Keskitysleiri

Keskitysleirejä muistuttavia siviilien säilytysalueita on ollut jo ennen ensimmäisiä varsinaisia keskitysleirejä. Yhdysvalloissa perustettiin vuoden 1830 intiaanien karkotuslain seurauksena länteen intiaanireservaatteja, jotka eivät tosin olleet vartioituja. Australian eteläpuolisen Tasmanian saaren kaikki alkuperäisasukkaat siirrettiin vuonna 1838 pakolla Flindersinsaarelle huonoihin olosuhteisiin, joissa he kuolivat.[3]

Kuubassa espanjalaiset siirtomaaisännät perustivat vapaussodan yhteydessä kapinallisten hyökkäyksissä viljelyksenä menettäneille kuubalaisille maanviljelijöille keskitysleirejä vuosina 1896–1897. Yli puoli miljoonaa kuubalaista, yli neljäsosa maan väestöstä, siirrettiin näille leireille, joilla yli 10 000 henkeä kuoli tauteihin ja nälkään.[4]

Filippiineillä Yhdysvaltain ja filippiiniläisten välisen vuoden 1899 sodan jälkeen yhdysvaltalaiset siirsivät vuosina 1902–1902 Batangasin ja Lagunan maakuntien keskitysleireille yli 300 000 filippiiniläistä siviiliä. Heistä ainakin 10 000 kuoli tauteihin.[5]

Buurisodan aikainen keskitysleiri Etelä-Afrikassa.

Ensimmäisinä varsinaisina keskitysleireinä pidetään englantilaisten toisen buurisodan aikana vuodesta 1900 alkaen Etelä-Afrikkaan perustamia keskitysleirejä, joihin he siirsivät kymmeniä tuhansia hollantilaistaustaisia buureja sekä mustia afrikkalaisia. Näitä leirejä myös ensimmäisenä kutsuttiin “keskitysleireiksi” (engl. concentration camp), vuodesta 1901 alkaen.[6]

Buureja varten rakennettiin kaiken kaikkiaan 45 teltoitettua leiriä. 28 000 vangiksi jääneestä buurimiehestä 25 630 lähetettiin toisaalle, pääasiassa Isoon-Britanniaan. Täten suurin osa leireille jääneistä buureista oli naisia ja lapsia.[7] Olot leireillä olivat epäterveelliset ja ruoka-annokset niukkoja. Yhä taistelevien miesten vaimot ja lapset saivat vielä normaaliakin pienemmät annokset ruokaa. Huono ravintotilanne ja hygienia johtivat epidemioihin kuten tuhkarokkoon, lavantautiin ja punatautiin. Tämä yhdistettynä sairaalatilojen puutteeseen johti suureen määrään kuolleita – sodanjälkeisen raportin mukaan 27 927 buuria (joista 22 074 oli lapsia). Kaikkiaan 25 prosenttia buurivangeista menehtyi.[7] Palattuaan Britanniaan the South African Women and Children’s Distress Fundin edustaja Emily Hobhouse teki paljon työtä julkistaakseen vankien ahdingon vierailtuaan useilla leireillä Oranjen vapaavaltiossa. Hänen raporttinsa nostatti julkisen kohun ja johti hallituksen komitean perustamiseen. Millicent Fawcettin johtama komitea kiersi leirejä elokuusta joulukuuhun 1901 ja vahvisti Hobhousen raportin. He olivat erittäin kriittisiä leirien hoidon suhteen ja tekivät useita parannusehdotuksia, esimerkiksi ravinnon parantamiseksi ja lääkintähuollon jakamiseksi. Helmikuuhun 1902 mennessä leirien vuosittainen kuolinvauhti laski ensin 6,9 prosenttiin ja myöhemmin 2 prosenttiin.[7]

