Keskiaika

Keskiaika on Euroopan historian ajanjakso niin sanottujen ”vanhan ajan” ja ”uuden ajan” välissä noin vuosina 400–1500.[1] Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan, sydänkeskiaikaan ja myöhäiskeskiaikaan. Keskiajan katsotaan alkaneen yleensä Länsi-Rooman tuhon jälkeen ja loppuneen Amerikan löytymisen jälkeen. Esimerkiksi Suomessa keskiaika oli kuitenkin noin 1200-1500-luvuilla. Keskiaika on usein nähty "pimeänä" aikakautena.

Manessen käsikirjoitus (Codex Manesse), saksalainen minnelauluja sisältävä käsikirjoitus 1300-luvulta.

Keskiaika historiankirjoituksessa

Määritelmä

Länsi-Rooman tuho vuonna 476 nähtiin pitkään historiallisena taitekohtana, jolloin antiikin ajan nähtiin päättyneen ja keskiajan alkaneen. Tämän käsityksen ongelmana on länsikeskeisyys ja yksinomaan poliittisluonteisten tapahtumien merkityksen korostaminen. Joskus myös islamin syntyminen lasketaan jaottelun kannalta merkittäväksi murrokseksi. Yhteiskuntahistoriallisesti suuntautuneet tutkijat korostavat taloudellis-yhteiskunnallisia murroksia ja kieli- tai kirjallisuushistoriallisesti suuntautuneet tutkijat kansankielten etääntymistä latinasta. Keskiajan päättymistä perustellaan muun muassa kansallisvaltion synnyllä, suurilla löytöretkillä ja keksinnöillä (esimerkiksi kirjapainotaidon kehityksellä) ja varsinkin protestanttisten alueiden historiankirjoituksessa reformaatiolla.

Keskiaika on leimallisesti eurooppalainen käsite kuvaamaan antiikin ja uuden ajan välistä ajanjaksoa. Joskus termiä käytetään kuvaamaan osittain päällekkäistä ajanjaksoa myös muussa maailmassa, kuten käsitteessä Kiinan keskiaika, mutta näillä ei ole yhteyttä varsinaiseen Euroopan keskiaikaan. Tälle ajalle tunnusomainen yhteiskuntajärjestelmä oli feodalismi, ja erityisesti Keski- ja Pohjois-Euroopassa keskiajan katsotaan yleensä alkaneen vasta kristinuskon saatua vallan. Niinpä Pohjoismaiden viikinkiaika lasketaan yleensä keskiaikaa Pohjois-Euroopassa edeltävän esihistorian osaksi.

Keskiajan jaottelu

Keskiaika jaetaan usein varhaiskeskiaikaan (noin 400–800), sydänkeskiaikaan (noin 800–1200) ja myöhäiskeskiaikaan (noin 1200–1500). Suomeen keskiaika tuli vasta rautakauden jälkeen ristiretkien aikana. Suomen keskiaika jaetaan varhaiskeskiaikaan (noin 1150–1323), sydänkeskiaikaan (1323–1397) ja myöhäiskeskiaikaan (1397–1520). Tämä jaottelu perustuu yksinomaan valtiollisen historian käännekohtiin.

Keskiajan ja sen eri alajaksojen tarkka ajoittaminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa, koska keskiaikaa määrittäville yhteiskunnallisille, kulttuurisille ja poliittisille tapahtumasarjoille ei yleensä voi määrittää alkamis- tai päättymisajankohtaa kovinkaan täsmällisesti. Tarkat ajoitukset historiallisille ajanjaksoille ovatkin kiinnostavia lähinnä oppihistorian kannalta; ne kertovat ennen kaikkea esittäjiensä käsityksistä historiallisesti merkittävistä tapahtumista ja rakenteista. Useimmat nykytutkijat käyttävätkin ilmaisua keskiaika vain käytännöllisenä lyhenteenä ajanjaksolle, joka alkoi joskus 400–600-luvuilla ja päättyi joskus 1300–1500-luvuilla.

  • Vanhan maailman kulttuuripiirit ja suurvallat vuonna 820.
    Vanhan maailman kulttuuripiirit ja suurvallat vuonna 820.
  • Eurooppa vuonna 998.
    Eurooppa vuonna 998.
  • Eurooppa vuonna 1092.
    Eurooppa vuonna 1092.
  • Eurooppa vuonna 1328.
    Eurooppa vuonna 1328.

Ajoituksia

Joitakin esimerkkejä eri maissa ja erilaisissa tieteellisissä perinteissä keskiajalle annetuista ajoituksista:

Cristopher Cellarius: 308–1453
Yleinen: 476–1492 / 1517
Tanska: 1047–1533
Ruotsi: 1060–1517
Suomi: noin 1155–1520–1527
Viro ja Latvia: 1227–1558
Liettua: 1387–1505
Puola: 996–1505
Venäjä: 880 / 1054–1533

Tämänkaltainen tiukka jako aikakausiin ei kuitenkaan ole nykyään käytössä.

Historia

Varhaiskeskiaika
Pääartikkeli: Varhaiskeskiaika
Neljää 200-luvun lopussa hallinnutta tetrarkkia esittävä porfyyripatsas, jonka ristiretkisoturit ryöstivät vuonna 1204 Konstantinopolista Venetsiaan.

