Kiinan kieli

Usein nimitystä kiinan kieli (中国话 zhōngguóhuà eli Kiinan valtion kieli) käytetään, kun todella tarkoitetaan mandariinikiinaa, joka on Kiinan virallinen kieli. Etniset kiinalaiset puhuvat itse asiassa useita eri kiinan kieliä, jotka eivät ole puhuttuna keskenään ymmärrettäviä, mutta ovat kyllä toisilleen sukua.[1] Kiinan kielien välistä ymmärrettävyyttä lisää yhteinen kirjoitusjärjestelmä (tosin merkistöjä on kaksi, kts. alempaa), jossa yksittäiset merkit ilmaisevat yleensä kokonaisia sanoja tai yhdyssanojen osia. Kirjoitettu kieli ei kuitenkaan ole yhtenäinen, koska kiinalaisten kielien välillä on myös selviä kieliopillisia ja sanastollisia eroavaisuuksia.

Kiinan yleiskieli on Pohjois-Kiinassa puhuttu mandariinikiina (普通话, pǔtōnghuà eli "yleiskieli"). Se on valtion virastojen kieli ja oppilaitosten opetuskieli. Niinpä käytännöllisesti katsoen kaikki kouluja käyneet kiinalaiset osaavat sitä ainakin vieraana kielenä. Mandariinikiina on Kiinan kielistä ylivoimaisesti puhutuin, mutta myös useilla muilla kiinalaisilla kielillä, kuten kantoninkiinalla, gan-kiinalla, wu-kiinalla ja hakka-kiinalla, on kymmeniä miljoonia puhujia.

Monet kiinan murteista ovat kehittyneet keskikiinasta, joka taas on muiden murteiden ohella kehittynyt muinaiskiinasta.

Kiina on peruskieliopiltaan eurooppalaisiin kieliin verrattuna erittäin yksinkertainen kieli. Kiinan sanoja ei taivuteta lainkaan, eikä edes aikamuotoja tai monikkoja sellaisenaan ole, vaan ne ilmaistaan sopivien sanojen tai kokonaisten lauseiden loppuun sijoitettavilla lyhyillä partikkelisanoilla. Yleisin sanajärjestys on subjekti, adverbi, verbi, objekti. Koska sanat eivät taivu, sanajärjestys on varsin tärkeässä asemassa ja sen muuttumista hallitsevat tiukat kielioppisäännöt.

Kiinaa pidetään tyyppiesimerkkinä isoloivista kielistä. Kiinan kielelle luonteenomaisia ovat määresanat, jotka osoittavat ajankohtaa, lukumäärää, modusta eli tapaluokkaa tai kaasusta eli sijamuotoa. Esimerkiksi esineiden lukumäärää ilmaistaan numeraalilla, mittasanalla ja pääsanalla.

Kiina on tonaalinen kieli, eli sanojen merkitys riippuu myös niiden sävelkulusta. Toonien määrä vaihtelee kielestä toiseen. Mandariinikiinassa on neljä toonia (viisi mikäli neutraali tooni lasketaan mukaan), Etelä-Kiinassa ja Hongkongissa puhutussa kantoninkiinassa on kuusi ja Shanghain seudulla puhutussa wu-kiinassa on vain kaksi toonia. Mandariinikiinan toonit eli sävelet ovat 1) nuotiltaan tasainen, suhteellisen korkea 2) nouseva 3) matala, joka nousee lopussa 4) laskeva. Nämä merkitään pinyin-kirjoituksessa aksenteilla. Lisäksi on olemassa viides eli neutraali tooni, jolla ei ole erillistä painoa ja joka siksi äännetään samalla tavalla kuin suomalainen vastaava.[1]

Tooneja ei merkitä kiinalaisiin nimiin ja muihin sanoihin, joita sijoitetaan länsimaisen tekstin joukkoon esimerkiksi sanomalehdissä sekä muissa yhteyksissä. Näin ollen kiinankielisten sanojen merkitys ja oikea ääntämistapa jää usein epäselväksi, joskin sen voi välillä arvata kontekstista. Myöskään oikean sävelen tietäminen ei anna vielä lopullista varmuutta sanan merkityksestä, koska varsinainen merkitys paljastuu vasta kirjoitusmerkeistä, joista osa lausutaan keskenään samalla tavalla. On myös joitain sanoja, joilla on sama kirjoitusmerkki, mutta eri merkitys ja lausunta. Tämä on osittain seurausta kiinalaisen merkistön yksinkertaistamisesta.

