Keskiajan lääketiede

Keskiajan lääketiede tarkoittaa sekä käytännöllistä lääkärintyötä että teoreettista oppiainetta Euroopan keskiajalla suunnilleen tuhannen vuoden ajanjaksolla vuosien 500 ja 1500 välissä. Keskiajalla lääkintätaito oli kristinuskon vaikuttaessa kokenut kaksi muutosta: yhtäältä ihmeparannukset ja toisaalta organisoidun hyväntekeväisyyden, joka ilmeni etenkin hoitolaitosten perustamisena. [1] Keskiajan ensimmäiset viisisataa vuotta sairaiden parantaminen oli käytännön toimintaa, joka tapahtui lähes kokonaan ilman erityistä teoriaa. Tähän vaikutti sekin, että antiikin kreikan kirjallisuus ja islamilaisen maailman 800-luvulta alkanut lääketieteellinen kirjoittelu olivat jääneet kielimuurin taakse. Tilanne alkoi korjaantua 1000-luvulta alkaen, jolloin molempia alettiin kääntää latinaksi.

Très Riches Heures du duc de Berry. Anatominen kuva 1400-luvulta yhdistää ihmisruumiseen astrologisia symboleja sekä antiikin humoraaliopin käsitteitä.

Lääketieteestä tuli akateeminen oppiaine, kun ensimmäiset yliopistot perustettiin Pariisiin (1150), Bolognaan (1158) ja Montpellieriin (1289). Antiikin tekstien käännöstyö oli tällöin nostanut lääketieteen uuteen asemaan keskiajan oppineiden silmissä. Kun se aikaisemmin oli kuulunut oppineiden halveksimiin käden taitoihin, se käsitettiin nyt osaksi arvostettua luonnonfilosofiaa.[2] Käännöstyö ulottui myös islamilaisen maailman oppineisiin. Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin keskiajan eurooppalainen lääketiede, joten arabiankielisen kirjallisuuden kääntäminen latinaksi, mitä alkoi tapahtua 1100-luvulta lähtien, ei tuonut mukanaan suuria yllätyksiä. Euroopassa antiikin klassikkoja tarkasteltiin varsinkin islamilaisten kommentaattoreiden kautta.

Vielä keskiajan lopullakaan käytännön lääkärit eivät juuri valmistuneet yliopistoista.[3] Käytännön työn ja akateemisen lääketieteen väliin avautui kuilu, joka oli selvin anatomiassa. Koska akateeminen lääketiede ei nojannut empirismiin, se ajautui myös hedelmättömiin erimielisyyksiin, joista ei ollut järjellistä tietä ulos.[3] Keskiajan lääketieteen merkitystä sairauksien hoidossa suhteellistaa historioitsija William McNeillin arvio, jonka mukaan vasta vuoden 1850 jälkeen teoreettisesta koululääketieteestä alkoi olla enemmän hyötyä kuin haittaa sairauksien hoidossa.[4] Esimerkiksi antiikista lähtien suosittu suoneniskentä oli potilaille pelkästään haitallista.[5]

Vuodet 400–1000

Kristinusko laajensi juutalaisuuteen kuuluvan toisten juutalaisten auttamisen yleiseksi ja universaaliksi hyväntekeväisyyden periaatteeksi. Sen mukaisesti alettiin 300-luvulta alkaen perustaa hospitaaleja ja sairaaloita köyhille. 400-luvulta alkaen hospitaalit yleistyivät etenkin Itä-Roomassa. Suurissa kaupungeissa, kuten Konstantinopolissa, Antiokiassa ja Jerusalemissa hospitaaleissa alkoi olla erikoistuneita osastoja eri tarpeisiin. Lännessä hospitaalit yleistyivät hitaammin, vaikka Roomassa ja Ostiassa sellainen löytyi jo 300-luvun lopulla. [1] Bysantista hospitaalit levisivät myös islamilaiseen maailmaan.

