Kenmu-restauraatio

Minamoto-klaani ja Hōjō-klaani olivat käyttäneet keisarille aiemmin kuulunutta valtaa siitä saakka, kun Minamoto no Yoritomo oli saanut keisarilta sei'i taishōgunin (jap. 征夷大将軍) arvonimen vuonna 1192, minkä jälkeen hän hallitsi Kamakuran kaupungista käsin. Monestakin syystä Kamakura-shōgunaatti päätti antaa kahden kilpailevan keisarillisen sukuhaaran, eteläisen hovin eli nuoremman sukuhaaran ja pohjoisen hovin eli vanhemman sukuhaaran, nostaa jäseniään valtaistuimelle vuorovälein. Tapa toimi hyvin usean hallituskauden ajan, kunnes eteläisen hovin jäsen nousi valtaistuimelle keisari Go-Daigona. Go-Daigo halusi syrjäyttää shōgunaatin ja uhmasi Kamakuraa avoimesti nimeämällä oman poikansa vallanperijäkseen. Vuonna 1331 shōgunaatti lähetti Go-Daigon maanpakoon, mutta hänelle uskolliset joukot, mukaan lukien Kusunoki Masashige, kapinoivat ja tulivat apuun. Heitä auttoi muiden muassa samurai Ashikaga Takauji, joka kääntyi Kamakuraa vastaan, kun hänet lähetettiin kukistamaan Go-Daigon kapinaa. Samaan aikaan toinen maan itäosien päällikkö Nitta Yoshisada kapinoi shōgunaattia vastaan ja hyökkäsi sen pääkaupunkiin (Kamakuran piiritys 1333). Shōgunaatti yritti vastustaa häntä, mutta hajosi nopeasti.[1]

Keisari Go-Daigo

Kun keisari Go-Daigo nousi valtaistuimelle vuonna 1318, hän ilmaisi heti halunsa hallita maata ilman Kamakuran sotilaiden sekaantumista asioihinsa. Historialliset lähteet osoittavat, että vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta hän ja hänen neuvonantajansa uskoivat voivansa tuoda keisarillisen hovin ja aatelin takaisin valtaan, ja että Kamakura-shōgunaatti oli suurin ja ilmeisin este valtaannousun tiellä.[1]

Toinen ratkaisua vaatinut ongelma oli kartanoiden ja niiden maiden omistus (katso artikkeli shōen). Suurmaanomistajat (shugot eli kuvernöörit ja jitōt eli kartanonherrat) olivat poliittisesti itsenäisiä ja veroista vapautettuja, minkä vuoksi hallinto köyhtyi ja sen valta heikkeni. Go-Daigon tuleva pääneuvonantaja Kitabatake Chikafusa pohti tilannetta vallanperimystä käsitelleissä teoksissaan. Chikafusa myönsi, ettei kenelläkään ollut minkäänlaisia aikomuksia suurmaanomistajien etuoikeuksien lakkauttamiseksi, joten toivo onnistumisesta kysymyksen ratkaisussa oli jo heti kättelyssä erittäin heikko. Ei tiedetä, millä hän ajatteli korvata shugot ja jitōt, mutta hänellä ei varmastikaan ollut minkäänlaisia aikomuksia jakaa valtaa samurailuokan kanssa. Vaikka maanomistusongelma oli vakava, Go-Daigo ja hänen neuvonantajansa eivät vakavasti yrittäneet ratkaista sitä; osittain siksi, että läntisten provinssien kartanoiden samurait olivat kukistaneet bakufun Go-Daigon puolesta. Niinpä minkäänlainen yritys säädellä kartanoita olisi saanut aikaan katkeruutta Go-Daigon tärkeimpien liittolaisten keskuudessa.[1]

Keisari otti haltuunsa muutamien kartanoiden omaisuuden, joiden hallinnan hänen sukunsa oli aiemmin menettänyt, ja palkitsi niillä muiden muassa Tō-jin ja Daitoku-jin kaltaisia buddhalaisia temppeleitä saadakseen niiden tuen taakseen. Hän ei kuitenkaan onnistunut suojelemaan vuokralaisten ja työläisten oikeuksia, ja heidän valituksiaan tulvi luostareihin.[1]

