Khusrau II

Khusrau oli kuningas Hormizd IV:n poika ja Khusrau I:n pojanpoika.[1] Khosraun äiti kuului Parthialaiseen ylimystöperheeseen ja hänen isoäitinsä isän puolelta oli hefthaliittien kuninkaan tytär. Khusraun varhaisesta elämästä tiedetään vain vähän. Hän lienee syntynyt aikaisintaan vuoden 570 paikkeilla. Historialliset lähteet mainitsevat hänet ensimmäisen kerran hänen toimiessaan isänsä valtakaudella kuvernöörinä Kaukasian Albaniassa. Kuvernöörinä hän laajensi Persian vaikutusvaltaa myös Iberiaan, jonka hallitsijat alkoivat maksaa tribuuttia. Persia ajautui pian kriisiin valtakunnan sotiessa turkkilaisia vastaan idässä ja Bysantin valtakuntaa vastaan lännessä.[2] Hormizd IV oli myös kääntänyt monet itseään vastaan suosimalla Persian dehqan-luokkaa aateliston kustannuksella sekä turvautumalla toimissaan teloituksiin. Hän oli myös arvostellut kovin sanoin idän sodissa menestynyttä kenraali Bahram Chubinia[3], joka oli kärsinyt kuitenkin tappion Bysantin valtakuntaa vastaan käydyssä taistelussa Lazicassa.[4] Bahram nousi kapinaan Hormizdia vastaan. Tämän joukkojen jahdatessa hallitsijaa Hormizdia vastaan tehtiin palatsivallankaappaus Ktesifonissa. Kaappajia olivat Khusraun enot Bestam ja Bendoy. Hormizd vangittiin ja sokaistiin. Khusrau kruunattiin uudeksi hallitsijaksi 27. kesäkuuta 590. Kapinoinut kenraali Bahram oli kuitenkin juulistautunut itse kuninkaaksi ja marssi armeijoineen kohti Ktesifonia. Khusrau joutui pakenemaan Bysantin valtakuntaan.[2]

Sasanidien valtakunta laajimmillaan Khusraun valtakaudella.

Bysantin valtakunnassa Khusrau vetosi maan keisari Maurikioksen apuun palatakseen Persian valtaistuimelle. Vastineeksi Khusrau lupasi antaa Bysantille alueita Mesopotamiassa, Iberiassa ja Armeniasa. Roomalaiset ja Khusraun joukot voittivat Bahramin Gəncəssa nykyisessä Azerbaidžanissa käydyssä taistelussa. Khusrau oli palannut valtaistuimelleen vuonna 592. Bahram pakeni itään, missä hän joutui salamurhan uhriksi.[2] Khusrau vakiinnutti asemansa. Kapinat Armeniassa ja Persian aateliston parissa kukistettiin.[3] Khusrau antoi myös vangituttaa kaksi hänet valtaan nostanutta setäänsä, sekä muut Hormizd IV:n murhaan sekaantuneet henkilöt. Bestamiin oli onnistunut paeta Gilanin alueelle, missä hän johti kapinaa vuoteen 602 saakka.[2] Khusrau otti vuoteen 600 mennessä arvonimen Parvez eli voitokas. Hallitsijana Khusrau haavi valtavan omaisuuden alamaistensa ankaralla verotuksella. Hänellä oli myös useita vaimoja ja jalkavaimoja, vaikkakin hänet on sittemmin muistettu erityisesti rakkaustarinasta vaimoonsa Širiniin.[3] Suhteesta kirjoitti esimerkiksi 1100-luvun runoilija Nizami teoksessaan Khosrow-va-Širin. Khusrau tunnettiin valtakaudellaan taiteiden tukijana, ja etenkin mattojen kudonta ja hopeakäsityöläisyys nousi huippuunsa hänen kaudellaan.[4] Khusrau piti myös edelleen yllä hyviä suhteita Bysantin keisari Maurikiukseen[2] ja suhtautui kristittyihin hyvin myötämielisesti.[3]

Vuonna 602 kenraali Fokas syrjäytti Bysantin keisari Maurikioksen ja valtakunta ajautui sisällissotaan, jota kiihdyttivät kiistat eri kristillisten lahkojen välillä. Khusrau käytti hyväkseen Bysantin hajaannusta ja julisti sodan tekosyynään Maurikiuksen murha.[3] Maurikiuksen poika Theodosius oli paennut Persiaan, jossa Khusrau tunnusti hänet Bysantin keisariksi. Sotaretki Bysantin valtakuntaan seurasi vuonna 603.[2] Huomattava osa Bysantin armeijasta oli keskitetty länteen avaareja vastaan, ja Khusrau valtasi nopeasti Edessan ja muita rajalla sijainneita tukikohtia. Vuonna 610 Herakleios syrjäytti keisari Fokasin ja yritti solmia rauhan Khusraun kanssa. Persialaisten valloitukset kuitenkin jatkuivat. Antiokia kukistui vuonna 611, Damaskos vuonna 613 ja Jerusalem vuonna 614. Bysanttilaisten historioitsijoiden mukaan Jerusalemissa ja sen ympäristössä surmattiin 60 000 kristittyä näiden kieltäydyttyä antautumasta. Seuraavien vuosien aikana persialaiset valloittivat edelleen Egyptin ja etenivät Vähään-Aasiaan aina Khalkedoniin saakka. Sotaonni kuitenkin kääntyi persialaisia vastaan. Vuonna 622 Herakleios johti armeijansa Vähä-Aasian persialaisten ohi Mustanmeren kautta Armeniaan ja edelleen kasaarien tuella Azerbaidžaniin. Persialaiset joutuivat vetäytymään Vähä-Aasian alueelta ja vuonna 627 he kärsivät suuren tappion Ninivessä käydyssä taistelussa.[3] Khusrauta vastustaneet piirit Persiassa alkoivat nyt juonitella häntä vastaan. Salaliittolaiset vangitsivat Khusraun Ktesifonissa ja hänet teloitettiin 28. helmikuuta 628.[2] Valtaistuimelle nousi Khusraun poika Kavad II, joka solmi rauhan Bysantin valtakunnan kanssa vuonna 629.[3]

Sodat olivat heikentäneet Persiaa huomattavasti, ja turkkilaiset hävittivät alueita idässä. [3] Islamilaiseen 800-luvun tarinatietoon nojautuen on katsottu, että profeetta Muhammed oli vuodesta 622 lähtien alkanut yhdistää arabiheimoja. 600-luvulta onkin löydetty muutamia lähteitä uudesta ajanlaskusta, mutta niissä puhutaan vuodesta 622 alkaneesta "arabien ajasta" eikä hidzran ajasta. Tunnetuin niistä on löydetty Hamat Gaderin kylpylän arkeologisissa kaivauksissa lähellä Genesaretin järveä.[5] Eräät tutkijat, kuten R.M.Kerr, ovat katsoneet, että uusi ajanlasku osoittaa arabiheimojen irtautumista sassanidihallinnosta. Mitään merkkejä profeetta Muhammedista ei kuitenkaan ole löydetty. [6]

Khusraun pojanpoika Yazdagird III oli sasanidien Persian viimeinen hallitsija ennen Persian romahdusta ja arabivallan alkamista. [3]