Lääkärin ammatti (medicus) oli peräisin Rooman valtakunnasta ja heitä, samoin kuin käsityöläisiksi katsottuja kirurgeja tavattiin edelleen Rooman valtakunnan kukistumisen jälkeenkin. Oppineisuus kuitenkin taantui ja esimerkiksi mielisairautta alettiin antiikin humoraaliteorian asemesta selittää uskonnollisesti riivaajien avulla.[6]

Galenos

Rooman itäosissa kreikkalainen Galenos (n. 129– n. 216) kohosi merkittäväksi auktoriteetiksi, ja hänen humoraalioppinsa ruumiin neljästä nesteestä, joiden tasapaino määritti terveyttä, hyväksyttiin yleisesti. Galenos väitti opin periytyvän jo Hippokrateelta 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Galenos oli perinyt suuren omaisuuden, jonka turvin hän opiskeli lääketiedettä, matkusteli, hankki valtavan yksityiskirjaston ja palkkasi apulaisia kopioimaan teoksiaan. Galenoksen tuotanto käsitti yli 350 nimikettä. Galenoksen ylivoimaisuuden takia hänen tuotantoonsa alettiin suhtautua suorastaan palvovasti. Siitä kirjoitettiin valittuja otteita, jonkin teeman mukaisia kokoomateoksia ja siitä koottiin valittuja teoksia. Kreikkalainen Oribasius (325–400) kirjoitti sen pohjalta 40-osaisen lääketieteen tietosanakirjan Aleksandriassa, joka oli yksi lääketieteen keskuksista. Galenos syrjäytti kopiointipöydiltä muut teoreetikot, mutta toisen tyyppistä kirjallisuutta edustivat maaginen lääkeoppi ja horoskooppilääketiede. Lännessä Galenos oli melko tuntematon 1100-luvun käännösliikkeeseen asti, sillä hänen teoksiaan oli sitä ennen käänetty vain vähän latinaksi.[7]

Myöhäinen latinankielinen kirjallisuus

Galenismi ei levinnyt Pohjois-Afrikkaan, missä humoraaliopin sijaan suosittiin 100-luvulta alkaen atomiteoriaan nojautuvaa "metodismia". Myöhäiset latinankieliset lääketieteelliset oppaat olivat yleensä reseptikirjoja, anatomian yksinkertaisia kuvauksia tai ohjekirjoja lähestyvän kuoleman tunnistamiseen. Plinius vanhemman (23–79) laaja farmakologinen teos tunnettiin yleisesti kopioituna lyhennelmänä nimeltä Pliniuksen Fysiikka. [8] Espanjassa kirkkoisä Isidorus Sevillalainen (n. 560 – n. 640) kirjoitti vaikutusvaltaisia lääketieteellisiä tekstejä. [9]

800-luvun karolingisen renessanssin aikana käännettiin antiikin teoksia, mutta ei lääketieteellistä kirjallisuutta, joka ei nauttinut riittävää arvovaltaa tieteenä. Lääkäreitä koskeva lainsäädännöllinen ohjaus siirtyi vähitellen kirkon vastuulle. Galenoksen rationaalisen lääketieteen sijalla lännessä koettiin taikauskon nousu, missä luonnollinen yhdistyi yliluonnolliseen. Taudit saattoivat johtua ylensyömisestä, lohikäärmeen hengityksestä tai siitä, että apua oli haettu juutalaiselta. Lääkkeeksi voitiin suositella paremman ruokavalion tai yrttien ohella pyhimyksen haudan multaa tai ristinmerkkejä. Irrationalismi alkoi lopulta taittua 1100-luvulla, kun Euroopassa alettiin uudelleen kiinnostua antiikin järkiperäisestä lääketieteestä.[9]

Käännöstyö kreikasta ja arabiasta 1100–1300

Lääketieteen nousu yliopistoihin johtui 1100-luvun aatteellisista virtauksista, joissa Etelä-Italiassa sijaitsevan Salernon vaikutus oli merkittävä. Kiinnostus kreikan- ja arabiankielisen tieteellisen kirjallisuuden saamiseen latinan kielelle heräsi Salernossa 1000-luvun lopulla. [10]Kääntäminen alkoi Salernon lääketieteellisessä koulussa, joka oli alansa ensimmäinen moderni oppilaitos Euroopassa.[11] Kreikkalaisten ja arabialaisten tekstien käännöstyön herättämänä lääketieteestä tuli 1100-luvulla ensimmäisiä tieteenaloja, joihin alkoi kohdistua laajaa kiinnostusta. Tässä se edelsi sekä matematiikkaa että astronomiaa. Salernon vaikutuksesta tieteenala sai vahvan kreikkalais-latinalaisen painotuksen.