Saksalaiset perustivat vuosina 1904–1907 brittien mallin mukaisesti Saksan Lounais-Afrikkaan, nykyiseen Namibiaan, keskitysleirejä hereroille hererojen ja namojen kansanmurhan yhteydessä. Leirien asukkaista noin 45 prosenttia kuoli ankarissa oloissa ja pakkotyössä.[8]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Euroopassa oli paljon sotilaiden vankileirejä, mutta ne eivät olleet keskitysleirejä, koska niitä ei ollut tarkoitettu siviileille. Näistä vankileireistä saatiin kuitenkin oppia, jota on hyödynnetty myöhempien keskitysleirien rakentamisessa. Monessa Euroopan maassa alettiin myös internoida kansalaisuuden saaneita, vihollismaasta muuttaneita siviilejä. Joitain heistä säilytettiin keskitysleireillä esimerkiksi Itävallassa ja Pohjois-Afrikassa. Joidenkin historioitsijoiden mukaan myös armenialaisten kansanmurhan yhteydessä perustettiin keskitysleirejä.[9]

Maailmansotien välillä Kiinan miehittäneet japanilaiset perustivat ensimmäisen keskitysleirinsä Zhong Man lähelle Harbinia. Tämä pieni leiri toimi myöhempien sodanaikaisten keskitysleirien mallina. Myös kiinalaiset perustivat poliittisille vastustajilleen keskitysleirejä vuodesta 1938 alkaen.[10]

Pääartikkeli: Gulag

Keskitysleirejä sijaitsi Neuvostoliiton eri puolilla.

Vienanmeren–Itämeren kanavan työmaalla käytettiin työvoimana keskitysleirivankeja.

Vuoden 1918 elokuussa talonpoikaiskapinan jälkiselvityksissä Vladimir Lenin antoi määräyksen: ”Epäilyttävät suljettava keskitysleiriin kaupungin ulkopuolelle.” Syyskuussa vuonna 1918 kansankomissaarien neuvosto antoi dekreetin punaisesta terrorista. Joukkoteloitusohjeiden lisäksi siinä todettiin: ”Suojattava neuvostotasavalta luokkavihollisilta eristämällä nämä keskitysleireihin.” Vaikka Neuvostoliiton keskitysleireihin lähetettiin myös sotaoikeuden kautta, varsinaisesti niihin virtasi tuomitsemattomia. Varhaisimpia leirejä oli Solovetskin luostariin perustettu vankileiri.[11]

Neuvostoliittoon perustettiin vuonna 1929 virasto nimeltä Gulag hallinnoimaan maan vankileirijärjestelmää. Viraston nimen mukaan myös maan vankileirijärjestelmää alettiin kutsua gulagiksi.[12] Virallinen nimitys leireille oli ojennustyöleiri.[13], kun taas Gulag-verkosto alkoi kasvaa Neuvostoliiton vankilajärjestelmästä vuosina 1929–1930 tehtyjen päätösten pohjalta, kun leirien käyttöä työleireinä laajennettiin. Vaikka vangit näännytettiin työllä, leirien tuottavuus jäi aina matalaksi, ja ne olivatkin taloudellinen rasite.[14]

Gulagiin kuului monentyyppisiä paikkoja, kuten vankiloita, rangaistussiirtoloita, ojennustyöleirejä, maataloussiirtokuntia ja ”erityissiirtoloita”. Suoranaisia tuhoamisleirejä ei ollut, mutta joissakin leireissä vankien annettiin välinpitämättömästi kuolla nälkään, kylmään ja tauteihin. Erään arvion mukaan gulagien vangeista 90 prosenttia selvisi vankeudesta hengissä. Josif Stalinin aikana 20–40 prosenttia vangeista vapautettiin vuosittain.[15]

Vankileirien saaristo ulottui kaikkialle Neuvostoliiton länsirajalta kaukoitään. Osa leireistä oli niin syrjäisiä, että niistä ei kannattanut yrittää paeta, kuten pahamaineiset Kolyman alueen leirit idässä. Toiset leirit oli sijoitettu asuttujen alueiden laitamille, mutta niiden asukit eivät karkaamisvaaran vuoksi päässeet leirin ulkopuolelle tekemään työtä. Joitain leirejä, etenkään ”erityissiirtoloita”, ei juurikaan erotettu ulkopuolisesta yhteiskunnasta, ja osa vangeista sai käydä leirin ulkopuolella ilman saattajaa. Myös osa vapautetuista vangeista jäi ”vapaaehtoisiksi” työntekijöiksi leireihin, sillä heillä ei ollut paljon vaihtoehtoja.[16]

