Keoma

Keoman ohjaaja Enzo G. Castellari aloitti ohjaajanuransa 1960-luvun puolessa välissä. Tätä ennen hän oli toiminut jo apulaisohjaajana useissa elokuvissa, kuten monissa isänsä Marino Girolamin elokuvissa. Ensimmäinen hänen ohjaamansa elokuva oli Djangon epävirallinen jatko-osa Sankari Montanasta (Pochi dollari per Django) vuodelta 1966, vaikkakaan häntä ei paikallisen lain vuoksi merkitty Espanjassa kuvatun elokuvan ohjaajaksi. Sittemmin hän hankki kokemusta ohjaamalla monia spagettiwesterneitä, ja myös muunlaisia elokuvia.[7] Suuri osa Castellarin ohjaamista elokuvista onkin westerneitä, ja sitä pidetään usein hänen omimpana tyylilajinaan.[4] Ryhtyessään tekemään Keomaa Castellarilla oli siis jo laaja kokemus genren tekemisestä, vaikka se jäikin sitten yhdeksi hänen viimeisistä westerneistään. Keomaa tehdessä hän haki vaikutteita erityisesti amerikkalaisista, ruotsalaisista ja japanilaisista elokuvista.[7]

Castellarille Keoma on edelleenkin hyvin henkilökohtainen elokuva, ja hän on kertonut pitävänsä siitä erittäin paljon,[7] jopa suosikkinaan omista elokuvistaan.[8] Castellarin mukaan hänellä on siihen ”aivan erityinen suhde”. Erityisesti hän kertoo nauttineensa hahmojen muistelujen kuvaamisista: näissä kohtauksissa muistelevat henkilöt ovat osana tapahtumia, vaikkakin vain sivustakatsojina, mutta kuitenkin mukana samassa kohtauksessa kuin muistot. Castellarin mielestäni tämä oli paras tapa kuvata muistelut, koska hänen mielestään se loi samantapaisen vaikutelman kuin muisteleminen oikeassa elämässä.[7] Keoma on erittäin väkivaltainen elokuva, vaikkakaan väkivallan kuvaus ei ole erityisen mässäilevää.[2] Castellarin tyylille ominaisesti väkivaltaa on kuvattu usein hidastettuna; tämä tekniikka on saanut vaikutteita varsinkin Sam Peckinpahilta.[9]

Keoman nimiroolissa nähdään italialainen näyttelijä Franco Nero. Ennen Keomaa hän oli jo näytellyt monissa westerneissä, kuten Colttikonsertissa (Tempo di massacro, 1966) ja Djangossa, joista jälkimmäisessä hän näytteli samantapaista synkkää antisankaria kuin Keomassa. Castellari ja Nero olivat tehneet jo ennen Keomaa yhteistyötä useissa elokuvissa. Castellari oli jo aiemmin halunnut saada Neron näyttelemään joihinkin elokuviinsa, mutta tämä onnistui lopulta poliziesco High Crimen (La Polizia incrimina la legge assolve, 1973) myötä. Tämän jälkeen miehet tekivät yhteistyötä useissa muissakin elokuvissa, ja käytännöksi vakiintui, että valmiista käsikirjoituksesta huolimatta elokuvan tarinan ja kohtausten annettiin elää, muuttua ja kehittyä kuvausten aikana (Keomassakin käytettiin tätä tekniikkaa, vaikkakin improvisointi kehittyi sen aikana aivan uusiin mittasuhteisiin).[7] Koska Nero tunnettiin erityisesti westerneistä, oli hän melko ilmeinen valinta Keoman päärooliin. Nero puhuu elokuvan alkuperäisellä ääniraidalla englantia, ja koska tämä jätettiin dubbaamatta, Keomalla on italialainen aksentti. Amerikkalaisesta poikkeava korostus kuvaa Keoman intiaanijuuria vaikkei olekaan autenttinen intiaanien käyttämä korostus. Nero myös käytti kuvauksissa peruukkia jotta Keomalle saataisiin pitkät hiukset.[8]

Georgen hahmo kirjoitettiin elokuvaan erityisesti näyttelijäänsä Woody Strodea varten.

Toinen merkittävä näyttelijä elokuvassa on Woody Strode, joka tunnetaan parhaiten suorituksestaan Sergio Leonen Huuliharppukostajassa. Strode päätyi näyttelemään Keomassa, koska oli tuottaja Manolo Bologninin ystävä. Kun Castellari näki Stroden – yhden idoleistaan – hän innostui suuresti ja pyysi tätä näyttelemään elokuvassaan. Georgen hahmoa ei alun perin ollut elokuvassa, vaan se kirjoitettiin erityisesti näyttelijäänsä varten. Jälkeenpäin sekä Castellari että Strode olivat erittäin tyytyväisiä yhteistyönsä tuloksiin.[7]