Keisari ei ymmärtänyt, kuinka tärkeä sotilasluokka oli hänen hallintonsa kannalta, koska hän ei koskaan kunnolla palkinnut vähäisempiä samuraitukijoitaan. Hän olisi voinut käyttää palkitsemiseen Hōjō-klaanin takavarikoituja maita, mutta ajautui sen sijaan tukemaan omia suosikkejaan. Nämä virheet ovat ratkaisevia seuraavien vuosikymmenten tapahtumien ymmärtämisen kannalta. Palkittuaan uskonnollisia instituutioita Go-Daigo valmistautui jakamaan Hōjō-klaanin maita uudelleen, ja samuraita tuli hänen puheilleen sankoin joukoin vaatimaan omaa osuuttaan. Suurimmat palkkiot annettiinkin samuraille, kuten Ashikaga Takaujille ja Kamakura-shōgunaatin tuhonneelle Nitta Yoshisadalle. Toisaalta sen vuoksi hän ei kuitenkaan onnistunut palauttamaan provinssien hallintoa siviilien käsiin. Hänen suurin virheensä oli kuitenkin se, ettei hän antanut kunnollisia palkkioita häntä tukeneille alempiarvoisille sotilaille. Tarkoitusta varten luodut oikeusistuimet olivat tehottomia ja kokemattomia tehtävän vaativuuteen nähden, minkä lisäksi korruptio oli yleistä. Samuraita vihastutti lisäksi se, että Go-Daigo halusi rakentaa itselleen palatsin mutta joutui rahattomana keräämään lisäveroja samurailuokalta. Vihamielisyys aatelisia kohtaan levisi ympäri maata ja voimistui ajan kuluessa.[1] Taiheiki kertoo myös, että vaikka Takauji ja Yoshisada palkittiin ruhtinaallisesti, shugon ja jitōn virat yli 50 provinssissa annettiin aatelisille ja hovin byrokraateille, eikä sotureille jäänyt mitään.[2] Vuoden 1335 loppuun mennessä keisari ja aateli olivat kokonaan menettäneet sotilasluokan tuen.[1]

Ashikaga Takaujin muotokuva.

Go-Daigo halusi valtansa ulottuvan Kamakuraan ja maan itäosiin ilman, että paikalle tarvitsisi lähettää shōgunia, koska sitä pidettiin yhä liian vaarallisena. Kompromissina hän lähetti kuusivuotiaan poikansa prinssi Norinagan Mutsun provinssiin (nykyisen Aomorin alueelle) ja nimitti hänet Mutsun ja Dewan provinssien kenraalikuvernööriksi.[1] Ilmeisenä vastaiskuna Ashikaga Takaujin pikkuveli Tadayoshi saattoi toisen keisarin pojista, yksitoistavuotiaan Nariyoshin (eli Narinagan), Kamakuraan ilman keisarin määräystä. Siellä hän nimitti pojan Kōzuken provinssin kuvernööriksi ja teki itsestään apulaishallitsijan pitäen käytännössä valtaa käsissään.[1][3] Sotilaan nimitys tärkeään asemaan oli tarkoitettu osoitukseksi keisarille siitä, ettei samurailuokka ollut vielä valmis puhtaaseen siviilihallintoon.[1]

Myöhemmin Go-Daigon kolmas poika, prinssi Morinaga, nimitettiin sei'i taishōguniksi yhdessä veljensä Norinagan kanssa. Toimi herätti välittömästi Ashikaga Takaujin vihan.[4][2][5] Takauji uskoi, että sotilasluokalla oli oikeus hallita maata, ja piti itseään vallananastajan sijaan Minamoto-klaanin vallan palauttajana, sillä Ashikagat polveutuivat Minamoto-klaanin haarasta. Kun Hōjō-klaanin varuskunta Rokuharassa tuhottiin vuonna 1333, hän puuttui heti tapahtumiin ja perusti paikalle toimistonsa (bugyōsho). Se piti järjestystä yllä kaupungissa ja otti yleisestikin haltuunsa aiemman bugyōshon toiminnot. Takauji laajensi sen valtaa käsittämään matkustuksen valtateillä ja passien myöntämisen ja antoi sille oikeuksia, jotka kuuluivat aiemmin shōgunaatin virkamiehille (Rokuhara tandai). Takauji osoitti siten uskovansa, että samuraiden poliittisen vallan tuli jatkua. Koska hän teki itsestään sotilasvallan edustajan, hänestä tuli myös sotilaiden tyytymättömyyden aggregaatti. Samurait näkivät hänet miehenä, joka voisi palauttaa takaisin shōgunaatin kukoistuskauden, ja sen vuoksi hänellä oli enemmän valtaa kuin kellään muulla samurailla Nitta Yoshisada mukaan lukien. Hänen ainoa esteensä oli prinssi Morinaga.[1]

Prinssi Morinagan patsas Kamakura-gū-temppelillä Kamakurassa.