Arkkipiispa Alfano käänsi Nemesiuksen lääketieteellisiä tekstejä sekä kreikasta että arabiasta. Konstantinus Afrikkalainen toi 1000-luvulla Kairouanista Tunisiasta lääketieteellisiä teoksia, kuten laajan Ali ibn Abbas al-Majusin teoksen Pantegni, jonka kääntäminen jatkui Monte Cassinon luostarissa. [10][3] Etenkin Galenoksen kääntäminen tuli suosituksi.[12] Konstantinus Afrikkalaisen tekemien käännösten myötä Galenokseen tutustuttiin aluksi arabialaisen lääketieteen kautta.[2] Henrik Aristippus käänsi Galenosta Sisiliassa ja Gerard Cremonalainen Toledossa, Burgundio Pisalainen 1100-luvulla Italiassa ja Vilhelm Moerbekelainen 1100-luvulla Kreikassa arabiankielestä.

Tärkeitä käännöskeskuksia olivat Sisilia ja Etelä-Italia sekä Toledo Espanjassa. Molemmista paikoista löytyi sekä käsikirjoituksia että kreikan tai arabiantaitoista väestöä, sillä alueet olivat aikaisemmin olleet muslimien hallussa.[13] Avicennan lääketieteellisiä teoksia käännettiin sekä Toledossa että Napolissa.[14] 1200-luvun puolivälin jälkeen alettiin jo arvostaa kääntämistä suoraan kreikasta. Nikolaus Reggiolainen käänsi tällöin laajasti uudelleen Galenoksen aiemmin arabiasta käännettyä tuotantoa. 1300-luvulla kaikki tärkeimmät antiikin ja arabimaailman teokset lääketieteestä olivat jo saatavilla latinaksi.[15] Michael Harrisin mukaan noin 75 % antiikin teksteistä oli hankittu Konstantinopolista kreikankielisinä käsikirjoituksina. Suurin ansio antiikin perinnön välittämisestä Eurooppaan kuuluu siten Bysantille eikä islamilaiselle maailmalle.[16]

Lääketieteen alueella arabiasta latinaksi käännetyt kirjat tulivat keskiajalla hyvin suosituiksi Euroopassa. Niitä olivat etenkin persialaisen al-Rāzin eli Rhazesin (k. 925) kaksi teosta, jotka käännettiin Euroopassa latinaksi nimillä Liber ad Almansorem ja Continens.[17] Lisäksi Avicennan (k. 1037) 14-osainen Lääketieteen kaanon tuli kuuluisaksi ja oli lääketieteen keskeisimpiä teoksia Länsi-Euroopassa 1600 -luvulle asti. Teos luokitteli ja kuvasi tauteja ja hahmotteli niiden oletettuja syitä. Se käsitteli myös hygieniaa, lääkkeitä sekä eri ruumiinosien toimintaa.[18]

Lääketiede myöhäiskeskiajalla 1200–1500

Anatomia
Andreas Vesalius: Anatomia, 1543. Ruumiinavauksien salliminen avasi tien anatomian kehitykselle.Vertailu Mansur ibn Ilyasin teokseen osoittaa eurooppalaisten saavuttaman etumatkan anatomiassa islamilaiseen maailmaan verrattuna. .

Anatominen tietämys oli varhaiskeskiajalla vähäistä. Galenoksen opit olivat 1000-luvulla välittyneet Eurooppaan al-Majusin 900-luvulla Persiassa kirjoitetun Pantegnan käännöksen kautta. Latinalaisen käännöksen taso oli kuitenkin heikko sen jälkeen, kun Galenoksen käsitteet olivat kiertäneet kreikankielestä arabiaan ja sieltä latinaan. 1100-luvulla tilanne parani, kun Gerard Cremonalainen sai valmiiksi käännöksen Avicennan laajasta Kaanonista. Averroesin Colliget käännettiin latinaksi 1285 ja toi anatomialle uutta arvostusta. Edelleen Nikolaus Reggiolaisen käännökset 1300-luvulla kohensivat anatomian tuntemusta. Galenoksen kirja dissektiosta saatiin latinaksi kuitenkin vasta 1531. [19]