Varhaiskeskiaikaa kuvaa osittainen siirtyminen rahataloudesta vaihtokauppaan, talouden ja kaupan taantuminen sekä asutuskeskusten pieneneminen. Germaanit eivät omaksuneet roomalaista valtiorakennetta, vaan käytössä olivat yksinkertaisemmat hallinto- ja valtarakenteet.[2] Maatalouden tuottavuus varsinkin Alppien pohjoispuolella oli heikkoa, sillä viljelytekniikka oli kehittymätöntä ja ilmasto kylmeni aina 700-luvulle asti. Väestön elinikä oli alhainen, kuten esimodernissa maailmassa yleensäkin.[3] Feodaalijärjestelmä syntyi. 700-luvulta lähtien kirjallinen kulttuuri alkoi elpyä.[4]

Käytettävissä olevan lähdeaineiston määrä varhaiskeskiajalta on vähäistä verrattaessa antiikkiin.[5] Luku- ja kirjoitustaito lähes katosivat useasta entisestä Rooman provinssista.

Rooman valtakunta oli alkanut taantua jo myöhäisantiikissa.[6] Väestömäärä pieneni. Ihmisten liikkuvuus väheni ja maaorjuus yleistyi. Pohjoisesta alueelle saapui germaaneja, jotka saattoivat Rooman puolustuskannalle. Hunnien saapuminen lisäsi väestöpainetta ja Rooman alueille saapui gootteja. Talouden taantuma vaikeutti Rooman valtakunnan alueiden puolustusta. Taantumaan vaikutti väestökato, joka johtui 100-luvulla alkaneista kulkutaudeista. Rutto vaivasi roomalaisia 700-luvulle asti useina aaltoina (Antoninuksen rutto, Justinianuksen rutto).[7]

Vuonna 410 visigootit ja vuonna 455 vandaalit hävittivät Rooman kaupunkia.[8] Lopulta Itä-Rooma onnistui pitämään pintansa, mutta Länsi-Rooman tilalle syntyi useita germaanikuningaskuntia. Useimmissa tapauksissa näissä kuningaskunnissa ohut germaaniluokka hallitsi latinaa puhunutta väestöä. Yhteiskunnallinen alusrakenne rappeutui ja talous taantui. Maan tuottavuus ja viljelty ala väheni. Itä-Rooma yritti vielä valloittaa takaisin lännen menetettyjä alueita tässä kuitenkaan pysyvästi onnistumatta. Paimentolaiskulttuurista ponnistanut arabien valtakunta syntyi, vahvistui ja levisi Välimeren ympäristöön. Arabit valtasivat muun muassa Iberian niemimaan, jota he kutsuivat nimellä al-Andalus.[9]

700-luvulta lähtien Länsi-Eurooppa alkoi elpyä. Ilmaston viileneminen pysähtyi ja maataloustuotanto kasvoi. Feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä erilaisine muunnelmineen tuli käyttöön.[4] Kaarle Suuri palautti keisariuden länteen, kun paavi kruunasi hänet keisariksi vuonna 800.[10] Kulttuurielämä elpyi Kaarlen kaudella.[11] Kaarlen kuoleman jälkeen epävakaus kuitenkin jälleen lisääntyi Frankkien valtakunnan hajottua pienempiin osiin,[12] ja Kaarlen jälkeläisten hallitsemat alueet ajautuivat yksitellen hallituksettomaan tilaan.[13] Vaikka tätä seurannut vuosisata oli myrskyisä, kehittyi tällöin silti uusia vasallisuhteisiin perustuvia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka johtivat feodalismin kehittymiseen.[13]

Viikingit, madjaarit ja saraseenit[13] nousivat uhkaksi Kaarle Suuren kauden jälkeen.[14] Viikingit hyökkäsivät pohjoisille rannikkoalueille sekä jokia pitkin sisämaahan, ja muun muassa Köln ja Bordeaux oli vallattu vuoteen 888 mennessä. Tämän johdosta länsifrankkien kuningas Kaarle Yksinkertainen antoi vuonna 911 heille läänityksiä Normandiasta, jonka jälkeen viikinkipäällikkö Rollo kastettiin kristityksi ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Normandiaa herttuoina.[13] Muslimit ryöstelivät Lounais-Eurooppaa orjien toivossa ja poistuivat Sisiliasta vasta vuonna 1066 normannien, entisten viikinkien, ajettua heidät pois.[13] Madjaarit etenivät ryöstöretkillään aina Etelä-Ranskaan asti, kunnes heidät pakotettiin vuonna 924 vetäytymään Unkariin.[13]

Paavi nousi lännessä yhä selvemmin kirkon johtajaksi.[15] Katolisen kirkon organisaatio selvisi Rooman luhistumisesta. Se toimi tärkeänä antiikin kulttuuriperinnön välittäjänä ja kulttuurillisena yhdistävänä tekijänä Euroopassa. Kirjallinen kulttuuri rajoittui varhaiskeskiajalla pitkään vain kirkon piiriin. Koska kristinusko oli kirjallinen uskonto, sille oli luonnollista ja välttämätöntä kouluttaa lukutaitoista papistoa. Varhaiskeskiajalla luostarilaitos syntyi.[16] Opetus siirtyi vähitellen aiemmista kouluista luostarien yhteyteen ja katedraalikouluihin. Kirkon organisaatio ja sen piispanistuimet olivat aikaan nähden tehokas hallintokoneisto. Lännen kirkko levittäytyi yhä pidemmälle pohjoiseen.[17] Samoin teki idän kirkko.

Varhaiskeskiajan lopullakin, tapahtuneesta toipumisesta huolimatta, Eurooppa oli edelleen talouselämältään ja kirjallisen kulttuurin osalta jäljessä verrattuna maailman todellisiin kulttuurikeskuksiin idässä. Kiinassa kehitys oli nopeaa ja islamilainen kulttuuri kukoisti. Länsieurooppalaiset kaupungit olivat pieniä muun maailman kaupunkeihin verrattuna. Kristikunnan suurin kaupunki oli Konstantinopoli, joka oli monilta osin säästynyt läntisen Euroopan melskeiltä.

