Kid A

Yhtyeen jäsenet, erityisesti laulaja Thom Yorke olivat vuonna 1998 ahdistuneita OK Computerin saaman huomion takia[7]. Radiohead oli vuodet 1997–1998 "Running From Demons" -nimisellä maailmankiertueella. Kiertueella yhtye teki muutamia kappaleita, kuten kappaleen "How to Disappear Completely and Never Be Found"[11], mutta yhtyeellä oli vaikeuksia niiden äänittämisessä[12].

Vaikka Radioheadin musiikki oli saanut paljon kiitosta, Yorke muuttui vihamieliseksi mediaa kohtaan[13][14]. Hänestä tuntui, että hänen tekemänsä musiikki oli imetty tyhjiin[13], ja hän kärsi masennuksesta. Siksi uuden musiikin tekeminen oli vaikeaa[5].

Kun Radiohead aloitti albumin tekemisen alkuvuodesta 1999, yhtyeen jäsenillä oli erilaisia ajatuksia tulevan albumin tyylistä. Ed O'Brien halusi pelkistää tyylin suoriin, kolmen minuutin kitarapop-kappaleisiin[5]. Yorke taas ei ollut tyytyväinen yhtyeen edellisiin rock-tuotoksiin. Hän kertoi kyllästyneensä melodiaan ja haluavansa vain rytmin[5]. Yorke oli ollut DJ ja techno-yhtye Exeter Universityn jäsen[7], ja alkoi nyt kuunnella lähes yksinomaan elektronista musiikkia. Hän piti ajatuksesta, että hänen lauluäntään käytettäisiin instrumenttina, niin että se ei olisi albumilla johtavassa asemassa.[15]

Työt aloitettiin tuottaja Nigel Godrichin kanssa, joka oli tuottanut myös OK Computerin. Levy-yhtiö ei antanut albumin valmistumiselle mitään määräaikaa[13]. Yorke, jolla oli suurin valta yhtyeessä, kärsi inspiraation puutteesta, eivätkä hänen uudet kappaleensa olleet valmiita. Muutamissa uusissa kappaleissa oli vain rumpukoneen rytmi ja sanoitusten katkelmia, jotka hän oli improvisoinut[5]. Yhtye aloitti äänittämisen studiossa Pariisissa, mutta hylkäsi työnsä kuukauden jälkeen. Sen jälkeen yhtye muutti kahdeksi viikoksi Medley-studioille Kööpenhaminaan. Tuolloin (alkuvuonna 1999) tehdyistä kappaleista muutamat pääsivät albumin lopulliselle versiolle, useimmat tosin vasta runsaasti muokattuina. (Esimerkiksi "In Limbo" on tuolta ajalta; sen alkuperäinen nimi oli "Lost at Sea".) Yhtyeen jäsenien mukaan ajankohta oli kuitenkin hyvin hedelmätön.[5]

Ed O'Brien esiintymässä Saturday Night Live -ohjelmassa Radioheadin kanssa vuonna 2000. O'Brienilla oli aluksi ongelmia yhtyeen tyylinvaihdoksen kanssa.

O'Brien alkoi pitää studiopäiväkirjaa yhtyeen edistymisestä[16]. Myöhemmin hän sanoi Radioheadin tyylinmuutoksesta: "Jos aikoo tehdä erilaiselta kuulostavan äänitteen, pitää vaihtaa tuotantomenetelmää. Ja se on pelottavaa - kaikki tuntevat itsensä epävarmoiksi. Olen kitaristi, ja yhtäkkiä sanotaankin, ettei tässä kappaleessa ole lainkaan kitaraa". [5] Myös rumpali Phil Selwayn oli vaikeaa sopeutua nauhoituksiin[5].

Yhtye palasi Gloucestershireen huhtikuussa 1999 ja siirtyi syyskuussa Oxfordiin omistamalleen studiolle, joka oli juuri uusittu. Yhtyeen jäsenet kokeilivat erilaisia instrumentteja ja alkoivat oppia, "kuinka olla mukana kappaleessa, vaikka ei soittaisi yhtään nuottia"[5]. Muu yhtye alkoi samalla pitää Yorken synteettisestä musiikista[17]. He käyttivät myös digitaalisia työkaluja, kuten Pro Tools ja Cubase. Vuoden loppuun mennessä kuusi kappaletta oli valmiina, myös nimikappale[5].

