisuuksien symboleja.[8]

Taiteilija, kirjanpainaja ja julkaisija Hu Zhengyan (1584–1674) julkaisi vuonna 1633 Nanjingissa painetun monivärisen painetun ohjekirjan nimeltä Kymmenen bambun työhuoneen ohjekirja maalaustaiteeseen ja kalligrafiaan. Kirjassa käytettiin tekniikkana moniväripuupiirrosta ja se tunnetaan moniväripainannan varhaisena mestariteoksena.[9][10]

Kuvanveisto
Haudasta löytynyt suojelijaveistos 700-luvulta.

Kuvanveistolla on kiinalaisessa kulttuurissa ollut maalaustaidetta vähäisempi merkitys. Sillä ei ole ollut samanlaista itsenäistä arvoa eikä se ole samoin liittynyt yhteiskunnan johtavan luokan harrastuksiin.[11] Kuvanveistäjillä oli vain käsityöläisen asema siinä kun taidemaalarit kuuluivat Kiinassa usein oppineistoon tai hoviin.[1]

Kuvanveisto oli Kiinassa merkityksellistä etupäässä aikoina, jolloin uskonnolla oli vahva asema. Kuvanveisto liittyi joko jumalien palvontaan tai hautojen varustamiseen. Se tuotti temppeleille kulttikuvia sekä suurmiehille seuralaisia kuolemantakaiseen elämään.[11] Esimerkiksi keisari Qin Shi Huangdin (hallitsi 221–210 eaa.) mukana haudattiin yli 7000 luonnollisen kokoisen terrakottasotilaan armeija.[12] Kiinan kuvanveiston suurin kukoistus päättyi varhaisemman keisarikauden aikana. Sen jälkeen se jäi käsityömäiseksi koristelutaiteeksi, joka ei enää uudistunut. Entisaikojen kiinalaisten kuvanveistäjien nimiäkään ei tunneta.[11]

Arkkitehtuuri
Pääartikkeli: Kiinalainen arkkitehtuuri

Kiinalainen arkkitehtuuri on säilynyt perusosiltaan yhdenmukaisena koko Kiinan perinteisen kulttuurin aikana. Samat tilankäsittelyn ja tekniikan piirteet esiintyvät yksityisistä asunnoista palatseihin ja temppeleihin. Puu on ollut Kiinassa perinteisesti tärkein rakennusmateriaali. Kiinalaisista rakennuksista tunnetuimpia ja omaleimaisimpia ovat kaarevat katot, pagodit, pihatalot ja 6000 kilometrin mittainen Kiinan muuri. Kiinalaisen arkkitehtuurin arvostetuin muoto on maan puutarha-arkkitehtuuri, jolla on ollut suuri vaikutus Euroopassakin.[13]

Muut taiteet
Ming-dynastian aikaista posliinia, kuvituksena yleinen aihe lohikäärme.

Kiinalainen käsityö ja taideteollisuus ovat aina olleet arvostettuja, ja maan käsityöperinne elää yhä voimakkaana. Kiinassa on keksitty ja otettu ensimmäisenä käyttöön uusia materiaaleja ja työtapoja. Kiinalaisista taideteollisuuden keksinnöistä tunnetuin on posliini. Ensimmäiset lasitetut keramiikkaesineet valmistettiin Kiinassa noin 1700 eaa. Varhaisimmat posliinilöydöt ovat 600-luvun haudoista. Ming-ajalle tyypillistä oli sinivalkoinen posliini, jota pidetään yhtenä kiinalaisen keramiikan huippusaavutuksena. Ming-aikana Kiinaan perustettiin keisarilliset posliinitehtaat Jingdezheniin, joka on edelleenkin tärkeä posliinikeskus. Posliinin vienti ulkomaille tuli tärkeäksi etenkin 1700-luvun kuluessa.[14]

Toinen Kiinassa syntynyt taideteollisuusperinne ovat lakkatyöt, jotka saavuttivat huippunsa Ming-kaudella. Lakkaa saadaan lakkapuun maitiaisnesteestä. Eriväristä lakkaa on levitetty usein puulle tai hamppukankaalle. Sitä on käytetty maalina, siihen on upotettu koristeita, tai sille on kaiverrettu kuvioita.[15]

Jadeksi kutsutut kivilajit ovat olleet Kiinassa aina arvostettuja materiaaleja, ensin nefriitti ja myöhemmin jadeiitti. Jadesta on valmistettu etenkin pienoisveistoksia, koruja ja pienoisastioita.[16] Jadea paljon myöhemmin käyttöön tullut pronssi syrjäytti lopulta jaden rituaalikäytössä, kun siitä tuli valmistuksensa vaativuuden johdosta vaurauden ja vallan symboli. Muinaisessa kiinalaisessa pronssivalumenetelmässä käytettiin kappalemuotteja: erillisiä savesta muotoiltuja ja leikattuja muotin osia.[17]

