Kielipeli

Kielipeli (saks. Sprachspiel) on Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiassaan kehittämä käsite, joka viittaa kielen yksinkertaisiin käyttöesimerkkeihin ja toimintoihin, joihin kieli on nivoutunut mukaan.[1] Kielipelejä voidaan käyttää kielen toimintatavan kuvaamisessa ja tutkimisessa. Käsite on peräisin Wittgensteinin teoksesta Filosofisia tutkimuksia (1953).

Esimerkiksi rukoilulla, anteeksi pyytämisellä, kiroilulla, tieteellisillä väittämillä ja muilla kielen käyttötavoilla on omat kielipelinsä. Kielipelit voivat olla toisillen läheistä tai kaukaista sukua. Wittgenstein katsoi, että filosofiset ongelmat johtuivat kielen väärinkäytöstä, ja myöhäisfilosofiassaan tulkitsi kielen väärinkäytöksi kahden tai useamman kielipelin sekoittamisen.

Kuvaus

Wittgenstein käytti termiä "kielipeli" kuvaamaan yksinkertaisia kielen muotoja, sekä "kielen ja niiden toimintojen kokonaisuutta, johon kieli nivoituu mukaan",[1] ja joita yhdistää perheyhtäläisyys. Käsitteen oli "määrä tähdentää sitä, että kielen puhuminen on osa toimintaa tai elämänmuotoa".[2]

Termillä "kielipeli" viitataan:

  • Kielenkäytön kuvitteellisiin esimerkkeihin, jotka ovat jokapäiväistä kieltämme yksinkertaisempia.
  • Kielen yksinkertaisiin käyttötapauksiin, joiden avulla lapset oppivat kielen.
  • Kielen erityisiin alueisiin, joilla on omat kieliopit ja suhteet muihin kielipeleihin.
  • Kaikkeen luonnolliseen kieleen, joka koostuu joukosta kielipelejä.

Näitä merkityksiä eivät erota tiukat rajat, vaan ne limittyvät toisiinsa. Käsite perustuu seuraavaan analogiaan: Kielen säännöt (kielioppi) vertautuvat pelien sääntöihin, ja jonkin merkityksen esittäminen kielellä vertautuu pelissä tehtyyn siirtoon. Analogia kielen ja pelin välillä tuo esille sen tosiasian, että sanoilla on merkityksensä ainoastaan ihmiselämän erilaisissa ja moninaisissa arkisissa toimissa. Käsitteen tarkoituksena ei ole ehdottaa, että kielessä olisi mitään vähäpätöistä, tai että kieli olisi vain peli.

Esimerkkejä

Klassinen esimerkki kielipelistä on niin kutsuttu "rakentajan kieli", jonka Wittgenstein esitteli Filosofisissa tutkimuksissaan:

»Kieltä on määrä käyttää rakentajan A ja hänen apumiehensä B viestinnässä. A rakentaa rakennusta rakennuskivistä: Saatavilla on kuutioita, pylväitä, laattoja ja palkkeja. B:n on ojennettava hänelle rakennuskiviä, ja siinä järjestyksessä kuin A niitä tarvitsee. Tähän tarkoitukseen he käyttävät hyväkseen kieltä, joka sisältää sanat: "kuutio", "pylväs", "laatta", "palkki". A huutaa sanat, – B tuo kiven, jonka hän on oppinut tuomaan tämän huudon kuullessaan.»
(Wittgenstein 1981, s. 24–25.[3])

Myöhemmin kieleen lisätään sanat "tämä" ja "tuonne" (samalla käyttötarkoituksella kuin mitä näillä sanoilla on luonnollisessa kielessä), sekä numeraalit "a, b, c, d". Tätä kieltä käytetään esimerkiksi seuraavasti: rakentaja A sanoo "d – palkki – tuonne" ja osoittaa, ja rakentaja B laskee neljä palkkia, "a, b, c, d..." ja siirtää ne A:n osoittamaan paikkaan. Rakentajan kieli on toimintaa, johon on kudottu osia, jotka tunnistaisimme kieleksi, mutta yksinkertaisemmassa muodossa. Tämä kielipeli muistuttaa lapsille opetettuja yksinkertaisia kielen muotoja, ja Wittgenstein kehottaa käsittämään kielen rakentajien heimon täydelliseksi alkeelliseksi kieleksi.

Muiden tekemiä tulkintoja

Jean-François Lyotard on laajentanut ja uudistanut Wittgensteinin kielipelin käsitettä muun muassa teoksessaan Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (La condition postmoderne: rapport sur le savoir, 1979). Hän soveltaa sitä auktoriteetin, voiman ja legitimoinnin tapauksiin.

Katso myös

Lähteet
  • Wittgenstein, Ludwig: Filosofisia tutkimuksia. Suomentanut Heikki Nyman. WSOY: Porvoo, Helsinki, Juva, 1981.

Viitteet
  1. Filosofisia tutkimuksia (FT) §7.
  2. FT §23.
  3. FT §2.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.