Jonny Greenwood, ainoa Radioheadin musiikin teoriaa opiskellut jäsen, teki jousisovituksen kappaleeseen "How to Disappear Completely" ja äänitti sen Dorchester Abbeyn kirkon orkesterin kanssa alkuvuodesta 2000[18]. Hän soitti Ondes Martenotia tässä kappaleessa[11], kuten myös kappaleissa "Optimistic" ja "The National Anthem". Yorke soitti bassoa kappaleessa "The National Anthem" (joka tunnettiin levytyksen aikoihin nimellä "Everyone"[16]). "The National Anthemia" oli yritetty nauhoittaa jo OK Computerin b-puolelle, mutta tällä kertaa Yorke tahtoi siihen Charles Mingus -tyylisen torvisektion. Hän ja Jonny saivat jazzmuusikot kuulostamaan "liikenneruuhkalta"[19]. Jonny ja hänen veljensä Colin Greenwood alkoivat myös kokeilla musiikkinsa samplaamista muiden artistien musiikin kanssa[20]. Yksi sampleista oli kappaleen "Idioteque" pohjana, ja Yorke lauloi sen päälle. Colin kutsui Radioheadia yhä rockyhtyeeksi tyylinvaihdoksesta huolimatta[21].

Albumin nauhoitukset päättyivät kevään 2000 aikana, ja yhtye oli tehnyt melkein 30 uutta kappaletta[16]. Yhtye ei halunnut tehdä tupla-albumia[15], joten se säästi monet kappaleet seuraavalle julkaisulleen, vuoden 2001 albumille Amnesiac. Yorkella oli vimmattu halu johtaa albumin viimeistelyä, [22] ja yhtye riiteli kappalejärjestyksestä[16]. Kiistely sai yhtyeen lähelle hajoamista[7]. Lopulta päätettiin, että Kid A alkaisi kappaleella "Everything in Its Right Place". Yorkesta kappale oli levyn edustavin ja hän halusi, että se julkaistaisiin myös singlenä[23]. Albumin miksasi Godrich, ja masteroinnin teki Chris Blair Abbey Roadin studiolla.

Kuvankaappaus "blipistä" nimeltä Screaming Bears. Videon taustalla soi kappale "The National Anthem".

Levyn viimeistelyn jälkeen tehtiin markkinointisuunnitelma. Eräs EMI:n johtajista kehui musiikkia, mutta pelkäsi ettei albumi menestyisi markkinoilla, koska kuulijat eivät ymmärtäisi sitä[24]. Joka tapauksessa media oli hyvin kiinnostunut albumista; Kid A:ta pidettiin odotetuimpana rock-albumina sitten Nirvanan In Uteron[25]. Yhtye päätti, ettei julkaisisi virallisia singlejä albumilta. Kuitenkin joitakin kappaleita, kuten "Optimisticia", soitettiin radiossa[13].

Radiohead ja yhtyeen fanit viettivät paljon aikaa Internetissä[13][26], joten Parlophone (UK) ja Capitol Records (USA) markkinoivat albumia Internetin kautta[24]. Lyhyitä filmejä, joita kutsuttiin nimellä "blip", levitettiin ilmaiseksi verkossa. Niitä näytettiin myös musiikkikanavilla ohjelmien välissä. Capitol kehitti "iBlipin", Java-peräisen ohjelman, joka lisättiin fanisivustoille ja antoi käyttäjilleen mahdollisuuden tilata albumia etukäteen ja kuunnella sitä ennen sen julkaisua.[24]

Yhtye teki lyhyen kiertueen Välimeren maihin alkukesästä 2000 ja soitti silloin uusia kappaleitaan ensimmäistä kertaa[27]. Albumin nimi paljastettiin kesällä 2000, ja konserttien bootlegit levisivät Napsterissa. Colin Greenwood kertoi yhtyeen Barcelonan-keikan olleen heti konsertin jälkeisenä päivänä Napsterissa. Kun yhtye soitti kolmen viikon kuluttua Israelissa, yleisö tiesi kaikkien uusien kappaleiden nimet, ja Greenwood piti siitä[28]. Albumi päätyi kuukausi ennen julkaisua Napsteriin. On arvioitu, että levyä ladattiin ilmaiseksi miljoonia kertoja ennen sen julkaisua, ja jotkut odottivat heikompaa myyntiä[29].

Euroopan myynti hidastui 2. lokakuuta 2000, virallisena julkaisupäivänä, koska 150 000 virheellistä CD:tä palautettiin EMI:lle[30]. Silti Kid A nousi suoraan ensimmäiseksi Britannian albumilistalla[30], Yhdysvalloissa[31], Ranskassa, Irlannissa, Uudessa-Seelannissa ja Kanadassa[1]. Se oli ensimmäinen brittiläisen yhtyeen ykkössija Yhdysvalloissa kolmeen vuoteen ja Radioheadin ensimmäinen Yhdysvaltojen top 20:een päässyt albumi[32]. Jotkut ovat arvioineet, että vertaisverkkolevitys saattoi edistää albumin myyntiä, koska se myös levitti tietoa uudesta albumista[29].