Cloisonné on soluemali, jota Kiinassa on valmistettu mongolivallan ajoista lähtien. Cloisonné-esineet valettiin aluksi pronssista ja 1500-luvulta alkaen kuparista.[18]

Kiinalaisia tyylisuuntia etenkin taidekäsityössä ja posliiniesineissä alettiin jäljitellä Euroopassa 1600-luvulta 1800-luvulle asti. Chinoiserie-tyyli levisi 1700-luvulla kaikkialle Eurooppaan, mutta muoti-ilmiö vaikutti etenkin Ranskassa, Alankomaissa, Englannissa ja Saksassa. Chinoiserie vaikutti etenkin rokokootyylin syntymiseen, ja se oli lähtökohtana 1700-luvulla kehittyneelle romanttiselle puutarhatyylille, joka alkoi Englannissa.[19]

Uudistuminen 1800-luvulta alkaen

Kiina alkoi saada vaikutteita lännestä vuonna 1842, kun Shanghai avattiin ulkomaalaisille. Taiteeseen ensimmäiset nykyaikaiset vaikutteet tulivat Japanissa vierailleiden taiteilijoiden kautta, sillä Japanissa oli jo alettu yhdistelemään paikallisia ja länsimaisia perinteitä sekä perustettu taideinstituutioita. 1900-luvun alussa Kiinassa syntyi ”Uusi kansallinen maalaustaide” -liike: siitä syntyi kantonilainen tyyli, jossa oli eurooppalais-japanilaisia piirteitä. Kiinan ensimmäinen länsimaistyyppinen taidekoulu avattiin Nanjingissa 1906 ja ensimmäinen taideakatemia Shanghaissa vuonna 1911. Akatemian myötä Kiinassa nähtiin ensimmäiset julkiset taidenäyttelyt 1913 ja elävästä alastonmallista piirtämistä luokkahuoneissa.[20]

1920-luvulta alkaen kiinalaistaiteilijat suuntautuivat Japanin lisäksi myös Pariisin ja Saksan taidekeskuksiin. He toivat maahan eurooppalaisvaikutteita esimerkiksi impressionismista ja fauvismista sekä yhdistelivät eurooppalaista maalaustekniikkaa kiinalaiseen ilmaisuun. 1930-luvulla suurin osa Kiinan tärkeimmistä taiteilijoista kannatti jo modernismia, mutta myös perinteinen maisemamaalaus oli yhä joidenkin suosiossa.[20]

Sosialismi toi Kiinan taiteeseen uusia taiteellisia vaatimuksia, joita toteutettiin aluksi puukaiverruspainamisella. Kommunistisen puolueen johtaja, puhemies Mao julisti vuonna 1942 taiteelle uudet tavoitteet: tyylit ja aiheet oli tehtävä kansanomaisemmiksi ja kommunistinen puolue oli näytettävä myönteisessä valossa. ”Taide taiteen vuoksi” tuomittiin porvarillisena, nykytaiteen kaupalliset markkinat lakkautettiin, ja puolue otti maan taide-elämän tiukasti hallintansa alle. Sosialistinen realismi tuli hallitsevaksi tyylisuunnaksi 1950-luvun aikana, öljyvärejä suosittiin niiden neuvostoliittolaisen yhteyden vuoksi, ja poliittiset julisteet korotettiin korkeimmaksi taiteeksi. Kulttuurivallankumouksen aikana 1966–1976 perinteiset taiteet kärsivät erityisen paljon.[20]

Nykytaide

Kulttuurivallankumouksen jälkeen Kiinan sensuuri alkoi lieventyä.[21][22] Kiinan nykytaiteen voidaan katsoa syntyneen vuonna 1978, kaksi vuotta Maon kuoleman jälkeen, kun lakiuudistukset mahdollistivat taiteen muutoksen ja maan taideakatemiat avattiin uudelleen.[22]

Vuonna 1979 itsenäisten taiteilijoiden ryhmittymä nimeltä Tähdet herätti hämmennystä ja ihailua Kiinassa abstrakteilla teoksillaan ja alastontutkielmillaan. Eräs ryhmän perustajista kirjoitti: ”Jokainen taiteilija on tähti. Jopa suuret taiteilijat ovat tähtiä kosmisesta näkökulmasta. Kutsuimme ryhmäämme Tähdiksi painottaaksemme yksilöllisyyttämme. Se oli suunnattu kulttuurivallankumouksen tappavaa yhdenmukaisuutta vastaan.”[23]