Sydänkeskiaika
Pääartikkeli: Sydänkeskiaika
Normannit kuljettavat hevosia Englantiin Bayeux’n seinävaatteessa, joka kuvaa normannien Englannin valloitusta vuonna 1066.

Sydänkeskiajalla väestönkasvu kiihtyi ja Euroopan poliittinen tilanne vakiintui. Talouskasvu kiihtyi, maataloustekniikka edistyi ja kulttuurin kehitys nopeutui. Seurasi lukuisia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia. Tuottavampi maanviljely teki ammatillisen erikoistumisen ja siirtymisen pois maatalouden perustuotannosta mahdolliseksi yhä useammalle. Rahan käyttö yleistyi jälleen.[18]

Tilanne tarjosi myös pohjan oppineisuuden uudelle nousulle ja skolastiikan kehitykselle. Opetuksen tason nostamista edesauttoivat myös kirkon sisäiset vaatimukset papiston tason nostosta. Tämä johti yliopistojen syntyyn.[19] Kaupungit kasvoivat sekä väestöltään että merkitykseltään.[20] Myös kristilliset harhaopit kuten kataarilaisuus yleistyivät.[21] Näiden muutosten yhteydessä on puhuttu 1100-luvun renessanssista.

Luostarilaitos muuttui merkittävästi, kun uusia luostarijärjestöjä perustettiin.[22] Suuri skisma johti 1000-luvulla idän ja lännen kirkon lopulliseen eroon.[23] Ristiretkiaate syntyi paavin aloitteesta 1000-luvun lopulla.[22][24] Väestönkasvu taittui lopulta muun muassa mustan surman ja ruoantuotannon vähentymisen vuoksi.[25]

Varhaiskeskiajan lopulla Pohjolaan levisi kristinusko ja sinne syntyi kolme kristillistä kuningaskuntaa: Tanska, Norja ja Ruotsi. Tanska oli näistä kehittynein.[26] Ruotsi suuntasi katseensa itään.[27] Normannit valloittivat Englannin 1066.[28] 1100-luvulla Englantiin muodostettiin ensimmäinen parlamentti,[29] jonka suhteet hallitsijaan määritettiin Magna Cartassa 1215.[30]

Frankkien valtakunnan raunioille muodostuivat nykyisten Saksan ja Ranskan edeltäjät. Saksin herttua Otto I Suuri kruunattiin keisariksi vuonna 962 ja Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta sai alkunsa.[31] Keskiajan maailman kaksi valtakeskusta, maallinen keisarius ja hengellinen paavius, ottivat lopulta yhteen investituurariidassa.[32] Olennaisesti samoista asioista kiisteltiin edelleen Hofenstaufenien dynastian kaudella.[33] Pelissä oli myös Italian poliittinen valta. Italiassa alkoi muodostua yhä itsenäisempiä kaupunkivaltioita. Ranskassa kaptingien johdolla kuninkaan valta vahvistui merkittävästi.[34] Iberian niemimaalla takaisinvalloitus eli reconquista jatkui.[35]

Idässä slaavilaisvaltio Kiovan Rus oli pitkään merkittävä vaikuttaja. Mongoli-invaasio aiheutti epävakautta Itä-Euroopassa 1200-luvulla.[36] Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan idässä, vaikkakin entisestä heikentyneenä. Muun muassa seldžukit aiheuttivat tappioita Bysantille.[37] Eurooppalaiset onnistuivat ristiretkillään hetkellisesti valloittamaan Pyhän maan arabeilta, esimerkiksi Jerusalemin ympäristöön perustettiin Jerusalemin kuningaskunta.[38] Kristittyyn Konstantinopoliin harhautunut neljäs ristiretki hävitti sen ja alueelle perustettiin Latinalainen keisarikunta.[39]

Myöhäiskeskiaika
Pääartikkeli: Myöhäiskeskiaika
Jeanne d’Arcia esittävä miniatyyri 1400-luvulta.

Myöhäiskeskiajan katsotaan alkaneen, kun musta surma, jatkuvat sodat, maatalouden kriisi ja lukuisat muut ongelmat johtivat Euroopassa taloudellisen kehityksen ja väestönkasvun pysähtymiseen.[40] Myöhäiskeskiajan lopun ilmiöistä renessanssi muutti etenkin kulttuurielämää.[41] Alkavat löytöretket, painokone, uskonpuhdistus ja tieteellinen vallankumous vaikuttivat maailmankuvaan. Eurooppa alkoi hiljalleen siirtyä uudelle ajalle. Ajan ongelmiin lukeutuivat poliittinen epävakaus, joka kuvastui muun muassa Konstantinopolin osmanivalloituksessa ja Bysantin valtakunnan lopullisessa murskaantumisessa.

Vuonna 1437 Habsburgit saivat haltuunsa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan kruunun heikolta Luxemburg-suvulta.[42] Keisarikunta oli sydänkeskiajan kuluessa heikentynyt merkittävästi.[43] Itämeren piirissä vaikuttivat Hansaliitto ja voimakkaat kauppiassuvut.[44] Pohjolassa muodostettiin 1397 Kalmarin unioni, joka yhdisti Ruotsin, Norjan ja Tanskan yhteiseen liittoon. Tanska oli liiton hallitseva osapuoli ja tilanteeseen tyytymätön Ruotsi irtautuikin siitä 1523.[45] Norjan ja Tanskan liitto jatkui pitkälle uudelle ajalle.