William Salicetolainen laati 1200-luvulla teoksen Chirurgia, joka esitteli kirurgisia toimenpiteitä ja Guy de Chauliac teoksen Chirurgia Magna (1363), joka perustui Galenoksen latinannoksiin. Mondino de Luzzi julkaisi 1316 teoksen Anatomia, joka väitetysti perustui todellisiin ihmisruumiin dissektioihin. Tällä tavoin se antoi virikkeen siirtyä tiedonhankinnassa ruumiinavauksiin. Käytännön alkaminen jää hämäräksi, sillä dissektioita järjestettiin aluksi professorien kotona, minkä takia niistä ei jäänyt jälkiä yliopistojen virallisiin dokumentteihin.[20] Kirkon asenne ei jarruttanut dissektioita niin paljon kuin ennen oletettiin, mutta teologiset ja psykologiset kysymykset siitä huolimatta asettivat sen käytölle haasteita. Yliopistot antoivat muodollisia määräyksiä niiden suorittamisesta 1300-luvulta alkaen.

Jacques Despair kirjoitti 1430–1453 kommentaarin Avicennan Kaanoniin, jossa hän osoitti teokset erilaiset puutteet. 1400-luvun puoliväliin mennessä puhtaasti kirjoihin perustuva anatominen oppineisuus alkoi menettää asemansa. Renessanssin myötä käännyttiin yhä enemmän empiirisen anatomisen tiedon pariin. Dissektioita varten rakennettiin erityisiä luentosaleja, anatomisia teattereita sekä opetustarkoitukseen että tyydyttämään suuren yleisön uteliaisuutta. [3]

Suoneniskentä oli keskiajan lääketieteessä sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa suosittua. Se perustui antiikista saatuun humoraalioppiin.[5]

Humoraalioppi

Eurooppalaisen keskiajan lääketieteen perustana oli arabialaisten välittämänä Galenoksen humoraalioppi, joka perustui Aristoteleen fysiikkaan. Kaikkien sublunaaristen eli kuun alisten substanssien tavoin ihmisruumiinkin ajateltiin koostuvan neljän elementin sekoituksesta. Terveys perustui elimistön neljän perusnesteen eli veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman välillä vallitseviin suhteisiin.[21] Jos perusnesteiden suhteet olivat oikeat, vallitsi eukrasia ja siitä seurannut terveys; jos taas suhteet olivat häiriintyneet, vallitsi dyskrasia ja siitä aiheutunut sairaus. Perusnesteet vastasivat Galenoksen neljää temperamenttia, jotka olivat sangviininen, koleerinen, melankolinen ja flegmaattinen. Vereen sekoittuneena muut nesteet olivat joko tasapainossa tai aiheuttivat temperamentin painottumisen johonkin neljästä suunnasta.[22]

Arabialainen galenismi liitti humoraaliteoriaan henkiopin, jonka mukaan kolmenlaiset pneumat tai henget liikkuivat valtimoissa, laskimoissa hermoissa. Nämä sielusta lähtöisin olevat voimat asettuivat kukin yhteen ihmisruumiin pääelimistä siten, että luonnollisten hyveiden paikka oli maksassa, vitaalisten hyveiden sydämessä ja psyykkisten hyveiden aivoissa.[23] Ihmisen luonnetta määrittäviä käsitteitä olivat myös kuuma, kylmä, kostea ja kuiva. Aivoille oli ominaista kuumuus ja kosteus, luille kylmyys ja kuivuus ja verelle kuumuus ja kosteus.[24]

Terveydestä sairauteen

Sairauden selittämisessä turvauduttiin Galenoksen oppiin "luonnottomista tekijöistä", jotka aiheuttivat sairauksia. Kuusi vaikuttavaa tekijää olivat ilma, ruoka ja juoma, uni ja valvominen, liike ja lepo, eritys sekä mielenliikutukset. 1300-luvulta alkaen huomiota alkoi eniten saada ruokavalio.[25] Arabilähteiden mukaan paiseruton alkusyynä oli pilaantunut ilma. Uskottiin, että tauti tarttui ihmisestä toiseen ilman välityksellä.[25] Arabialaisen metaforan mukaisesti mielen sairauksia kutsuttiin "mielen onnettomuuksiksi." Niissä tunnustettiin mielen ja ruumiin välinen yhteys. Arabialainen teoria sisäisistä aisteista ja niiden sijoittumisesta aivojen eri osiin tarjosi keinon selittää mielentiloja.[25]

