Keskiplatonismi

Hellenistisenä aikana Platonin Akatemian opetuksissa tapahtui asteittaisia muutoksia. Platonin vuonna 347 eaa. tapahtuneen kuoleman jälkeen Akatemian johto siirtyi Speusippokselle. Häntä seurasivat Ksenokrates, Polemon, Krantor ja Krates Ateenalainen. Krateen jälkeen, vuonna 268 eaa., Arkesilaos perusti Uuden Akatemian, joka sai vaikutteita pyrrhonilaisesta skeptisismistä. Arkesilaos mallinsi filosofiansa Platonin varhaisten dialogien Sokrateen mukaan: keskeistä oli kaikista arvostelmista pidättäytyminen (εποχὴ περὶ πάντων, epokhē peri pantōn). Uuden Akatemian johtajat eivät Sokrateen tavoin julkaisseet kirjoituksia, eivätkä esittäneet dogmaattisia mielipiteitä vaan johtivat oppilaansa käyttämään omaa järkeään. Tutkijat ovat erimielisiä Uuden Akatemian harjoittaman skeptisismin tarkasta luonteesta, mutta se vaikuttaa olleen ennen kaikkea reaktio stoalaisuuden voimakasta dogmaattisuutta vastaan.

Antiokhos Askalonlainen, joka toimi Akatemian johdossa vuosina 79-78 eaa., luovi Uuden Akatemian skeptisismin sekä Platonin ja Vanhan Akatemian filosofien oppien dogmaattisten tulkintojen välimaastossa katsomalla, että Vanhan Akatemian opettajat, samoin kuin peripateetikot ja stoalaiset, olivat olleet perustavissa kohdissa samaa mieltä. Vähitellen koulussa palattiin dogmaattisuuteen. Antiokhoksen keskeisiä opetuksia oli, että ideat ovat ajatuksia jumalan mielessä. Lisäksi hän omaksui Platonin dialogista Timaios ajatuksen demiurgista (alempi luojajumala) sekä Platonin niin kutsutuista kirjoittamattomista opeista ajatuksen maailmansielusta (ajatus, jonka mukaan fyysinen maailma oli elävä, sielullinen olento).[1]

Filon Aleksandrialainen.

Nämä opit tarjosivat kehyksen, jolle sekä muut keskiplatonistit että myöhemmät platonistit saattoivat perustaa ajattelunsa. Tämä platonismin suuntaus oli vastakkainen virallisen Akatemian skeptisistiselle käänteelle. Kuva keskiplatonismin synnystä ja kehityksestä ei kuitenkaan ole täysin selvä. Kaikki keskiplatonistit eivät kuuluneet Akatemiaan, koska se oli tuhottu vuonna 88 eaa. Tutkijat ovat myös erimielisiä Antiokhoksen roolista keskiplatonismin synnyssä.

Akatemian tuhoutumisen jälkeen platonistinen oppi alkoi joka tapauksessa hajautua sekä maantieteellisesti että opillisesti. Monissa kysymyksissä platonismiin alkoi keskiplatonismin kaudella sekoittua vaikutteita toisaalta dogmaattisista aristotelismista ja stoalaisuudesta, toisaalta mystis-uskonnollisista (uus)pythagoralaisuudesta ja teosofiasta. Uuspythagoralaisia kirjoituksia nousi esiin toisella ja ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja niiden kirjoittajina esiintyivät sellaiset nimet kuin ”Okellos Lukanos”, ”Timaios Lokrilainen” (lainattu Timaioksesta) ja ”Arkhytas” (lainattu pythagoralaiselta Arkhytaalta). Stoalaisten tavoin platonilaiset suhtautuivat negatiivisesti epikurolaisuuteen, mutta myös kyynikoihin.

Filon Aleksandrialainen, myöhempi keskiplatonisti, yhdisti stoalaista ja platonilaista filosofiaa juutalaisiin kirjoituksiin Septuagintan allegorisilla tulkinnoilla. Filon opetti, että Jumala oli kaikkien asioiden takana, ja sai maailmankaikkeuden olevaksi ensin puhtaasti älyllisen tahdon teon kautta, jonka jälkeen fyysinen maailmankaikkeus luotiin hänen Logoksensa (sanansa) kautta. Logos sai näin Platonin maailmansielun roolin. Ihmisen tavoitteena oli ”tulla Jumalan kaltaiseksi” puhdistautumalla ja nousemalla yhä korkeammalle todellisuuden tasolle.

Plutarkhos, Numenios ja Albinos (jota jotkut tutkijat pitävät samana henkilönä kuin Alkinoos) olivat myöhempiä keskiplatonilaisia, jotka omaksuivat Platonin Timaioksesta johdetun uuspythagoralaissävytteisen kosmologian sekä ajatukset maailmansielusta (Numenioksen tapauksessa kahdesta maailmansielusta), sielun eri osista, sekä Jumalan ja jumalien olemuksesta.

Keskiplatonismi muodosti pohjan muun muassa Ciceron filosofialle sekä monille ensimmäisten vuosisatojen kristillisille apologeeteille ja teologeille, kuten Justinos Marttyyri, Tatianos, Athenagoras ja Klemens Aleksandrialainen.