Taiteen varovainen optimismi koki takapakkia vuoden 1989 Tiananmenin aukion tapahtumien seurauksena: abstraktia taidetta ei enää suvaittu, ja moni nykytaiteilija meni maan alle, pakeni ulkomaille tai lopetti väliaikaisesti.[21][22] Taiteeseen tuli vieraantuneisuuden, sarkasmin ja välinpitämättömyyden ilmaisua; tämän kyynisen realismin edustajia ovat muun muassa Fang Lijun ja Liu Wei. Kiinan traumaattista lähihistoriaa ovat käsitelleet pop-taiteilijat Wang Guangyi, Liu Dahong sekä Zhang Xiaogang, jotka kritisoivat yhteiskunnassa vallitsevia myyttejä ja uskomuksia: propagandajulisteita, Maon henkilökuvia ja vallankumouksellisia iskulauseita.[21]

Kiinan tunnettuja nykytaiteilijoita ovat Gaon veljekset Zhen (s. 1956) ja Qiang (s. 1962). Veljekset käsittelevät monipuolisessa taiteessaan yhteiskunnallisia kysymyksiä ja vastustavat Kiinan autoritaarisuutta.[24] Heidän puhemies Maoa esittäviä uskaliaita veistoksiaan ja muita teoksiaan ei Kiinassa kuitenkaan ole voitu esittää.[21][24] Myös toisinajattelija Ai Weiwei on Kiinan ulkopuolella hyvin tunnettu taiteilija. Kiinassa on kuitenkin paljon sellaisiakin nykytaiteilijoita, joiden työ ei ole poliittista.[22]

Graffititaide ilmaantui manner-Kiinaan 1990-luvun puolivälissä, ja Hongkongiin muutama vuosi aiemmin. Graffitit eivät ole Kiinassa laittomia. Kiinalaiset graffitit ovat yleisimmin piirroksia, ja tekijät itse suhtautuvat siihen taidemuotona.[22]

Kiinan taidemarkkinoiden myynti on moninkertaistunut 2000-luvulla.[21] Nykytaide on Kiinassa eliitin ja hyvin toimeentulevien harrastus, ja tavallinen kansa harrastaa ahkerasti kalligrafiaa ja perinteistä mustemaalausta sekä erilaisia kansantaiteita.[22]

Luettelo taidemaalareista ja kalligrafeista

Joitain Kiinan historian tunnetuimpia ja merkittävimpiä taidemaalareita ja kalligrafeja:[25]