Patologiassa pisimmälle kehittynyt keskiaikainen oppirakennelma koski kuumeen kuvailua. Koska kuumemittareita ei ollut, kuumeen taso ilmoitettiin kuvauksena henkilön käyttäytymisestä. Yliopistollinen lääketiede luokitteli kreikkalaisen ja arabialaisen tiedon pohjalta kuumeet sen elimen perusteella, joka oli asiaan osallisena. Kuumeita olivat hengen tai pneuman lyhytaikaiset kuumeet, humoraalisten nesteiden kuumeet sekä kiinteiden osien hektiset kuumeet. Humoraaliset kuumeet olivat jaksottaisia, esimerkiksi koleerinen tuli joka kolmas päivä ja melankolinen joka neljäs. Veren kuumeet olivat jatkuvia.[25]

Teoriasta käytäntöön

Keskiajan lääketiede oli käytännöstä irrallaan olevaa teoretisointia, minkä takia siitä puhuttiinkin luonnonfilosofiana. Sellaisena se käsitteli myös esimerkiksi kasveja ja kiviä. Tästä huolimatta oli lääkäreitä, joita kiinnosti myös käytäntö. Roger Bacon (n. 1214–1294) moitti lääkäreitä siitä, että he eivät luottaneet kokemukseen vaan kirjoihinsa.[25]

Luonnonfilosofisena oppiaineena lääketiede oli akateemista kirjoittelua, käytännön toimintana se liittyi parantajien ja potilaiden välisiin suhteisiin. Keskiajan loppuun saakka lääketieteestä puuttui julkinen sääntely kuten lääkärintoimen luvanvaraisuus. Lääketieteen rajat muihin oppiaineisiin olivat myös hämärät. Keskiajan lopulla alkoi lääkärin ammatin sulkeminen ulkopuolisilta (Max Weberin käsittein Schliessung). Ammatin sulkeminen palveli sekä esiin nousevan ammattikunnan etuja että potilaita, jotka etsivät asiantuntevaa parantajaa. [26]

Vuodet 1050–1200

Uskonnolliset, maagiset ja luonnolliset parannuskeinot elivät keskiajalla rinnakkain ja kaikkia käytettiin. Esimerkiksi Piispa Henrikin tekemästä kymmenestä ihmeestä seitsemän liittyi ihmeparannuksiin, jotka koskivat muun muassa halvausta ja sokeutta. [27] Pyhimysten ihmeet liittyivät yleensä kroonisiin tiloihin, kuten halvauksiin, sokeuteen tai kuolemaan, mutta Henrikin kertoneen parantaneen myös illallisestaan liikaa nauttineen munkin päänsäryn. Parantajien nimikkeitä olivat muun muassa lääkäri, kirurgi, parturi, kasvisparantaja, iilimatoparantaja tai kuppari. Lääkärien yhden ryhmän muodostivat munkit ja nunnat, sillä lääketiedettä opetettiin luostari- ja katedraalikouluissa. Merkittävien luostarien kirjastoista löytyi latinaksi käännettyjä kreikkalaisten lääkäreiden tekstejä, ja luostarien puutarhoissa viljeltiin lääkekasveja. Maineikkaimmat lääkärit palkattiin ruhtinashoveihin hovilääkäreiksi. Ajan parannuskeinot olivat enimmäkseen luonnollisia. Niihin liittyvä teoria saatiin antiikin Kreikasta.[28]

Vuodet 1200–1350

Myöhäiskeskiajalla tapahtunut kehitys, muun muassa väestönkasvu ja talouden kehitys, vaikuttivat lääkärin ammattiin sekä määrällisesti että laadullisesti. Tehtävät siirtyivät entistä enemmän munkeilta maallikoille osittain myös kirkollisten määräysten takia. Lääkärin ammatit myös jatkoivat eriytymistään. Niiden nimikkeitä olivat muun muassa kirurgi, apteekkari ja parturi. Parturi toimi suoneniskijänä ja teki muita pienempiä operaatioita. "Lääkäri" hoiti sisäisiä sairauksia etenkin lääkkeiden ja ruokavalion avulla. Kirurgi oli käytännön työntekijä, joka teki esimerkiksi amputaatioita.[29]