Ranskan ja Englannin välillä käytiin satavuotinen sota.[46] Englantilaiset saivat aluksi merkittäviä voittoja esimerkiksi Agincourtin taistelussa 1415.[47] Heräävä ranskalainen kansallistunne kuvastui esimerkiksi Jeanne d’Arcin toiminnassa. Sota kääntyi lopulta Ranskalle voitolliseksi sen tehokkaan vakinaisen armeijan avulla.[48] Vuodesta 1453 eteenpäin Englannin kruunusta käytiin kiivasta kamppailua kilpailevien sukujen kanssa. Syttyi ruusujen sota, jonka seurauksena Tudorit nousivat valtaan.[49]

Espanja syntyi, kun Aragonian Ferdinand II ja Kastilian Isabella menivät naimisiin ja yhdistivät valtakuntansa. Espanjan reconquista saatiin lopulliseen päätökseen 1492, kun kristityt valtasivat Granadan.[50] Samana vuonna Kristoffer Kolumbus etsiessään Intiaa löysi Amerikan. Vuonna 1498 Portugalin varustama Vasco da Gama löysi meritien Intiaan.

Italiassa paavius palasi Roomaan niin sanotusta Avignonin vankeudesta 1397.[51] Paaveja oli Avignoniin siirtymisestä alkaneen katolisen kirkon suuren skisman aikana yhtä aikaa useita.[39] Kiistan loppuminen kuitenkin lujitti Rooman merkitystä. Firenze nousi johtavaksi kaupunkivaltioksi vahvan taloutensa ansiosta.[52] Medicien suku tuki kulttuurin kehitystä ja syntyi renessanssina tunnettu ilmiö.[53]

Idässä osmanit valloittivat Konstantinopolin 1453.[54] Bysantin valtakunta tuhoutui. Venäjällä Kultainen orda vetäytyi. Iivana III loi pohjan nyky-Venäjän synnylle. Bysantin kukistumisen jälkeen Moskova alkoi nähdä itsensä kolmantena Roomana.[55]

Keskiajan väestökehitys

Keskiajan väestömäärästä ei ole varmoja tilastotietoja. On arvioitu, että koko Euroopan väkiluku vuonna 650 oli noin 18 miljoonaa, vuonna 1000 noin 38,5 miljoonaa ja vuonna 1350 noin 75,5 miljoonaa. Väestö siis kaksinkertaistui 350 vuoden jaksoissa. Vuoden 1000 jälkeen suurin osa kasvusta tapahtui Pohjois-Euroopassa, jonka väestö kasvoi vuoden 1000 noin 12 miljoonasta vuoden 1350 noin 35,5 miljoonaan.[56] Vuoden 1350 tienoilla tapahtui kuitenkin jyrkkä käänne, kun musta surma vei Euroopan väestöstä noin kolmasosan. Tautikuolleisuudessa oli alueellisia ja yhteiskuntaluokkien välisiä eroja, joten paikoin kuolleiden osuus oli vieläkin suurempi. Väestökato jäi myös pysyväksi, sillä saman taudin uudet epidemiat surmasivat useasti nuorten ikäluokkia 1300-luvun loppupuolella.[57]

Ihminen ja ympäristö

Antiikin aikana alkanut metsän raivaaminen viljelysmaaksi kiihtyi entisestään keskiajan kuluessa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Välimeren alueelta alkanut metsien raivaaminen pelloiksi muutti ympäristöä yhä kasvavassa määrin Keski-Euroopan alueilla.[58]

Maanviljelyksen lisäksi laivanrakennus sekä lasin ja raudanvalmistus hävittivät tammimetsät laajoilta alueilta Länsi-Euroopassa. Tammen huvetessa siirryttiin osittain lehtikuuseen ja muihin korvaaviin puulajeihin.[58]

Keskiajan ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset eivät johtuneet yksinomaan väestönkasvun aiheuttamasta paineesta. Myös uskonto vaikutti ympäristön hyväksikäytöön. Kristinusko opetti, että Jumala oli antanut maan ihmisten hallittavaksi. On huomattava, että keskiajan kirkko ei kuitenkaan antanut ihmiselle oikeutta luonnon rajattomaan hyväksikäyttöön: kirkon opetusten mukaan luonto voitiin kesyttää, mutta sitä ei saanut tuhota henkilökohtaisen edun saavuttamiseksi.[58]

Jo ennen keskiaikaa alkunsa saanut kaupunkien saastuminen voimistui. Asia on helppo ymmärtää, sillä väkiluvun kasvu lisäsi luonnollisesti myös kaupunkien väkilukua. Esimerkiksi Pariisin, keskiajan suurimman kaupungin väkiluku nelinkertaistui vuoden 1300 noin sadastatuhannesta vuoden 1550 noin neljäänsataan tuhanteen. Monet ympäristöongelmat kuormittivat Pariisia. Kaupunkien kaduilla oli käymäläjätteiden lisäksi runsaasti kuolleita eläimiä ja teurasjätteitä. 1300-luvun Pariisissa teurastettiin vuosittain noin 300 000 eläintä, mistä syntyvä veri ja muu jäte lojui kaduilla ja virtasi lokaojissa päätyen lopulta Seine-jokeen. Tämä koettiin niin suureksi ongelmaksi, että vuonna 1366 Pariisin teurastajat määrättiin muuttamaan kaupungin ulkopuolelle.[58]

Mikäli jätteet ylipäätään kerättiin eikä niitä heitetty suoraan kadulle, käytiin jäteastiat tyhjentämässä kaupungin muurin yli. Tämän seurauksena Pariisin muurien taakse muodostui korkeita jätevuoria. Vuonna 1512 pariisilaiset joutuivat englantilaisten hyökkäyksen pelossa siirtämään suuret jätevuorensa kaupungin muurien vierustoilta, jotta ne eivät haittaisi muurien puolustamista.[58]

Tieteet, kauppa ja tekniikka
Pääartikkeli: Keskiajan tekniikka
Tähtitieteen ja geometrian opiskelua keskiajalla. Teoksessa La Vraye Histoire du Bon Roy Alixandre, 15. vuosisadan alku, Ranska.