  • Gu Kaizhi (noin 344 – noin 406), eteläkiinalainen hovimaalari, Kiinan ensimmäinen merkittävä taidemaalari
  • Yan Liben (k. 673), korkeavirkainen muotokuvamaalari; myös hänen veljensä Yan Lide oli maineikas
  • Wu Daozi (työskenteli 720–760), seinämaalari, voimakkaan viivatekniikan mestari
  • Li Sixun ja Li Zhaodao (700-luvulla), isä ja poika, monivärisen maisemamaalauksen kehittäjiä
  • Wang Wei (699–761), perinteisen tussimaalauksen kehittäjä, myös runoilija
  • Han Gan (noin 720–780), hevosmaalari
  • Guan Tong, Jing Hao, Li Cheng, Fan Kuan ja Guo Xi (900- ja 1000-luvulla), Pohjois-Kiinan klassisen vuoristomaisemamaalaustyylin luojia
  • Li Tang (noin 1049–1130), toi pohjoisen tyylisuunnan etelään
  • Ma Yuan (noin 1190–1224) ja Xia Gui (noin 1180–1230), vuorimaisemamaalareita, joiden teoksissa ihminen on taolaisen ajattelun mukaisesti vain pieni tekijä uhkean luonnon keskellä
  • Keisari Huizong (hallitsi 1101–1125), kukka- ja lintumaalari, kalligrafi, taiteensuosija
  • Mi Fu, Su Dongpo, Huan Tingjian (Song-kaudella 1127–1276), maisema- ja bambumaalareita, kalligrafeja; arvostivat spontaaniutta, sisäistä näkemystä ja valaistumista buddhalaisittain
  • Liang Kai (1200-luvun alkupuoli), Mu Qi ja Ying Yujian (1200-luvun puoliväli), spontaanin chan-tussimaalauksen mestareita, joka oli arvostettua etenkin Japanissa
  • Zhao Mengfu (1254–1322), Huang Gongwang (1269–1354) ja Wu Zhen (1280–1354), maalari-kalligrafeja
  • Ni Can (1301–1374) ja Wang Meng (noin 1309–1385), vuoristomaalareita ja tussimaalareita, litteraatti-maalauksen kehittäjiä
  • Shen Zhou (1427–1509), Wen Zhengming (1470–1554), Tang Yin (1470–1527) ja Qin Ying (noin 1494–1552), Wu-koulukunnan edustajia, jotka ilmasivat maalauksissaan erilaisia mielentilojaan ja tunnelmiaan
  • Xu Wei (1520–1593), kukkamaalari
  • Wu Bin (noin 1568–1626) maisemamaalari
  • Dong Qichang (1555–1636), puumaalari, abstraktien älyllisten maisemien maalari, klassisuuden suosija
  • Wang Shimin, Wang Jian (1598–1677), Wang Hui (1632–1717), Wang Yuanqi (1642–1715), Wu Xi (1632–1718) ja Yun Shouping (1633–1690), Qing-kauden ortodoksisen koulukunnan edustajia, vanhojen kausien maisemamaalauksen suosijoita
  • Zhu Da (1625–1705), Daoji (1641 – noin 1710) ja Gong Xian (1617–1689), individualistisen koulukunnan edustajia
  • Qi Baishi (1863–1957), kukka-, hyönteis- ja kotieläinmaalari
  • Huang Binhong (1864–1955), viimeinen merkittävä litteraatti-maalari
  • Xu Beihong (1895–1953), tussimaalari, Ranskassa opiskellut öljyvärimaalari
  • Li Keran (1950-luvulta lähtien), perinteinen maisemamaalari aikana, jolloin kulttuurivallankumous suosi propagandataidetta
  • Zhang Xiaogang (s. 1958), Wang Guangyi (s. 1956), Wang Youshen (s. 1964) ja Zhao Shaoruo (s. 1962), pop- ja käsitetaiteilijoita

Katso myös

Lähteet
  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 5. tarkistettu painos. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  • Shaughnessy, Edward L. (toim.): Kiehtova Kiina. (China. The Land of the Heavenly Dragon, 2000.) Suomentanut Riitta Bergroth. Helsinki: Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7160-6.

Viitteet
  1. Huotari 2005, s. 362–363.
  2. Huotari 2005, s. 401–407.
  3. Huotari 2005, s. 382–383.
  4. Huotari 2005, s. 384–385.
  5. Huotari 2005, s. 383.
  6. Huotari 2005, s. 386–387.
  7. Ni Yibin (toim. Shaughnessy), s. 194–195.
  8. Ni Yibin (toim. Shaughnessy), s. 196–197.
  9. Hu Zhengyan, Shizhuzhai shuhua pu (’A Manual of Calligraphy and Painting from the Ten Bamboo Studio’), an illustrated woodblock book British Museum. Trustees of the British Museum. Viitattu 16.8.2015. (englanniksi)
  10. Shi zhu zhai shu hua pu (Kirjan verkkoversio) University of Cambridge, Digital Library. Cambridge University Library. Viitattu 16.8.2015. (englanniksi)
  11. Huotari 2005, s. 373–374.
  12. Ni Yibin (toim. Shaughnessy), s. 187.
  13. Huotari 2005, s. 363–373.
  14. Huotari 2005, s. 397–399.
  15. Huotari 2005, s. 399–400.
  16. Huotari 2005, s. 400–401.
  17. Ni Yibin (toim. Shaughnessy), s. 185.
  18. Huotari 2005, s. 401.
  19. ”Chinoiserie”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  20. Sullivan, Michael & Silbergeld, Jerome & Liu Qiyi: Chinese painting Encyclopædia Britannica. Viitattu 10.10.2014. (englanniksi)
  21. Kotiranta, Jenny: Kiinan moderni taide kertoo lähihistoriasta 11/2007. Maailman kuvalehti. Arkistoitu 11.10.2014. Viitattu 7.10.2014.
  22. Veijola, Suvi: Minna Valjakka: Kiinalaisen nykytaiteen tuntija 29.5.2012. Gbtimes. Arkistoitu 11.10.2014. Viitattu 7.10.2014.
  23. Commentary: The Stars Group of Artists Zee Stone Gallery. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 27.9.2015. (englanniksi)
  24. Koskentola, Kristiina: Kiinassako taiteen tulevaisuus: Kolme keskustelua Pekingissä Taide. 1/2013. Viitattu 7.10.2014.
  25. Huotari 2005, s. 385–396.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.