Itseopiskelun ja oppipoikajärjestelmän rinnalle syntyi akateeminen lääkärikoulutus muun muassa Pariisiin, Bolognaan ja Montpellieriin. Periaatteessa se yhdisti teoriaa ja käytäntöä, mutta nojautui pääosin kirjalliseen oppineisuuteen. Lääkärin tutkintotodistuksia alettiin myös käyttää, mutta niiden myöntäjänä saattoi olla esimerkiksi piispa. Pariisissa todistuksen myönsi yliopisto, Firenzessä tohtoreiden, apteekkarien ja rohdoskauppiaitten kilta. Suurin osa keskiajan ihmisistä eli kuitenkin maaseudulla, missä parantajan tehtävissä toimivat perheen tai kylän luottohenkilöt, jotka olivat perehtyneet asiaan tavallista enemmän. [29]

Vuodet 1350–1500

Lääketieteen kehitys keskiajan lopussa jatkoi samalla kehityskaarella, joka oli alkanut aikaisemmin. Lääkärin ammatin sulkeminen ja organisoituminen jatkui. Lisäksi hospitaalit ja hyväntekeväisyyslaitokset alkoivat yleistyä.[30]

Akateemisten oppineiden ja käytännön parantajien, kuten partureiden, apteekkareiden ja kirurgien välille muodostui syvä kuilu, jossa riideltiin asemasta ja eduista. Näin tapahtui etenkin yliopistokaupungeissa, kun taas Firenzen kilta hyväksyi jäsenikseen erilaisia parantajia. Italiassa kaupungit alkoivat 1300-luvulla palkata kunnanlääkäreitä. Venetsiassa oli 1324 yhteensä 31 kunnallista lääkäriä tai kirurgia. Köyhiä hoidettiin myös ilmaiseksi. [30]

Hospitaaleja oli Euroopassa myöhäisestä antiikista lähtien. 1000-luvulta alkaen ne alkoivat yleistyä, kun myös maallikot alkoivat perustaa esimerkiksi leprasairaaloita. Hospitaalit olivat kauan yleislaitoksia pikemmin kuin sairaaloita; niiden asukkaina oli pyhiinvaeltajia ja muita matkalaisia (siitä myös sana hotelli), vanhuksia, sairaita ja vammaisia. 1200-luvulla oli jo usean sadan paikan hospitaaleja. Jotkut niistä palkkasivat tutkinnon suorittaneita lääkäreitä henkilökuntaansa. Kehittyneintä sairaalahoito oli Italiassa. Vuoteen 1500 mennessä Firenzessä oli neljä suurta sairaalaa, joiden palkkalistoilla oli farmaseuttien lisäksi yhteensä kymmenen lääkäriä ja kirurgia. Hospitaalit olivat enimmäkseen kristillisiä hyväntekeväisyyslaitoksia. Esimerkiksi Firenzen Pyhän Matteuksen hospitaalissa oli 45 potilasta, neljä pappia ja kaksi lääkäriä.[30]

1400-luvulla yleistyi uusi sairaalatyyppi, ruttosairaala tai lasaretti. Syynä oli vuodesta 1348 alkanut ruttoepidemioiden sarja. Tauti ymmärrettiin tarttuvaksi ja sitä alettiin Italiassa torjua aluksi karanteenilla ja sitten sairaiden eristämisellä lasaretteihin. Nämä eivät enää olleet uskonnollisia hospitaaleja vaan eristyslaitoksia. Varotoimet aiheuttivat ristiriitaa kirkon kanssa, joka näki oikeaksi vastalääkkeeksi massakokoontumiset kirkkoihin ja uskonnollisiin kulkueisiin. Tästä huolimatta keskiajan loppuun asti sairauden uskonnolliset ja luonnolliset parannuskeinot elivät rinnan; uskonnon puoleen käännyttiin, jos maalliset keinot eivät riittäneet.[30]

Islamilaisen lääketieteen vaikutus
Sinivalkoinen fajanssinen arabialaistyyppinen albarello Toscanasta Italiasta (1400-luvun loppu).

