Kiertokoulu

Kiertokoulu oli koulumuoto, jossa omaa koulurakennusta ei ollut, vaan opettaja liikkui kylästä toiseen opettamassa lapsia siten, että koulurakennuksena toimi yleensä jokin kylän taloista, kievari tai esimerkiksi pappila. Kiertokoulutoiminta alkoi Suomessa 1600-luvulla puhdasoppisuuden aikana. Juhana Gezelius vaati rovasteja hankkimaan seurakuntien kiertokouluihin opettajia. Kiertokoulu oli suosittu varsinkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.[1] Kiertokoulut lakkautettiin asteittain kansakouluasetuksen myötä 1860-luvulla ja oppivelvollisuuden tultua voimaan vuonna 1921, johon asti kiertokoulu oli tärkeä alkuopetuksen järjestäjä.[2]

Kiertokoulun oppiaineet olivat lukeminen, luvun lasku, kirjoittaminen, virsien laulaminen ja kristinopintaito. Lukutaito oli kuitenkin lähinnä vain Katekismuksen ulkolukua eikä ymmärtävän lukemisen opettelua.[3]

Kiertokouluissa oli ihmisiä lapsista aikuisiinkin. Opettajana toimi usein lukkari. Apupappien ja edistyneempien nuorien johtamia kiertokouluja kutsuttiin maan pohjoisimmissa osissa katekeettakouluiksi. Kiertokoulujen lakkauttaminen alkoi 1920-luvulla kun kansakoulun käynti tuli pakolliseksi. Viimeinen kiertokoulu lakkautettiin Puumalassa vuonna 1951. Viimeisenä opettajana toimi Anni Hämäläinen, joka oli valmistunut kiertokoulunopettajaksi Raudaskylän kristillisestä opistosta ja oli Puumalan seurakunnan ylläpitämässä kiertokoulussa opettajana 18 vuotta.[4]

Kansakouluun siirtymistä kohtaan tunnettiin epäluuloa sekä papiston että talonpoikaisväestön keskuudessa. Kiertokoulu oli vanha ja turvallinen järjestelmä. Kansakoulun pelättiin vieroittavan koululaiset ruumiillisesta työstä.[5]