Vuosina 1929–1930 leireille kuskattiin lähinnä kulakeiksi syytettyjä maanviljelijöitä. Kahdesta miljoonasta karkotetusta oli vuotta myöhemmin yli puolet kuollut, karannut tai kadonnut. Stalinin vainojen aikana vuosina 1937–1938 leireille vangittiin noin 1,6 miljoonaa kommunistia, ”kansanvihollista” tai ”vastavallankumouksellista” perheineen, joiden Stalin pelkäsi uhkaavan itseään. Moni heistä oli sotilas- tai talousasiantuntijoita. Toista maailmansotaa edeltävinä vuosina ja sodan aikana leireille tai vartioimattomille syrjäseuduille Siperiaan ja Kazakstaniin karkotettiin Neuvostoliiton rajaseutujen vähemmistökansoja, kuten itäeurooppalaisia, suomalaisia (esim. siperiansuomalaiset), baltteja (ks. esim. kesäkuun kyyditykset), saksalaisia, kreikkalaisia, armenialaisia, turkkilaisia, kurdeja, keskiaasialaisia ja korealaisia. Sota-aikana leirien kuolleisuus nousi 20 prosenttiin. Sodan loppuvuosina gulagin vankiluku puolittui, koska suuri osa vangeista siirrettiin tehtaisiin tai rintamalle.[17]

Pääartikkeli: Natsi-Saksan keskitysleirit

Katso myös: Luettelo natsien keskitysleireistä

Theresienstadtin keskitysleirin portti, jossa lukee suomennettuna ”Työ vapauttaa”.

Kun kansallissosialistit nousivat valtaan Saksassa maaliskuussa 1933, he alkoivat sulkea ihmisiä keskitysleireille ilman oikeudenkäyntiä. Natsit kuvailivat ensimmäisinä vuosina Dachaun ja Sachsenhausenin keskitysleirejä pyrkimykseksi ”uudelleenkouluttaa” ja ”puhdistaa” Saksa. Vangit olivat natsien mukaan ”rotupettureita”, pervertikkoja, kommunisteja, marxilaisia ja tavallisia rikollisia.[21]

Alkuvuosina suurin osa vangeista vapautettiin vankeuden jälkeen. Vuosien varrella natsien keskitysleirit muuttuivat koko ajan väkivaltaisemmiksi, eikä niistä ei enää vapautettu ihmisiä. Saksan leirijärjestelmä saavutti toiminnallisen huippukohtansa vuosina 1944–1945, jolloin pääleirejä ympäröi joukko orjatyövoimaa käyttäviä työleirejä. Leirejä käytettiin myös juutalaisten tuhoamiseen osana holokaustia, vaikka tätä tarkoitusta varten oli erikseen myös tuhoamisleirejä.[22]

Natsien keskitysleiriverkostoon kuului SS:n ylläpitämiä leirejä, sotavankileirejä, väliaikaisia leirejä etnisille saksalaisille, jotka oli tarkoitus asuttaa valloitetuille alueille, sekä pakkotyöleirejä juutalaisille ja slaaveille. Leirejä oli joka puolella Saksaa, ja myös saksalaisten liittolaiset perustivat niitä omiin maihinsa.[23]

Ensimmäiset varsinaiset keskitysleirit olivat Dachau, Oranienburg ja Sachsenhausen. Aluksi vangit olivat kommunisteja, mutta kun heidät oli eliminoitu ensimmäisten kahden vuoden kuluessa, vangeiksi alettiin ottaa pääasiassa ”epäsosiaalisia” saksalaisia, jotka eivät mukautuneet kansallissosialismiin. Näitä olivat esimerkiksi Jehovan todistajat, työn välttelijät, taparikolliset ja homoseksuaalit. Vuonna 1937 keskitysleirit olivat vielä pieniä – esimerkiksi Dachaussa, Sachsenhausenissa ja Buchenwaldissa oli yhteensä vain 7 750 vankia.[24]