Tieteen ja tekniikan kehittyminen

Vaikka renessanssi palauttikin paljon antiikin taiteellisia ja tieteellisiä käsityksiä käyttöön, muutos keskiaikaan ei ollut läheskään niin jyrkkä kuin renessanssin oppineet antoivat ymmärtää. Yksi näistä käsityksistä on ajatus, että keskiajalla ei juuri tapahtunut tieteiden ja tekniikan kehitystä, koska katolinen kirkko usein jarrutti kaikenlaista kehitystä esimerkiksi luonnontieteissä peläten kehityksen ja uusien ajatusten uhkaavan valta-asemaansa. Toisaalta keskiajan kirkon luostarit ja niiden koulut olivat oikeastaan ainoa paikka, missä oli mahdollista saada opetusta yliopistojen lisäksi, jotka olivat myös tiiviissä yhteydessä kirkkoon. Esimerkiksi logiikan tutkimus eteni keskiajan yliopistoissa voimakkaasti.

Keskiajan Euroopassa omaksuttiin myös muualta useita keksintöjä, kuten kompassi, silkki ja paperi, mutta kehitettiin myös omia laitteita, kuten katalonialainen ahjo ja edelleen masuuni. Arabialaisista kirjoituksista saatiin tietoa muun muassa linsseistä. Viljelyssä otettiin käyttöön pyöräaura, hevosen valjaat ja kolmivuoroviljely, viljan jauhamisessa ja muussa työssä tuuli- ja vesimyllyt. 1200-luvulla keksittiin myös kellokoneisto. Fibonacci esitteli vuonna 1202 arabialaiset numerot. Lumpuista alettiin valmistaa paperia jo 1100-luvulla. Sodankäynnissä ja kaivostoiminnassa otettiin käyttöön Kiinassa keksitty ruuti, jonka ensimmäinen tunnettu kirjallinen valmistustapa Euroopasta on peräisin Roger Baconilta 1260-luvulla.[59] 1200-luvulta alkaen monet antiikin aikaiset keksinnöt löydettiin uudelleen, ja varsinkin sisterssiläismunkit tulivat tunnetuiksi taitavina arkkitehteina, rakentajina, insinööreinä ja metallurgeina.

Porvariston kasvu ja talousajattelu

Kaupankäynnin ja kaupunkien voimakas kasvu tuli mahdolliseksi, kun ylimystön välinen yksityissodankäynti sydänkeskiajalla väheni ja kun monarkiat vahvistuivat. Se mahdollisti porvariston nousun merkittäväksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi. Kirkko pyrki kuitenkin sanelemaan liiketoiminnan rajat ja se suhtautui kielteisesti rahallisen voiton saamiseen. Ajatteluun kuului, että kunkin säädyn oli saatava sellainen elintaso, johon sääty oikeuttaa, mutta ei enempää. Siten esimerkiksi kauppias ei saanut rikastua aatelismiestä rikkaammaksi.[60]

Taloudessa vallitsivat käsitykset rahan hedelmättömyydestä, oikeudenmukaisen hinnan säännöstä ja korkokiellosta. Fransiskaaniteologi Bonaventuran mukaan raha ei itsessään kantanut hedelmää. Se oli vain vaihdon väline. Tämä perustui Aristoteleen käsitykseen, että kaupankäynti oli luonnotonta ja epäoikeudenmukaista toimintaa, joka perustui toisen osapuolen hyväksikäyttöön. Vasta myöhäiskeskiajalla käsitys rahasta muuttui, kun raha rinnastettiin muihin tavaroihin ja sen arvon muuttuminen hyväksyttiin. Hylättiin käsitys hedelmättömästä kolikosta. Oikeudenmukaisella hinnalla tarkoitettiin, että tuotteesta piti saada sen hyödyllisyyttä ja tarpeellisuutta vastaava hinta, mutta ei enempää. Koron ottamisen kielto kirjattiin useisiin säädöksiin vuodesta 750 alkaen, ja se oli voimassa uudelle ajalle saakka, joskin myöhäiskeskiajalla väljentyen. Samalla kiellettiin rahan lainaaminen ja vaurastuminen toisten ihmisten kustannuksella. Käyttölaina eli jaottoman tavaran maksullinen vuokraaminen oli sallittua (esimerkiksi hevosen tai talon vuokraaminen).[60]

Yliopistolaitos
Pääartikkeli: Keskiajan yliopisto
Luento keskiajan yliopistossa 1300-luvun käsikirjoituksen mukaan.

Länsi-Eurooppaan syntyi kaupunkien nousun ansiosta yliopistolaitos. Sitä ennen opinharjoituksen keskuksina toimivat katoliset luostari- ja katedraalikoulut, joissa annettiin paitsi hengellistä, myös humanistista, lainopillista ja luonnontieteellistä koulutusta.