Kiinan kielelle on tyypillistä, että useimmat sanat ovat pienemmistä sanoista muodostettuja yhdyssanoja. Esimerkkejä:

• fànguǎn (饭馆), ravintola (kirjaimellisesti: ruokahalli)
• zìxíngchē (自行车), polkupyörä (kirjaimellisesti: itse-liikkua-kärry)
• huǒchē (火车), juna (kirjaimellisesti: tulikärry)
• dōngxi (东西), tavara, asia (kirjaimellisesti: itä-länsi)
• nánkàn (难看), ruma (kirjaimellisesti: vaikea katsoa)
• diūsānlàsì (丢三落四), hajamielinen (kirjaimellisesti: hukata kolme, kadottaa neljä)
• sōngshǔ (松鼠), orava (kirjaimellisesti: mäntyhiiri)
• hǎitún (海豚), delfiini (kirjaimellisesti: meriporsas)
• māotóuyīng (猫头鹰), pöllö (kirjaimellisesti: kissapäähaukka)
• wúliáo (无聊), pitkästynyt (kirjaimellisesti: olla ilman juttelua)
• kāixīn (开心), olla onnellinen (kirjaimellisesti: avata sydän)
• àiren (爱人), aviopuoliso (kirjaimellisesti: rakkaushenkilö)
• Shàngdì (上帝), jumala (kirjaimellisesti: keisarin yläpuolella)
• xīngqī (星期), viikko (kirjaimellisesti: tähtijakso)
• jǐnjí (紧急), hätätilanne (kirjaimellisesti: tiukka kiireellinen)
• zìbìzhèng (自闭症), autismi (kirjaimellisesti: itsensä sulkemisen sairaus)
• diànyǐng (电影), elokuva (kirjaimellisesti: sähkövarjo)
• diànnâo (电脑), tietokone (kirjaimellisesti: sähköaivo)
• zhǐnánzhēn (指南针), kompassi (kirjaimellisesti: etelää osoittava neula)
• shèhuìzhǔyì (社会主义), sosialismi (kirjaimellisesti: yhteiskunta-ideologia [shèhuì - yhteiskunta; zhǔyì - ideologia])

Ulkomaalaisille nimille on kaksi erilaista kiinalaistamiskäytäntöä, foneettinen ja merkityksellinen. Foneettisessa käytännössä nimi on käännetty kiinaksi siten, että on valittu merkkejä, jotka yhdistämällä saadaan alkukieliseltä nimeltä kuulostava nimi perustuen siihen, miten kyseiset merkit äännetään mandariinikiinassa. Näin muodostettujen sanojen merkkien merkitys on satunnainen. Esimerkiksi Helsinki on Hè'ěrxīnjī (赫尔辛基) ja merkkien merkitykset ovat hehkuva, sinä, työläs ja perusta. Sana "Suomi" perustuu valtion ulkokielisiin nimiin ja kirjoitetaan Fēnlán (芬兰). Merkit tarkoittavat tuoksuva ja orkidea. Merkityksellisessä käytännössä nimen merkitys säilytetään. Esimerkiksi "Oxford" on kiinaksi Niújīn (牛津), joka tarkoittaa lehmien kahluupaikkaa, kuten alkukielinen sanakin. Useat valtioiden nimet ovat sekoitus foneettista ja merkityksellistä. Esimerkiksi Saksa on Déguó (德国) ja Englanti on vastaavasti Yīngguó (英国). Näissä ensimmäinen merkki fonetisoi maan omakielisen nimen alkua ääntämyksellisesti, toinen merkki tarkoittaa yksinkertaisesti valtiota.

Erilaisia kiinalaisen kalligrafian tyylejä.