Natsit laajensivat keskitysleirijärjestelmäänsä vuonna 1938, ja vuoden puolivälissä vankeja oli SS:n keskitysleireillä yhteensä jo 24 000. Juutalaisia alettiin kerätä leireille suurin joukoin, ja sodan alettua myös esimerkiksi tšekkejä, puolalaisia ja Espanjan sisällissodan veteraaneja. Vuonna 1940 leireillä oli jo 53 000 vankia, ja uusia leirejä avattiin, mukaan lukien Auschwitz.[25]

Kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, natsit perustivat keskitysleirejä esimerkiksi Lubliniin ja Stutthofiin. Syyskuussa 1942 saksalaisilla keskitysleireillä oli yhteensä 110 000 vankia, vuotta myöhemmin 224 000 vankia, vuonna 1944 jo 524 000 vankia, ja lopulta vuoden 1945 alussa yli 700 000 vankia. Kuolleisuus oli leireillä korkeaa, ja neuvostoliittolaisia sotavankeja kuoli sodan aikana vankeudessa yhteensä noin kolme miljoonaa. Vaikka suurin osa tappamisesta suoritettiinkin tuhoamisleireissä, myös Majdanekin ja Auschwitz-Birkenaun keskitysleireillä juutalaisia ja muita vankeja surmattiin kaasukammioissa.[26]

Sodan loppuaikoina keskitysleireistä oli tullut käytännössä kuolemanleirejä, joissa vangit näännytettiin nälkään ja tauteihin. Kun Saksa oli häviämässä sotaa vuonna 1945, saksalaiset alkoivat evakuoida keskitysleirejään ennen kuin liittoutuneet löytäisivät ne. Tuhannet sairaat ja heikot vangit määrättiin ”kuolemanmarsseille” kohti valtakunnan keskiosia.[27] Leirien vapauttajat löysivät keväällä 1945 saksalaisten keskitysleireiltä, kuten Bergen-Belsenistä ja Buchenwaldista, suuria ruumiskasoja ja kuolemaisillaan olevia vankeja. Näiden kauhukuvien seurauksena sana ”keskitysleiri” opittiin yhdistämään juuri natsi-Saksan julmiin leireihin.[28]

Valloitettuaan Sachsenhausenin ja Buchenwaldin keskitysleirit Neuvostoliitto otti ne neljän kuukauden päästä uudelleen käyttöön.[29]

Myös natsi-Saksan liittolaiset perustivat omia keskitysleirejään. Mussolinin fasistisessa Italiassa parakeista rakennettuja keskitysleirejä pystytettiin poliittisille vangeille esimerkiksi Liparin, Pantellerian, Lampedusan ja Tremitin saarille mutta myös mantereelle. Yksistään vuosina 1940–1943 Italiassa avattiin arviolta 52 keskitysleiriä, joissa oli yhteensä 10 000 siviiliä, kuten juutalaisia, romaneja ja ulkomaalaisia. Tunnetuin näistä oli Triesten lähellä sijainnut Risiera di San Sabba, jonka vangeista 5 000 surmattiin. Italialaiset perustivat keskitysleirejään myös maan ulkopuolelle Albaniaan, Somaliaan, Libyaan ja Sloveniaan. Vuosina 1930–1933 näillä leireillä kuoli noin 40 000 ihmistä.[30]

Francon Espanjassa keskitysleireillä oli yksistään vuonna 1940 vähintään 60 000 ihmistä ilman oikeudenkäyntiä. Francon hallituskaudella arviolta yhteensä yli puoli miljoonaa espanjalaista ja muuta eurooppalaista oli vangittuna yli 180 keskitysleirillä.[31]

Myös länsimaat internoivat asukkaitaan sodan aikana. Yhdysvalloissa internoitiin muun muassa amerikanjapanilaiset ja saksalaiset, ja Britanniassa saksalaiset. Amerikanjapanilaisten leirit olivat alkeellisia ja vartioituja, mutta vankeja kohdeltiin paremmin kuin akselivaltojen leireissä. Tämän vuoksi kaikki eivät kutsu niitä keskitysleireiksi vaan internointileireiksi tai “koontikeskuksiksi”.[32]

Pääartikkeli: Itä-Karjalan keskitysleirit

Galina Sankon ottama lavastettu valokuva venäläisistä lapsista suomalaisella siirtoleirillä sen jälkeen kun suomalaiset olivat vetäytyneet alueelta. Kyltissä lukee: ”Siirtoleiri. Pääsy leirille ja seurustelu aidan läpi ampumisen uhalla kielletty”, ja sen jälkeen sama venäjäksi.