Yliopistot syntyivät, kun eri alojen maisterit liittyivät yhteiseen korporaatioon, jota kutsuttiin studium generaleksi.[61] Kymmenittäin yliopistoja perustettiin 1100-luvulta lähtien ympäri Eurooppaa. Yliopisto-opettajina toimi varsinkin fransiskaani- ja dominikaanijärjestöjen jäseniä.[62] Yhteisöllä oli kolme kriteeriä: sen piti olla kansainvälinen, tarjota opetusta kaikissa ”yleisissä oppiaineissa” (teologia, lääketiede ja oikeustiede) ja lisäksi yhteisössä tuli olla useampi kuin yksi opettaja. Kriteerit täyttävä yhteisö sai toiminnalleen paavin tai ruhtinaan hyväksymän privilegion, joka suojeli akateemista elämää ulkopuolisilta. Latinan universitas-sana liitettiin yliopistoon vasta 1200-luvulta lähtien.[61]

Keskiajan oikeustiede perustui kahteen perinteeseen. Ensimmäisen näistä muodosti roomalaisen oikeuden kommentointi sydänkeskiajalta alkaen, toinen perinne nousi kanonisen oikeuden tutkimuksesta 1100-luvulta alkaen. Monet modernit kysymykset nousivat tuolloin esiin, esimerkiksi kysymykset ihmisoikeuksista, tyranniasta ja vaikkapa todistuskäytännöistä oikeudenkäynneissä.

Filosofia
Pääartikkeli: Filosofia

Keskiajalla nojauduttiin aristoteliseen tieteenkäsitykseen. Tieto miellettiin tiedon omistamiseksi. Tämän mukaan totuus oli kirjoitettuna tiedonlähteisiin, joita olivat Raamattu, roomalaisen oikeuden kokoelma Corpus iuris civilis ja lääketieteelliset oppikirjat. Totuus oli saavutettavissa yksinomaan niiden pohjalta filosofiaa ja logiikkaa harjoittamalla. Ihminen saattoi tulla tietämään kaiken, mitä voidaan tietää. Teologiassa oli aristoteliseen malliin yhdistettävä yliluonnollinen kristillisyys. Dominikaani Tuomas Akvinolainen täydensi Aristoteleen teoriaa määrittelemällä, että ihmisen lopullinen päämäärä oli autuus.[63]

Taiteet

Kuvataide

Varhaiskeskiajalla Euroopassa vallitsi varhaiskristillisen taiteen tyylisuunta, joka keskittyi lähinnä kirkkotaiteeseen ja uskonnolliseen esineistöön. Tästä esimerkkejä ovat Sant'Apollinare Nuovon mosaiikit 500-luvun alusta sekä San Vitalen kirkko Ravennassa.[64]

800-luvun alussa karolinginen renessanssi pyrki palauttamaan antiikin ajan kauneuskäsityksiä taiteeseen ja se muutti taidetta klassisempaan suuntaan. Sydänkeskiajalla Saksassa ottolainen taide pyrki elvyttämään karolingista tyyliä. Se synnytti romaanisen tyylin valtakauden, joka levisi Italiasta Pohjois-Eurooppaan. Myöhäiskeskiajalla tyyli muuttui goottilaisemmaksi. Tämä näkyi erityisesti arkkitehtuurissa, ja Eurooppaan rakennettiin paljon goottilaisia katedraaleja,[65] jotka olivat suuria, korkeita ja runsaasti koristeltuja.

Musiikki
Pääartikkeli: keskiajan musiikki

Monet länsimaisen taidemusiikin piirteet, muun muassa nuottikirjoitus ja polyfonia, kehittyivät keskiajalla kirkollisiin tarpeisiin. Suurin osa musiikkikouluista ja säveltäjistä toimi kirkon piirissä, ja vain harvat maallikot osasivat lukea nuotteja. Tämän vuoksi keskiajan varhaisesta maallisesta musiikista ei ole säilynyt kuin joitakin satoja yksiäänisiä lauluja. Keskiajan alkupuolen musiikkityyleistä on myöhempään länsimaiseen taidemusiikkiin vaikuttanut eniten gregoriaaninen kirkkomusiikki. Keskiajan loppupuolella musiikin polyfonia monimutkaistui ja äänet muuttuivat itsenäisemmiksi toisiinsa nähden. Myöhäiskeskiajalla kehittyneistä sävellystyypeistä keskeisimpiä on motetti.[66]

Ruokakulttuuri
Pääartikkeli: Keskiajan keittiö

Euroopan ruokapöytiin kuuluivat etenkin myöhäiskeskiajalla yhtäältä ylimysten ja porvariston monipuoliset liha-, lintu- ja kalaherkut sekä eksoottiset mausteet, ja toisaalta köyhän väen kasvis- ja viljapohjainen ruokavalio. Ruoka oli keskiajan ihmisille tärkeä asia monin tavoin: niin nautinnon, selviytymisen, uskonnon, terveyden kuin sosiaalisen aseman korostamisenkin kannalta.[67] Keskiajan loppuun mennessä käytössä olivat jo samat ruoan perusvalmistusmenetelmät ja melko samat ruoka-aineet kuin nykyisinkin, lukuun ottamatta esimerkiksi perunaa, tomaattia, paprikoita, kalkkunaa ja kaakaota, joita ei vielä Euroopassa tunnettu. Mausteiden käyttö oli keskiajalla nykyistä monipuolisempaa ja runsaampaa.[68] Uskonnolla oli suuri vaikutus keskiajan ruokakulttuuriin: kirkon määräämiä lukuisia paastoaikoja oli noudatettava, eikä lihaa ja eläinperäisiä tuotteita saanut paaston aikana nauttia.[69] Ruoan merkitystä terveydelle määritteli usein galenoslaiseen humoraalioppiin perustunut sairauskäsitys.[70]

Yhteiskunta
Katso myös: Länsi-Euroopan nainen keskiajalla
Kolmea säätyä – papistoa, ritareita ja talonpoikia – esittävä miniatyyri 1200-luvulta.