Kiinan kirjoitusjärjestelmä on maailman neljänneksi varhaisin, ja vanhin nykyisin käytössä oleva kirjoitusjärjestelmä. Kiinalaisia merkkejä on yhteensä noin sata tuhatta, mutta todellisuudessa käytettyjen merkkien määrä on huomattavasti pienempi. Yleisesti käytettyjä merkkejä on 6 763, joista erittäin yleisesti käytettyjä 3 755 ja kaikkein käytetyimpiä noin 3 000. Alimman kouluasteen (vast. peruskoulun ala-astetta) käytyään kiinalaiset koululaiset ovat oppineet 2 000 merkkiä. Varsinkin maaseudulla on paljon ihmisiä, jotka eivät jatka koulua tämän pidemmälle. Kiinalaisen sanomalehden lukemiseen riittää tavallisesti noin kolmen-neljän tuhannen merkin tunteminen. Kiinan kielessä on käytössä oikeastaan kaksi merkkijärjestelmää, perinteinen (正體字 tai 繁體字, fántǐzì) ja yksinkertaistettu (简化字, jiǎnhuàzì).

Ensin mainitut perustuvat vanhoihin, keisarinvallan aikaisiin kirjoitusmerkkeihin, ja ovat käytössä Taiwanilla, Hongkongissa ja Macaossa, joiden lisäksi useat ulkokiinalaiset yhteisöt käyttävät perinteisiä merkkejä. Yksinkertaistetut merkit ovat olleet käytössä Manner-Kiinassa vuodesta 1954 alkaen, jolloin lukutaitoa pyrittiin levittämään laajemmalle. Merkkejä yksinkertaistettiin useilla tavoilla, mm. ottamalla käyttöön muinaisia, yksinkertaisempia variantteja tai kursiivikirjoitukseen perustuvia muotoja. Yhä useammat ulkokiinalaiset yhteisöt ovat alkaneet käyttää yksinkertaistettua merkkijärjestelmää. Samoin useimmat kiinaa opiskelevat oppivat nykyään yksinkertaistettuja merkkejä. Kiinan kielen yhtenäisestä kirjoitusjärjestelmästä käydään jatkuvaa väittelyä. Eroa yksinkertaistetun ja perinteisen merkkijärjestelmän välillä on sen verran vähän, noin 500 merkkiä, ettei molempien järjestelmien lukemista ole kovin vaikeaa oppia, jos on saanut ensin jo opittua jommankumman.

Kirjoituksen suunta vaihtelee sen mukaan, mistä teksti on peräisin. Taiwanilaiset kirjat kirjoitetaan ylhäältä alas, lukusuunnan ollessa pystyriveittäin oikealta vasemmalle. Manner-Kiinan kirjat sitä vastoin kirjoitetaan länsimaiseen tapaan vasemmalta oikealle, lukusuunnan ollessa riveittäin vasemmalta oikealle. Internetin teksteissä molemmat käyttävät länsimaista vasemmalta oikealle kirjoittamista, joka luetaan riveittäin.

Kiinan kielen nykyään käytetyin romanisaatio on kiinassa kehitetty pīnyīn, jonka Kiinan kansantasavalta otti käyttöön 1979.[1] Aiempaa Wade-Giles -romanisaatiota näkee yhä esimerkiksi henkilöiden nimissä. Mannerkiinalaiset opettelevat koulussa kiinalaisten kirjoitusmerkkien lisäksi myös latinalaiset aakkoset ja kiinan kirjoittamisen pinyinillä. Tähän liittyen pinyin on myös Manner-Kiinassa suosituin tapa kirjoittaa kirjoitusmerkkejä tietokoneella, eli merkkiä vastaava sana kirjoitetaan länsimaisin kirjaimin ja käyttäjä valitsee ruudulle ilmestyvistä vaihtoehdoista oikean merkin annetulle ääntötavalle.

• Kiinalaiset kielet
• Sinotiibetiläiset kielet
• Shī shì shí shī shǐ

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kiinan kieli Wikimedia Commonsissa

• Kiinan kieli muutoksessa Yle, Pertti Seppälä 8.8.2014