Ketut

Kettulajien turkin pituus, väri ja tiheys eroavat toisistaan. Kettujen alaturkin värisävy vaihtelee helmenvalkoisesta mustavalkoiseen ja täplikkääseen. Aavikkoketuilla (ja muilla aavikolla elämään sopeutuneilla kettulajeilla kuten Vulpes macrotiksella) on suuret korvat ja lyhyt turkki, jotta keho pysyisi viileänä.[3][8] Toisaalta naalilla on pienet korvat ja paksu, eristävä turkki, jotta keho pysyisi lämpimänä.[9] Punaketuilla on sen sijaan tyypillisesti punaruskea turkki ja valkopäinen häntä.[10] Kettujen turkin koostumus vaihtelee vuodenajan mukaan. Kylminä kuukausina ketuilla on tuuheampi turkki kuin lämpiminä kuukausina. Päästäkseen eroon talviturkista, ketulla on karvanlähtöaika kerran vuodessa huhtikuun tienoilla. Karvanlähtö alkaa jaloista ylöspäin.[8] Turkin väri voi muuttua kettuyksilön ikääntyessä.[3]

Punakettuja esiintyy luontaisesti Euroopassa, Aasian pohjoisosissa, Pohjois-Amerikassa ja Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa. 1800-luvulla kettu levitettiin ketunmetsästyksen takia myös Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Näillä uusilla elinalueilla se on muiden tuontieläinten tavoin aiheuttanut merkittäviä ongelmia alkuperäiselle luonnolle, mistä johtuen kettua pidetään yhtenä maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista[11].

Aavikkokettu on levinnyt laajalle alueelle Pohjois-Afrikan ja Siinain niemimaan pohjoisosien hiekka-aavikoilla ja puoliaavikoilla. Sitä tavataan ympäri Saharaa ja Sahelin alueella 14. leveysasteelle saakka. [12]