Keskiajan yhteiskuntaa leimasivat säätyjako, hierarkkisuus, vapauden ja epävapauden, herruuden sekä alamaisuuden eri muodot. Nämä sekä läänityslaitos muodostivat yhteiskunnan, jota on kuvattu sanomalla sitä feodaaliseksi.[71]

Rooman yhtenäisvaltakunnan hajottua 395 Itä- ja Länsi-Roomaan ja Länsi-Rooman luhistuessa 476 Länsi-Eurooppa muodostui pikkuvaltakunniksi, joissa yhdistyivät sekä germaaninen että roomalainen juridinen ja yhteiskunnallinen traditio. Itä-Roomassa puolestaan antiikin kulttuuri säilyi.

Vaikka sääty-yhteiskunta olikin epätasa-arvoinen ja nykykäsityksen mukaan epäoikeudenmukainen, siinä jokaisella ihmisellä oli oma paikkansa, velvollisuutensa ja oikeutensa. Keskiajan säätyajattelulle noin 900-luvulta alkaen oli ominaista ajatus kolmesta säädystä: niistä jotka sotivat (aatelisto), niistä jotka rukoilevat (hengellinen sääty) ja niistä, jotka tekevät työtä (kolmas sääty, talonpojat ja käsityöläiset). Kullakin oli oma paikkansa ja tehtävänsä maailmassa.[72]

Keskiajan yhteiskuntaa leimasivat myös universaaleiksi käsitetyt vallat, paavius ja keisarius. Rooman yhtenäisvaltakunnan muisto eli yhä eurooppalaisten mielissä, ja vaikka vuonna 800 uudelleen synnytetty keisarikunta olikin vain varjo Länsi-Rooman keisarikunnasta, aikalaiset kuitenkin yhdistivät sen mielessään Roomaan, ja Kaarle Suuri sekä Fredrik I Barbarossa olivat heille aivan yhtä lailla Rooman keisareita kuin Augustus tai Trajanus. Paavi puolestaan oli katolisen kirkon pää, ja hänen valtansa oli luonteeltaan niin hengellistä, juridista kuin taloudellistakin. Kirkko oli merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, ja kirkko hoiti yhteiskunnassa nykyisen sosiaalitoimen alaan kuuluvia tehtäviä pitäen huolta köyhistä, vammaisista ja vanhuksista.[73]

Aateliston ja papiston rinnalle nousi kolmanneksi tärkeäksi vaikuttajaksi 1100-luvulta alkaen porvaristo, joka sijoittui papiston ja talonpoikien väliin. Kapitalismin kehittyminen merkitsi yleistä talouden nousua, ja talouden kehittyminen puolestaan katalysoi arkkitehtuurin ja tekniikan kehittymistä.

Keskiaika Suomessa
Pääartikkeli: Suomen keskiaika

Suomen keskiaika oli paljon lyhyempi kuin useimpien muiden Euroopan maiden. Suomessa keskiajan sanotaan usein alkaneen noin vuonna 1155, jolloin Varsinais-Suomen alueelle tehtiin epävarmojen tietojen mukaan niin sanottu ensimmäinen ristiretki.[74] 1100-luvun jälkipuoliskolle ajoittuvat joka tapauksessa ensimmäiset Suomea sivuavat asiakirjalähteet, ja siten voidaan katsoa historiallisen aikakauden alkaneen Suomessa suoraan keskiajasta. Suomessa ja Ruotsissa uuden ajan yleensä sanotaan alkaneen Kustaa Vaasan noustessa valtaan vuonna 1523. Tällöin pidetään kansallisvaltioiden syntyä ja reformaatiota keskeisenä murroksena, joiden katsotaan olevan periodijaon pohjalla. Toisaalta yhteiskuntahistoriallisesti orientoitunut tutkimus korostaa yhteiskunnan perusrakenteiden pysyneen Suomessa pitkään 1500-luvulle hyvin vakaina. Siten keskiajan ja uuden ajan rajana on voitu pitää myös esimerkiksi 1570-lukua.[75]

Katso myös

Lähteet
  • Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty: Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
  • Honour, Hugh & Fleming, John: ”Euroopan keskiaika”, Maailman taiteen historia. (A world history of Art.) Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila ym. Helsingissä: Otava, 1992. ISBN 951-1-11486-7.
  • Klemettilä, Hannele: Keskiajan keittiö. Jyväskylä: Atena, 2007. ISBN 978-951-796-493-7.
  • Sarajas-Korte, Salme (päätoim.): Ars: Suomen taide 1. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-4202-5.
  • Zetterberg, Seppo (toim.): Maailmanhistorian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-15101-7.

