Kereiitit

Kereiitit olivat alun perin mahdollisesti tataarien alaryhmä. Heidän kotiseutunsa sijaitsi Tuuljoen alueella naimaanien itäpuolella, merkiittien eteläpuolella, mongolien lounaispuolella ja Gobin autiomaasta pohjoiseen. Kiinalaisisissa aikalaislähteissä sittemmin kereiittien asuinalueilla liikkuneita tataareja kutsuttiin nimellä zubu. Nimen alkuperää ei tunneta. Kitaanien hallitseman Liao-dynastian perustaja Abaojin sanotaan voittaneen zubut taistelussa vuonna 924, jonka jälkeen heistä tuli kitaanien tribuuttialamaisia. Samalla kitaanit perustivat heidän mailleen useita linnoituksia.[1]

Kiinalaisten lähteiden mukaan zubupäällikkö nimeltä Mogusi kapinoi kitaaneja vastaan vuosien 1189 ja 1100 välillä. Mogusi lienee historioitsija Rashid-al-Din Hamadanin mainitsema Marqus-Buyruq-kaani. Kitaanien onnistui kukistaa zubujen kapina, mutta vuonna 1125 kitaanit kärsivät tappion Jin-dynastian perustaneille džurtšeneille. Zubuista tuli samalla jälleen itsenäisiä. Sittemmin he pitivät yllä yhteyksiä laajalle alueelle ulkomaailmaan. He esimerkiksi liitoutuivat karakitaanien ja tangutien kanssa vihollisiaan naimaaneja ja merkiittejä vastaan.[1]

Marqus-Buyruqin kuollessa hänellä sanottiin olleen 40 poikaa, joiden kesken kereiittien alueet jaettiin. Yksi heistä oli Ung- eli Toghril-kaani. Toghril surmasi monia veljiään ja hän sai tukea mongolien päällikkö Jesügeilta. Toghrilin onnistui yhdistää kereiitit, mutta verisen valtaansanousun takia hänellä oli myös monia vastustajia. Jesügein kuoltua Toghril tuki Jesügein poikaa Temüdžinia, eli myöhempää Tšingis-kaania. Kereiitit ja mongolit sotivat yhdessä tataareja, merkiittejä ja naimaaneja vastaan. Heidän tuettuaan in-dynastian sotaretkeä tataareja vastaan vuonna 1196 Toghril sai arvonimen[1] Ung (kiinaksi wang eli kuningas)[2].

Mongolien ja Temüdžinin kasvava vaikutusvalta alkoi lopulta huolestuttaa kereiittejä. Ung-kaanin poika Ilqa Senggüm laati suunnitelman heidän kukistamisekseen. Kereiitit voittivat mongolit taistelussa vuonna 1203, mutta menestys ei jäänyt pitkäaikaiseksi. Temüdžinin onnistui höynäyttää kereiittejä kirjeellä, jossa väitettiin hänen veljensä olevan halukas loikkaamaan näiden puolelle. Seurasi toinen taistelu, jossa kereiitit kukistettiin. Ung-kaani yritti paeta läönteen, jossa hän päätyi naimaanien surmaamaksi. Hänen poikansa pakeni ensin Xia-dynastian alueelle ja myöhemmin hänet teloitettiin Turkestanin Kuqan kaupungissa.[1]

Kereiittien tappion jälkeen heistä tuli mongolien alamaisia. Temüdžin peri aikanaan Ung-kaanille kuuluneen kultaisen palatsiteltan. Temüdžin eli Tšingis-kaani otti useita kereiittivaimoja. Mongolien hallitsevaan yläluokkaan tuli heidän kauttaan kristillisiä vaikutteita.[1] Sorkoktani Beki oli Toghrilin veljentytär, Tšingis-kaanin poika Toluin vaimo ja Möngken äiti.[2] Toinen tunnettu kereiittiprinsessa oli Hülegün vaimo Doquz Khatun. Kereiittimiehiä toimi puolestaan Mongolivaltakunnan virkakoneistossa. Yuan-dynastiassa kereiittejä pidettiin mongoleina ja he saivat näin myös etuoikeutetun aseman. He katosivat lopulta omana varsinaisena heimonaan, mutta heidän nimensä säilyi sittemmin klaaninimenä esimerkiksi Sisä-Mongoliassa, sekä halha-mongolien ja kazakkien parissa. Oiraattien torghudien heimo jäljitti alkuperänsä Toghril-kaanin.[1]

Kereiittien alun perin puhumaa kieltä ei tunneta varmasti. He käyttivät sittemmin monia turkkilaisia erisnimiä ja titteleitä, mutta muita viitteitä olennaisesta erosta mongoleihin kielen suhteen ei ole. Joidenkin historioitsijoiden mukaan kereiitit lienevät olleet vähintään kaksikielisiä ja he osasivat mongolia. Mongolivalloituksen jälkeen heihin suhtauduttiin, kuten muihinkin mongoleihin.[1]

Kereiittien yhteiskunta oli kehittynyt pidemmälle, kuin esimerkiksi mongoleila ja merkiiteillä. Kereiittejä johti kaani, joka hallitsi kultaiseksi sanotusta palatsiteltastaan käsin. Kereiittien kaanilla oli myös omat henkivartijansa eli baaturit, joiden järjestelmän mongolit kopioivat sittemmin omaan käyttöönsä.[1]

Kereiittien hallitsijat olivat uskonnoltaan kristittyjä nestoriolaisia. Syyriaksi kirjoitetuissa lähteissä kereiittien hallitsijan mainitaan kääntyneen kristinuskoon vuonna 1007. He käyttivät myös kristittyjä nimiä, kuten Marqus (Markus) ja Qurjaqus (Cyriacus). Monet kereiitit säilyttivät kristityn uskonsa myös sittemmässä Mongolivaltakunnassa.[1]