Kensingtonin riimukivi

Kiven palauttamisen jälkeen norjalaissyntyinen amatöörihistorijoitsija Hjalmar Holand kiinnostui kivestä ollessaan Minnesotassa esitelmöimässä Norjan historiasta.[1] Hän sai kiven Ohmanilta sillä ehdolla, että hän tallettaisi kiven Minnesota Historical Societyn kokoelmiin Ohmanin puolesta. Holand piti kuitenkin kiven itsellään ja julisti sen olevan aito. Hän kehitti teorian, joka yhdisti kiven Paul Knutsonin löytöretkeen. Holandin kampanjointi kiven aitouden puolesta johti siihen, että Minnesota Historical Society alkoi uudestaan tutkia kiveä vuonna 1909. Vuonna 1910 asiaa alkoi tutkia geologi Newton Winchell. Winchell haastatteli Ohmania Holandin toimiessa tulkkina, koska Ohman ei puhunut englantia ja Winchell ei osannut skandinaavisia kieliä. Haastattelujen mukaan Ohman kielsi kaivertaneensa riimut itse, mutta ilmoitti olevansa kiinnostunut riimukirjoituksesta ja historiasta. Winchellin päiväkirjan mukaan Holandin ja Ohmanin välillä oli selviä vihamielisyyksiä. Winchell tutki myös kiveä ja hänen mukaansa kirjoitus saattoi olla aito, mutta se oli selvästi nykyaikainen. Minnesota Historical Societyn mukaan kivi oli kuitenkin todennäköisesti väärennös, josta Ohman oli luultavasti vastuussa. Tutkimusten jälkeen Holand yritti myydä kiven Minnesota Historical Societylle 5 000 dollarilla, mutta Society ei ollut kiinnostunut sen ostamisesta. Tähän vaikutti se, että Ohman väitti olevansa kiven oikea omistaja. Lopulta Holand myi kiven sen nykyiselle omistajalle Alexandria Chamber of Commercelle 4 000 dollarin hintaan. Holand julkaisi vielä tämän jälkeen useita kirjoja, joissa hän väitti edelleen kiven olevan aito.[2]

Kiven maine kasvoi, kun se oli esillä Smithsonian-instituutin tiloissa Washingtonissa vuosina 1948–1953. Näytteillepanoa perusteltiin sillä, että kivi oli riittävän merkittävä huolimatta siitä, että se oli mahdollisesti väärennös. Smithsonian-instituutin julkaisu väitti kuitenkin näyttelyn avautuessa, että arkeologit yleisesti pitivät kiveä aitona, vaikkakin kerrottiin, että jotkut pitivät sitä väärennöksenä. Alkuperäinen kivi oli näytteillä 17. helmikuuta 1948 – 25. helmikuuta 1949, minkä jälkeen se palautettiin omistajilleen Alexandriaan. Tämän jälkeen näytteillä oli vielä usean vuoden ajan kiven kopio.[2] Näytteillepanon aiheuttaman kiistelyn takia Smithsonian-instituutti käynnisti kiven uudet tutkimukset. Kiveä tutki tanskalainen etnologi William Thalbitzer, joka oli erikoistunut eskimoiden tutkimukseen. Hänen vuonna 1951 valmistuneen tutkimuksensa mukaan kivi oli aito, mutta tästä huolimatta Smithsonian-instituutti ei enää antanut tukeaan kiven väärentämättömyydelle. Kiistely kivestä jatkui, ja Thalbitzerin tutkimuksen jälkeen muut Smithsonian-instituutin tutkijat julkaisivat useita kriittisiä arvioita.[3]