Elokuvan käsikirjoituksen ensimmäisen version laati italialainen näyttelijä Luigi Montefiori, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä George Eastman. Montefiori laati käsikirjoituksen Castellarin ollessa vielä kuvaamassa edellistä elokuvaansa. Kireän aikataulun vuoksi tekijöillä ei ollut aikaa kehitellä käsikirjoitusta ennen kuvausten aloittamista, vaan he lukivat sen ensimmäistä kertaa vasta kuvausten ensimmäisenä päivänä. Castellarin mielestä käsikirjoitus oli kuitenkin ”kauhea”, eivätkä he halunneet käyttää sitä, mutta Franco Neron piti näytellä myös muissa elokuvissa, ja Castellari oli sopinut ohjaavansa toisen elokuvan heti Keoman suunnitellun viimeistelyn jälkeen; niinpä tekijöiden täytyi vain aloittaa elokuvan kuvaukset. Käytännöksi muodostui, että Castellari kirjoitti seuraavan päivän käsikirjoituksen aina edellisenä päivänä. Yhtä Keoman veljistä näytellyt Joshua Sinclair, joka esiintyi elokuvassa nimellä John Loffredo, laati sitten aina englanninkielisen dialogin. Improvisoidun käsikirjoituksen laatimisen mahdollisti erityisesti Castellarin hyvät suhteet Franco Neroon ja tuottaja Manolo Bologniniin, jotka luottivat tämän kykyyn luoda elokuva ilman valmista käsikirjoitusta.[7]

Castellari otti käsikirjoituksessa vaikutteita monelta eri tahoilta. Esimerkiksi alkukohtaus sai vaikutteita Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvasta. Yhden veljeksen pitämä pitkä puhe elokuvan loppupuolella taas haki innoituksen historiallisesta Marcus Antoniuksen puheesta koskien Julius Caesarin kuolemaa.[huom 1][7]Vaikka innoitusta haettiinkin monesta eri lähteestä ja käsikirjoitus oli pääosin improvisoitu, tekijät olivat tyytyväisiä lopputulokseen ja pitivät sitä eheänä kokonaisuutena.[7] Lopullinen käsikirjoitus sisältää runsaasti Raamatullisia viittauksia.[10] Sisällöllisesti Keoma käsittelee yhteiskuntaa, sisältäen sosiaalista ja poliittista kritiikkiä, rasismin kommentointia ja villin lännen sankarimyyttien purkamista.[2]

Keoman symbolinen ”ristiinnaulitseminen”, esimerkki elokuvan kristillisestä symboliikasta.

Keomassa on erittäin paljon symboliikkaa.[2][3] Kriitikko Danél Griffin kuvailee elokuvan symboliikkaa seuraavasti:[3]

»Tärkeimmät symbolit elokuvassa ovat kaksi naista, joista toinen on Kuolema (Gabriella Giacobbe [vanha intiaaninainen]) ja toinen raskaana oleva nainen edustamassa Elämää (Olga Karlatos [Lisa]), jota Keoma alkaa suojella. Ei ole vaikeaa verrata Kuolemaa ja hänen toimiaan Keoman suhteen [Ingmar] Bergmanin Seitsemänteen sinettiin, kun molemmat elokuvat sisältävät sotilaan paluun sodasta taudin raunioittamaan ympäristöön. Sekä Keoma että [Seitsemännen sinetin päähenkilö, Max] Von Sydow'n ritari kiistelevät leppymättömästi Kuoleman kanssa, yrittäen oikeuttaa pettymyksiään maailmaan ja syyttävät ihmisen heikkoutta heitä ympäröivistä tragedioista. Kumpikin myös löytää toivon vastasyntyneen hahmossa tulevasta uudesta Elämästä, jonka olemassaolo kaikesta epätoivosta huolimatta jatkuu.»
(Danél Griffin[3])

Lisäksi elokuvassa on runsaasti Raamattuun viittaavaa symboliikkaa, muun muassa Jeesukseen ja tuhlaajapoikaan.[9] Keoma onkin elokuvan Jeesushahmo: hän saapuu pelastamaan Caldwellin tyrannisoiman kylän asukkaita, mutta hänet torjutaan ja tuomitaan ongelmista, joita hän itse asiassa on yrittänyt vastustaa. Elokuvassa on myös symbolinen ristiinnaulitseminen, kun Keoma sidotaan kädet levällään kärrynpyörään.

Keomaan sävelsivät ääniraidan Guido ja Maurizio De Angelis, jotka tunnetaan laajasta tuotannostaan italialaisten genre-elokuvien parissa. Keoman ääniraita syntyi siten, että ohjaaja Castellari, joka piti huolen myös äänitehosteiden ja musiikkiraidan synnystä, valitsi muutamia Bob Dylanin ja Leonard Cohenin kappaleita, ja antoi ne De Angelisin veljeksille, pyytäen näitä imitoimaan kappaleiden tyyliä.[7] Lopputuloksena oli hyvin erikoislaatuinen ääniraita: vaikka siinä onkin muutamia erilaisia tehosteita ja lyhyitä banjo-osuuksia, koostuu se käytännössä kokonaan yhdestä pitkästä kappaleesta, jonka sanoitukset ja tulkinnan sävy vaihtelevat tilanteen mukaan, niin että sanoitus valottaa henkilöhahmojen kulloisiakin ajatuksia. Pääosin ääniraidan tulkitsee korkeaääninen naislaulaja, mutta loppupuolella mukaan liittyvät myös Franco Neron matalat tulkinnat.[4]