Prinssi Morinaga oli Takaujin luonnollinen vihollinen: hänellä oli arvovaltaa ja hän oli omistautunut siviilihallinnolle. Morinaga voikin siksi luottaa Takaujin vihollisten tukeen. Heihin lukeutui Nitta Yoshisada, jota Takauji oli loukannut.[1] Jännitteet keisarin ja Ashikagojen välillä kasvoivat vähitellen, kunnes Takauji pidätytti Morinagan tekosyyhyn vedoten, telkesi hänet aluksi Kiotoon ja kuljetutti hänet sitten Kamakuraan, jossa häntä pidettiin vankina vuoden 1335 elokuun lopulle saakka.[4] Tilanne Kamakurassa oli edelleen jännittynyt, ja Hōjō-klaanin tukijat aloittivat satunnaisesti kapinoita eri puolilla kaupunkia.[1] Saman vuoden aikana viimeisen sijaishallitsijan Hōjō Takatokin poika Hōjō Tokiyuki yritti perustaa shōgunaatin uudelleen väkivalloin ja voitti Tadayoshin Musashissa nykyisen Kanagawan prefektuurin alueella.[3] Tadayoshi joutui pakenemaan ja käski ennen lähtöään teloittaa prinssi Morinagan.[4] Kamakura oli siten väliaikaisesti Tokiyukin vallassa.[3] Kuultuaan uutisen Takauji pyysi keisaria tekemään hänestä sei'i taishōgunin, jotta hän olisi voinut kukistaa kapinan ja auttaa veljeään.[1] Kun hänen pyyntöönsä ei suostuttu, hän kokosi joukkonsa, palasi Kamakuraan ilman keisarin lupaa ja voitti Hōjōt.[3][6] Sen jälkeen Takauji asettui Kamakuran Nikaidōn kaupunginosaan.[7] Kun hänet kutsuttiin takaisin Kiotoon, hän kertoi veljensä Tadayoshin kautta, että hän tunsi olonsa turvallisemmaksi Kamakurassa. Hän alkoi rakennuttaa itselleen kartanoa Ōkuraan, jossa Kamakuran ensimmäisen shōgunin Minamoto no Yoritomon residenssi oli sijainnut.[1]

Kiotossa oltiin nyt tietoisia siitä, että Takauji oli ottanut itselleen laajat valtaoikeudet ilman keisarin suostumusta: hän oli esimerkiksi nimittänyt Uesugi-klaanin jäsenen Nitta Yoshisadan synnyinprovinssin Kōzuken hallinnoijaksi. Vuoden 1335 loppuun mennessä useita tuhansia keisarin miehiä oli valmiina ryntäämään Kamakuraan, samalla kun Kō no Moroyasun komentama suuri armeija oli matkalla kaupunkiin auttamaan hyökkäyksen torjumisessa. 17. marraskuuta 1335 Tadayoshi lähetti veljensä nimissä viestin, jossa hän pyysi kaikkia samuraita asettumaan Ashikagojen puolelle ja tuhoamaan Nitta Yoshisadan. Samaan aikaan hovi oli vuorostaan tehnyt päinvastoin ja määrännyt kaikkia provinssien samuraita tukemaan Yoshisadaa ja tuhoamaan Ashikagat. Sota alkoi tilanteessa, jossa suurin osa samuraista oli vakuuttunut siitä, että juuri Takauji voisi korjata heidän kokemansa vääryydet, ja valtaosa talonpojista uskoi, että heidän tilanteensa oli ollut parempi shōgunaatin aikana. Siksi lukemattomia samuraita kiirehti auttamaan Ashikaga-veljeksiä, joille sodasta tuli valtavan menestyksekäs. 23. helmikuuta 1336 Nitta Yoshisada ja keisari olivat hävinneet ja Kioto menetetty vihollisjoukoille. 25. helmikuuta Ashikaga Takauji saapui pääkaupunkiin, ja Kenmu-restauraatio päättyi.[1]

Kenmu-kausi on epämääräinen ajanjakso, jolla on kaksi eri kestoa. Koska japanilainen aikakausinimi (jap. 年号, nengō) vaihtuu keisarin mukana ja keisarillinen hovi jakautui kahtia vuonna 1336, kaksi eri osapuolta laskivat Kenmu-kauden eri tavoin. Eteläisen hovin mukaan Kenmu-kausi seurasi Genkō-kautta ja sen ymmärrettiin käsittäneen vuodet 1334–1336 ennen Engen-kauden alkua. Kilpailevan pohjoisen hovin mukaan se käsitti vuodet 1334–1338 ennen Ryakuō-kautta. Koska hävinnyttä eteläistä hovia pidetään kaikesta huolimatta legitiiminä, historioitsijat käyttävät sen ajanlaskua.

• Goble, Andrew Edmund: Kenmu: Go-Daigo's Revolution. Harvard Univ Asia Center, 1996. ISBN 9780674502550.
• Kamiya, Michinori: Fukaku aruku – Kamakura shiseki sansaku vol. 1 & 2, s. 97. Kamakura: Kamakura shunshūsha, 2008. ISBN 4774003409.