Monet kreikkalaisen lääketieteen teokset alkoivat 1100-luvulta lähtien olla saatavilla latinan lukijoille aluksi yleensä arabiasta tehtyinä käännöksinä. Seuraavalla vuosisadalla Galenosta käännettiin jo suoraan kreikan kielestä. 1300-luvulla tärkeimmät antiikin teokset oli jo käännetty. Niistä vähintään 75 % oli peräisin Konstantinopolista saaduista kreikankielisistä teoksista.[16]

Islamilaisen maailman lääketieteen teoreetikkojen kirjoja, kuten Avicennan Kaanonia, luettiin laajasti, koska Euroopassa ei ollut tarjolla mitään vastaavaa. Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin eurooppalainen lääketiede. Arabiankielinen kirjallisuus oli siten helppo ottaa vastaan. Niissä kreikkalaisia klassikkoja tulkittiin islamilaisten kommentaattoreiden kautta.

Idästä saatiin myös uusia lääkeaineita, kuten Kaakkois-Aasiasta peräisin oleva kamferi. Arabivaikutteisiin kuului albarello eli apteekkien keraaminen lääkepurkki.[31]      

Katso myös

Lähteet
  • Burnett, Charles: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 341–364. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-52164-3.
  • Harris, Michael H.: History of Libraries in Western World. 4th Edition. The Scarecrow Press, 1999. Teoksen verkkoversio.
  • Jacquart, Danielle: Anatomy, physiology, and medical theory. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science (Toim. David C. Lindberg & Michael H. Shank), s. 590–610. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-52164-3.
  • McNeill, William H.: Kansat ja kulkutaudit. Vastapaino, 2004. ISBN 951-768-125-9.
  • Nutton, Vivian: Nutton, Vivian: Early-medieval medicine and natural science. Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.) The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 323-340. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-52164-3.
  • Park, Katharine: Park, Katharine: Medical practice. Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.) The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 611–629. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-52164-3.
  • Pelkonen, Risto: Hippokrates elää. Duodecim, 2004, 120. vsk, nro 23, s. 2735-. Artikkelin verkkoversio.
  • Savage-Smith, Emilie: Medicine in Medieval islam. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science (toim. David C. Lindberg & Michael H. Shank), s. 139–167. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-0-521-59448-6.

Viitteet
  1. Nutton, 2013, s. 323, 325
  2. Jacquart, 2013, s. 590–610
  3. Jacquart, 2013, s. 590–610
  4. McNeill, 2004, s. 229
  5. Pelkonen, Risto: Hippokrates elää. Duodecim, 2004, 120. vsk, nro 23, s. 2735-. Artikkelin verkkoversio.
  6. Nutton, 2013, s. 326–327
  7. Nutton, 2013, s. 327–332
  8. Nutton, 2013, s. 332–335
  9. Nuton, 2013, s. 336– 340
  10. Burnett, 2013, s. 341–364
  11. Enrico de Divitiis & Paolo Cappabianca: The "Schola Medica Salernitana": The Forerunner of the Modern University Medical Schools. Neurosurgery, 55 (4):722–44, 2004.
  12. Burnett, 2013, s. 341–364
  13. Burnett, 2013, s. 350
  14. Charles Burnett: Translation and transmission of greek and islamic science to latin christendom.Teoksessa: David C. Lindberg & Michael H. Shank (toim.): The Cambridge History of Science. Volume 2. Medieval Science, s. 341–364. Cambridge University Press, 2013.
  15. Jacquart, 2013, s. 590–610; Burnett, 2013, s. 341–364
  16. Harris, Michael H.: History of Libraries in Western World. 4th Edition, s. 94. The Scarecrow Press, 1999. Teoksen verkkoversio. (englanniksi) "Of the Greek classics known today, at least 75% are known through Byzantine copies. "
  17. Savage-Smith, 2013, s. 146
  18. Gunnar Aspelin: Ajatuksen tiet, s. 183. WSOY, 1963.
  19. Jacquart, 2013, s. 592–593
  20. Jacquart, Danielle: Anatomy, physiology, and medical theory. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 594–596. Cambridge University Press, 2013.
  21. Jacquart, 2013, s. 596
  22. Jacquart, 2013, s. 598
  23. Jacquart, 2013, s. 599
  24. Jacquart, 2013, s. 602
  25. Jacquart, 2013, s. 602–606
  26. Park, 2013, s. 612
  27. Tuomas Heikkilä: Pyhän Henrikin legenda., s. 398–417. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1039. (2. painos), 2006.
  28. Park, 2103, s. 613–617
  29. Park, 2013, s. 617–623
  30. Park, 2013, s. 624–629
  31. Savage-Smith, Emilie: Medicine in Medieval islam. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science, s. 139–167. Cambridge University Press, 2013.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.