Italiassa elokuvan ääniraita on julkaistu Cinedelic Recordsin julkaisemana vinyylilevynä, jolla on mukana paitsi Keoman alkuperäinen score, myös toisen De Angelis -veljesten säveltämän Castellarin elokuvan, Haintappajan (Il Cacciatore di squali, 1979) ääniraita.[11] Lisäksi Keoman musiikkia on julkaistu Hexacord Recordsin julkaisemalla CD-kokoelmalla yhdessä muiden italialaisten elokuvasävellysten kanssa.[12]

Cinedelic Recordsin julkaisun kappalelista

Keoman tekemisen aikaan spagettiwestern genrenä oli kuolemassa pois.[7] Tekijät itsekin tajusivat tämän, ja halusivat sen olevan enemmän kuin vain ”tavallinen” genrensä edustaja.[3][7] Elokuva saavuttikin maailmanlaajuista menestystä ja johti westernin lyhytaikaiseen ylösnousemukseen. Seurauksena monet ohjaajat tekivät uusia lännenelokuvia, joista suurin osa oli kuitenkin floppeja.[7] Yksi menestyksekkäimmistä ja arvostetuimmista myöhäiskauden westerneistä oli Sergio Martinon Mannaja, joka haki paljon vaikutteita Keomasta.[6] Pitempiaikaiseksi Keoman vaikutus ei kuitenkaan jäänyt, vaan spagettiwestern käytännössä kuoli 1970-luvun puolivälissä.[14]

Keomaa pidetään yhtenä parhaista spagettiwesterneistä ja genren viimeisenä huippuhetkenä.[3] Allmovien eli entisen all movie guiden arvostelija Paul Gaita kirjoittaa: ”Enzo G. Castellarin Keoma, joka julkaistiin spagettiwesternien kulta-ajan lopulla, on yksi genrensä hienoimmista saavutuksista. Sen runsas tulitaistelu on koreografioitu balettimaisella loistolla ja kameratyöskentely on sulavaa ja lyyristä. [...] Käsikirjoitus sisältää raskaita, henkisiäkin vertauskuvia, mutta noudattaa silti westernien perinteitä.”[5] DVDplazan arvostelun mukaan Keoma on Enzo Castellarin paras ohjaus ja Franco Neron paras roolisuoritus, sekä ”paras spagettiwestern, jonka ohjaajan nimi ei ole Sergio”.[huom 2][4] Lisäksi arvostelussa kiitellään Castellarin käyttämiä hidastuksia, tyylikästä muistojen kuvaamistekniikkaa sekä niiden avulla luotua tunnelmaa.[4]

Danél Griffin toteaa, että vaikka Keoma ei ole paras lännenelokuva, on se niistä kaikkein surullisin ja ”sydäntäsärkevin”.[3] Samoin Film-O-Holicin kriitikko Jussi Lahtonen kuvaa Keomaa ”apokalyptiseksi”, erittäin synkäksi ja ”fatalistisen lohduttomaksi”:[2]

»Tunnelmaltaan Keoma on kaukana kirkasotsaisista vanhan koulukunnan westerneistä, ja spagettilänkkäriksikin ilmapiiri on Sergio Leonea tummasävyisempi. Ihmisyydestä tai ihmisten raadollisuudesta ei elätellä harhakuvitelmia [...] Visuaalisuudeltaan vahvan symbolisesti ladattu, rakenteeltaan ytimekäs elokuva tarjoaa väkevää yhteiskunnallista, sosiologista ja poliittista kritiikkiä, mutta ei tyrkytä oppejaan tai tarjoa valmiita vastauksia.»
(Jussi Lahtonen[2])

Heikkoutena monet arvostelijat mainitsevat elokuvan väitetyn epätasaisuuden ja improvisoinnista johtuvan tunnelman ja tyylin radikaalin vaihtelun elokuvan aikana. Esimerkiksi Vesa Skaffari kuvailee elokuvaa ”kummallisen epätasaiseksi”: ”Castellari tekee välillä kertakaikkisen hienoa elokuvaa ja sitten heti perään näköjään vain sojottelee kameralla jonnekin.[9] Elokuvan erikoinen ääniraita jakaa arvostelijoita: jotkut mainitsevat sen ainutlaatuisena ja kehuvat sitä hyväksi,[4] jotkut taas pitävät sitä heikkoutena[5] – Filmioppaan arvostelussa sitä sanotaan jopa westernelokuvien historian hirveimmäksi.[13] Sen sijaan Franco Neron ja muidenkin näyttelijöiden työskentely, samoin kuin Aiace Parolinin kuvaus, ovat lähes poikkeuksetta kehuttuja.[2][3][4][5]