Yhtye teki kiertueen Euroopassa loppuvuodesta 2000 ja esiintyi erikoisvalmisteisessa teltassa, jossa ei ollut yritysten logoja. Yhtye esitti pääosin uusia kappaleita[13]. Radiohead soitti myös kolme konserttia Pohjois-Amerikan teattereissa, ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen. Pienet konsertit myytiin loppuun nopeasti, ja ne houkuttelivat kuuluisuuksia ja faneja, jotka jonottivat lippuja pitkään[14]. Lokakuussa yhtye vieraili ohjelmassa Saturday Night Live. Siinä esitetty materiaali tyrmistytti jotkin katselijat, jotka olivat odottaneet tavanomaisia rock-kappaleita[33].

Kid A sai osakseen paljon huomiota, mutta se jakoi kuuntelijoiden mielipiteet[53]. Kirjailija Nick Hornby, joka on Radioheadin vanhemman tuotannon ihailija, on verrannut Kid A:ta Lou Reedin Metal Machine Musiciin ja sanonut, että se oli "kaupallinen itsemurha" joka oli tehty vain levy-yhtiöstä eroon pääsemiseksi. Hän myös valitteli sitä, että musiikkityyli oli vaihtunut The Bendsistä (1995) ja OK Computerista[54]. Vuonna 2001 Radiohead oli kokeelliseen musiikkiin erikoistuneen The Wire -lehden kannessa. Lehti ei yleensä huomioi vaihtoehtorockia, mutta nyt pääjuttuna oli Simon Reynoldsin tekemä yhtyeen haastattelu. Haastattelussa puolustettiin Kid A:ta ja sen seuraajaa Amnesiacia ja kiistettiin väitteet, että ne eivät olisi omaperäisiä.[15]

Monet amerikkalaiset kriitikot suhtautuivat albumiin myönteisesti[14], kuten Spin-lehti, joka nimesi Radioheadin "Vuoden yhtyeeksi", ja USA Today, jonka mukaan Kid A on "omalaatuisin albumi, joka on koskaan noussut suoraan ensimmäiselle sijalle"[55]. Myös ranskalaiset julkaisut Les Inrockuptibles[56] ja Magic antoivat Kid A:lle erittäin positiiviset arviot[57]. Les Inrocksin lukijat äänestivät Kid A:n myös vuoden albumiksi[1]. Britanniassa monet kriitikot, jotka olivat toivoneet Radioheadin "pelastavan rockin", pettyivät Kid A:han[15]. Melody Maker sanoi jo kuukausia ennen albumin julkaisua, että "jos on olemassa yhtye, joka palauttaa rockin meille, se on Radiohead"[18], ja albumin arvostelu oli lopulta hyvin kielteinen[58]. NME kuvasi levyä "pitkäveteiseksi ja ylianalysoiduksi erehdykseksi" ja antoi sille seitsemän pistettä kymmenestä[14].

Vuoden 2000 lopulla albumi löytyi silti monien kriitikoiden top 10 -listoilta[59]. Vuonna 2001 Kid A sai Grammy-ehdokkuuden "vuoden albumiksi" ja voitti sekä parhaan vaihtoehtoalbumin että parhaiten editoitun albumin Grammyn. Vuonna 2005 kaksi suosittua indie-musiikkijulkaisua, Pitchfork Media[60] ja Stylus Magazine[61] nimesivät albumin parhaaksi albumiksi viiteen vuoteen (vuodet 2000 - 2005).

Sue-lehti valitsi sen 2000-kymmenluvun parhaaksi ulkomaiseksi albumiksi vuonna 2009.[62]

Kaikkien kappaleiden, paitsi "Idiotequen", tekijä on Radiohead.

1. Everything in Its Right Place – 4.11
2. Kid A – 4.44
3. The National Anthem – 5.50
4. How to Disappear Completely – 5.55
5. Treefingers – 3.42
6. Optimistic – 5.16
7. In Limbo – 3.31
8. Idioteque – 5.09
9. Morning Bell – 4.29
10. Motion Picture Soundtrack – 6.59

• Ed's Diary: Ed O'Brienin studiopäiväkirja Kid A:n ja Amnesiacin nauhoitussessioista, 1999-2000 (Green Plastic) (englanniksi)
• New York Times, Gerald Marzorati haastattelee yhtyettä: "The Post-Rock Band". 1. lokakuuta 2000. (englanniksi)
• Kalle Koivisto: Kid A. Soundi 10/2000.