Keravan taistelu

Itä-Uudenmaan suojeluskuntien johto, johon kuuluivat muun muassa Gustaf Adolf Silfverhjelm, kapteeni T. Nummelin sekä jääkärit Gunnar Stenbäck ja Sulo-Weikko Pekkola, päättivät neuvottelussa Porvoossa 30. tammikuuta hyökätä Keravan asemalle. Hyökkäyksen tarkoitus oli yrittää saada lennätinyhteys kenraali Mannerheimiin, jotta Itä-Uudenmaan suojeluskunnat saisivat tietoa tilanteesta muualla maassa ja toimintaohjeita. Oli myös ilmoitettu, että Keravan työväentalolla olisi suurehko asevarasto, joka haluttiin saada suojeluskunnille. Pääradan katkaisemisen arveltiin myös auttavan kenraali Mannerheimin joukkoja. Hyökkäysaietta ei onnistuttu pitämään salaisuutena, vaan kaupungilla puhuttiin siitä jo samana iltana ja kaupungin punaiset menivät Keravaan varoittamaan sikäläisiä joukkoja.[1]

Itä-Uudenmaan suojeluskuntien ylipäällikkö Silfverhjelm jäi Porvooseen ja Stenbäck johti hyökkäystä. Tammikuun 31. päivän vastaisena yönä Nikkilään keskitettiin noin 500 miestä, joiden vahvistuksena oli kaksi konekivääriä. Hyökkäys alkoi klo 7 aamulla. Punaisia oli luultavasti jonkin verran vähemmän kuin valkoisia, mutta he olivat varustautuneet konekiväärein ja valmistautuneet puolustukseen.[1]

Keravan taistelu kesti pari tuntia, jonka jälkeen valkoiset keskeyttivät hyökkäyksen ja perääntyivät. Valkoisilta kaatui viisi miestä, haavoittui yhdeksän ja joutui vangiksi neljä, jotka punaiset tappoivat. Punaisia kaatui omien ilmoitustensa mukaan kuusi ja haavoittui viisi.[1] Vihreän pataljoonan päällikkö Väinö Petrelius haavoittui lievästi oikeaan reiteensä.[2]

Hyökkäyksen tavoitteet eivät toteutuneet eikä hyökkäys olisi voinut saavuttaa välittömästi suurta hyötyä. Vaikka hyökkäys olisi onnistunut, lennätinyhteyttä Mannerheimiin ei olisi onnistuttu muodostamaan, Keravan työväentalolla ei ollut mainittavaa asevarastoa eikä rataa oltaisi voitu pitää pysyvästi katkaistuna, sillä Helsingissä ja pohjoisen suunnassa oli valtavan ylivoimaiset punaiset ja venäläiset joukot. Rataa ei myöskään olisi voitu tuhota niin, että se olisi halvaannuttanut punaisten liikennettä. Epäonnistunut yritys laski joukkojen mielialaa.[1]

Välillisesti taistelulla oli suurempaa merkitystä. J. O. Hannula on arvioinut, että Keravan taistelulla oli ”välillisesti suorastaan ratkaiseva vaikutus sodan kulkuun”. Punaisten yleisesikunnan mieliala oli hermostunut. Mannerheimin joukot etenivät voittoisasti ja Etelä-Suomen valkoiset vaikuttivat valmistautuvan hyökkäykseen. Luultiin, että Helsingissäkin olisi merkittäviä joukkoja. Saadessaan tietää hyökkäyksestä Keravalla punaisten johto oletti aluksi, että Helsinkiin kohdistuu suuri hyökkäys. Taistelun päätyttyäkin Itä-Uudenmaan suojeluskuntia pidettiin vakavana välittömänä uhkana. Punaisten yleisesikunta aloitti suuren hyökkäyksen Keravalta ja Malmilta Porvooseen sekä Kotkasta ja Kouvolasta Loviisaan. Järvenpäästä ja Lahdesta lähettiin joukkoja sulkemaan valkoisilta teitä pohjoiseen. Hannulan arvion mukaan hyökkäys sitoi 4 000 punaisten parhaita miehiä sotatoimiin, jotka olivat tosiasiallisesti toisarvoisia, samanaikaisesti, kun päärintaman taistelut olivat ”hiuskarvan varassa”. Hannula piti Keravan hyökkäystä tehokkaana, joskin tahattomana harhautuksena.[1] Juha-Pekka Tikan arvion mukaan ”Keravan taistelu oli sohaisu ampiaispesään, joka pelästytti pääkaupungin valtaan tulleen kapinajohdon perusteelli­sesti”. Tikan mukaan punaiset sitoivat vastahyökkäykseensä ”eri arvioiden mukaan joko 2 300 tai 3 500–4 000” miestä.[2]