Viitteet
  1. keskiaika. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2022.
  2. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 34.
  3. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 35.
  4. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 36–37.
  5. Zetterberg 2002 s. 221.
  6. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 13.
  7. William H. McNeill: Kansat ja kulkutaudit, s. 128. Vastapaino, 2004.
  8. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 14.
  9. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 95–96.
  10. Zetterberg 2002 s. 252
  11. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 74–75.
  12. Zetterberg 2002 s. 254.
  13. Honour; Fleming 1992 s. 367.
  14. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 88–94.
  15. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 53.
  16. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 60.
  17. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 80.
  18. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 107–108
  19. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 212.
  20. Piippo, Mikko: Sydänkeskiajan Lontoo – Jerusalem vai Babylon? Teoksessa Joutsivuo, Timo & Kekäläinen, Markku (toim.): Kaupunkikuvia ajassa, s. 151–153. Historiallinen arkisto 119. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-713-3.
  21. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 214.
  22. Zetterberg 2002 s. 271–272.
  23. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 131.
  24. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 154.
  25. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 227.
  26. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 187–188
  27. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 192.
  28. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 170.
  29. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 179.
  30. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 176.
  31. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 116.
  32. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 135.
  33. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 137.
  34. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 164.
  35. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 180.
  36. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 225.
  37. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 158
  38. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 156.
  39. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 160.
  40. Zetterberg 2002 s. 303
  41. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 230
  42. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 237.
  43. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 233.
  44. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 276
  45. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 283.
  46. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 247
  47. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 251
  48. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 253.
  49. Zetterberg 2002 s. 315–316.
  50. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 264.
  51. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 245.
  52. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 268
  53. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 279
  54. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 286
  55. Heikkilä; Niskanen 2004 s. 288–289
  56. Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 8 : Sydänkeskiaika. S. 76–79.
  57. Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 9 : Myöhäiskeskiaika ja renessanssi. S. 58–61.
  58. Tapio Onnela, Miika Sjöman, Esa Sundbäck: ”14: Ihminen ja ympäristö keskiajalla”, Ihminen ympäristön ja yhteiskuntien muutoksessa. e-Oppi, 2018.
  59. Ulrich Bretscher: The History of Black Powder - an entirely new view Ulrich Bretscher. Viitattu 27.7.2008. (englanniksi)
  60. Virpi Mäkinen: ”Varhaiskapitalismin lähteillä”, Keskiajan aatehistoria, s. 178–186. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-310-6.
  61. Mäkinen, s. 47–49.
  62. Tuomas M.S. Lehtonen, "Yhteiskunnan murros ja oppineiston synty", teoksessa Keskiajan kevät, toim. Tuomas M. S. Lehtonen, WSOY 1997, s. 27–63; Pauli Annala, "Tieteiden elpyminen 1100-luvulla", teoksessa Keskiajan kevät, s. 65–92.
  63. Mäkinen, s. 32–35.
  64. Honour; Fleming 1992 s. 296
  65. Honour; Fleming 1992lähde tarkemmin?
  66. Grout, Donald Jay ym.: A history of Western music, s. 24, 111. New York: W.W. Norton & Company, 2005. ISBN 0-393-97991-1. (englanniksi)
  67. Klemettilä 2007, s. 10, takakansi.
  68. Klemettilä 2007, s. 22.
  69. Klemettilä 2007, s. 28.
  70. Klemettilä 2007, s. 31–37.
  71. Ks. esim. Tapani Hietaniemi yms., Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria. Vastapaino 1997, passim.
  72. Tuomas. M.S. Lehtonen, Hopeamarkkojen Evankeliumi. Kirjoituksia sydänkeskiajan kulttuurihistoriasta, WSOY 2000, s. 54–77
  73. Ks. Virpi Mäkinen, "Oikeus, kohtuus ja oikeudenmukaisuus. Vähäosaiset kanonisen oikeuden näkökulmasta keskiajalla". Teoksessa Lasaruksesta leipäjonoon. Köyhyys kirkon kysymyksenä, toim. Virpi Mäkinen, Atena Kustannus 2002, 10–130.
  74. Sarajas-Korte 1987 s. 11
  75. Vahtola, Jouko: Suomen historia jääkaudesta Euroopan unioniin. 2003.

    Kirjallisuutta
    • Alnæs, Karsten: Euroopan historia. Herääminen: 1300–1600. (Historien om Europa: Oppvåkning, 2003.) Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 2004. ISBN 951-1-19405-4.
    • Brunner, Otto: Euroopan keskiajan sosiaalihistoria. (Sozialgeschichte Europas im Mittelalter, 1978.) Suomentanut ja toimittanut Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 1992. ISBN 951-9066-51-9.
    • Heikkilä, Tuomas & Niskanen, Samu: Euroopan synty. Keskiajan historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4182-6.
    • Ihmiskunnan värikkäät vaiheet 2. Idän keskiaika. Ritariaika. Uuden ajan sarastus. (Connaissance de l’histoire.) Päätoimittaja: Jacques-Francis Rolland. Suomennos: Kai Kaila. Suomalaisen laitoksen toimitus: Riitta Suomalainen. Suomalainen asiantuntijatarkistaja: Veikko Litzen. Porvoo Helsinki: WSOY, 1971.
    • Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria: Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Jyväskylä: Atena, 2009. ISBN 978-951-796-594-1.
    • Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus. Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-517-0.
    • Lamberg, Marko & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan rajoilla. Jyväskylä: Atena, 2002. ISBN 951-796-270-3.
    • Lamberg, Marko & Lahtinen, Anu & Niiranen, Susanna (toim.): Keskiajan avain. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-951-746-953-1.
    • Lehtonen, Tuomas M. S.: Keskiajan kevät. Kirjoituksia eurooppalaisen kulttuurin juurista. Helsinki: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21907-X.
    • Litzen, Veikko: Keskiajan kulttuurihistoria. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-073-6.
    • Mäkinen, Virpi: Keskiajan aatehistoria. Näkökulmia tieteen, talouden ja yhteiskuntateorioiden kehitykseen 1100–1300-luvuilla. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-310-6.
    • Niiranen, Susanna & Lamberg, Marko (toim.): Ihmeiden peili. Keskiajan ihmisen maailmankuva. Jyväskylä: Atena, 1998. ISBN 951-796-122-7.
    • Otavan suuri maailmanhistoria 8. Sydänkeskiaika. Päätoimittaja Erling Bjøl. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-07825-9.
    • Erik Kjersgaard & Toels Dahlerup: Otavan suuri maailmanhistoria 9. Myöhäiskeskiaika ja renessanssi, s. 211–216. Päätoimittaja Erling Bjøl. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-08056-3.
    • Setälä, Päivi: Keskiajan nainen. Helsingissä: Otava, 1996. ISBN 951-1-13305-5.
    • Tahkokallio Jaakko: Pimeä aika. Helsingissä: Gaudeamus, 2019.
    • Utrio, Kaari: Perhekirja. Eurooppalaisen perheen historia. Helsinki: Tammi, 1998. ISBN 951-31-1151-2.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.