Suomalaiset perustivat keskitysleirejä jatkosodan aikana, pääasiassa Itä-Karjalan suomalaisen sotilashallinnon alaisuudessa. Leirien nimi muutettiin lokakuussa 1943 keskitysleireistä ”siirtoleireiksi”.[33]

Tällöin noin 40 prosenttia alueen ei-suomensukuisista siviileistä (ennen kaikkea venäläisiä ja ukrainalaisia), eli vajaat 24 000, internoitiin leireihin. Koska työikäinen väestö oli joko kutsuttu aseisiin tai evakuoitu idemmäs teollisuuden työvoimaksi, olivat leiriläiset pääasiallisesti vanhuksia ja alaikäisiä lapsia. Venäläisen väestön sodanaikaisen valvonnan ohella näiden niin sanottujen siirtoleirien tavoitteena oli mahdollisesti myös alueiden väestön suomalaistaminen sodan voittamisen jälkeen. Leireille suljettiin venäläistä ja muuta ”epäheimolaista” väestöä: naisia, lapsia ja vanhuksia oli vankeina enimmillään lähes 24 5000. Heistä menehtyi noin 4 500–8 000 henkeä. Muun muassa professori Jalmari Jaakkola suunnitteli jatkosodan aikana Itä-Karjalan venäläisen väestön lähettämistä näiltä siirtoleireiltä sodan jälkeen itään.^lähde? Syynä kuolemiin oli koko Suomessa vallinnut elintarvikepula[34].

Myös suomalaisia äärivasemmistolaisia aktivisteja ja kommunisteja sijoitettiin toisen maailmansodan aikana keskitysleirimäisiin olosuhteisiin muun muassa Karvian varavankilan Rihkaan siirtolaan ja Itä-Karjalan Koveroon.^lähde?

Kommunistimaissa keskitysleirejä rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton lisäksi muun muassa Itä-Eurooppaan, kuten Romaniaan, sekä Kiinaan ja punaisten khmerien hallitsemaan Kambodžaan. Pohjois-Koreassa keskitysleirejä on edelleen käytössä.[35]

Ei-kommunistimaista keskitysleirejä rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen muun muassa Argentiinaan ja Chileen oikeistodiktatuurien aikana. Jugoslavian hajoamissotien aikana 1990-luvulla Bosniassa toimi keskitysleirejä.[36]

Xinjiangin internointileirit ovat Länsi-Kiinassa sijaitsevalle Xinjiangin autonomiselle alueelle vuodesta 2017 alkaen perustettuja vankilamaisia leirejä, joihin viranomaiset ovat internoineet satojatuhansia Xinjiangin muslimeja, kuten uiguureja, kazakkeja ja kirgiisejä. Kiinan ulkopuolella niitä on nimitetty keskitysleireiksi.[37]

• Solženitsyn, Aleksandr: Gulag. Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag, 1973.) Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Silberfeldt, 2012. ISBN 978-952-67534-2-3.
• Stone, Dan: Concentration Camps. A Short History. Oxford: Oxford University Press, 2017. ISBN 978-0-19-879070-9. (englanniksi)

• Benz, Wolfgang: Holokausti. (Der Holocaust, 1995) Suomentanut Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9.
• Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien teille. Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955. Helsinki: Gummerus, 2011. ISBN 978-951-20-8385-5.
• Määttälä, Mikko: Vihollisina vangitut. Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944–1947. Jyväskylä: Atena, 2011. ISBN 9789517967594.

• Tunnetuimmat keskitys- ja tuhoamisleirit (Arkistoitu – Internet Archive). Jad Veshem.