Kemin veritorstai

Kemin veritorstai oli Kemissä 18. elokuuta 1949 tapahtunut poliisien ja työläisten välinen kahakka, jossa sai surmansa kaksi ihmistä. Tuolloin paikkakunnalla oli meneillään paikallisesta palkkariidasta alkunsa saanut Kemiyhtiön työntekijöiden lakko, joka nähtiin laajemmin Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) ja Fagerholmin sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen välisenä voimainkoitoksena. Kemin veritorstai on Suomen historian toistaiseksi viimeinen kuolonuhreja vaatinut poliittinen väkivaltaisuus.lähde?

Lakkolaisten ja poliisin välinen yhteenotto. Vasemmalla keskellä oletetaan olevan Felix Pietilä kaatumassa.[1]

Kemin lakon taustalla oli ensimmäinen sodanjälkeinen laaja laskusuhdanne, joka iski voimakkaimmin puunjalostusteollisuuteen. Maaliskuussa 1949 kortistoissa oli yli 50 000 työtöntä ja saman vuoden syystalvella jo 60 000. Viennin kannattavuutta yritettiin parantaa kahdella devalvaatiolla, jotka lisäsivät kulutustavaroiden hintojen ja elinkustannusten nousua. Jo loppuvuodesta 1948 SAK oli vaatinut 5,5 prosentin yleistä palkankorotusta, mutta hallituksen painostuksesta SAK:n sosialidemokraattinen johto suostui myönnytyksiin. Keväällä 1949 seitsemän kansandemokraattista ammattiliittoa vaati palkkojen korottamista.[2]

Tapahtumien kulku
Elijärven kaivoksen kromikivestä tehty Veritorstain muistomerkki.

Palkkariita sai alkunsa 1. heinäkuuta, kun sosiaaliministeriön palkkaosasto vaati Kemi Oy:n Pajusaaren tehtaan 260 puunkäsittelijän urakkapalkkoja laskettaviksi 30–40 prosenttia eli työehtosopimuksen tasolle. Lakkoon yhtyivät nopeasti läheisten Kemijokisuun erottelutyömaan, Karihaaran sahan ja Kemin sataman työntekijät, jolloin lakko koski jo tuhansia työntekijöitä. Lakon johdossa olivat kommunistit, jotka hyljeksivät paperityöntekijöiden ammattijärjestön uutta johtoa.[3]

Lakon kulkuun vaikuttivat monet tahot: SKP:n johto, joka kävi kovaa välienselvittelyä SAK:n vallasta SDP:n kanssa; Neuvostoliiton suurlähettiläs Grigori Savonenkov, joka kehotti jatkamaan lakkoa istuvan hallituksen kaatamiseksi; Karl-August Fagerholmin (SDP) hallitus, joka julisti erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi ja sisäministeri Aarre Simonen, joka määräsi poliisit turvaamaan työrauhaa.lähde?

Suuri lakkolaisjoukko piiritti 2. elokuuta Kemi Oy:n pääkonttorin Kemissä etsien vuorineuvos Stig Weckmania ja rikkoen paikkoja. Se oli liikaa Fagerholmin hallitukselle, joka asetti 4. elokuuta Unto Varjosen johtaman talousasiain valiokunnan nujertamaan Kemin ja koko maan lakkoliikettä.[3]

Lakkoa soviteltiin Kemissä hotelli Merihovissa 8. elokuuta kansanedustaja Eino Tainion ohjauksessa. SKP:n Ville Pessi ja Inkeri Lehtinen veivät saavutetun neuvottelutuloksen palkkakysymyksessä 9. elokuuta Helsingissä Savonenkovin hyväksyttäväksi. Savonenkov kuitenkin kannatti lakon jatkamista, joten SKP:n uudet ohjeet lakkolaisille sisälsivät uusia vaatimuksia työnantajalle, kuten lakkoajan palkan.[4]

Hallituksen talousasiain valiokunta kehotti 10. elokuuta Suomen Metsä- ja Uittotyöväen Liittoa lopettamaan Kemijokisuun erottelun lakon elokuun puoleenväliin mennessä, ettei tukkisuma aiheuttaisi suuria vahinkoja. Muussa tapauksessa uhattiin voimatoimilla. Kommunistit puolestaan koettivat Kemissä varautua sotaväen käyttöä vastaan. Helsingissä Länsisataman työntekijät päättivät 12. elokuuta aloittaa lakon, jos sotaväki alkaa purkaa Kemin sumaa. Ville Pessi vetosi päivälehdissä koko maan työläisiin, jotta nämä nousisivat puolustamaan kemiläisiä. Työpaikoilla kiihtyi yllytys suurlakkoon. SAK:n työvaliokunta kielsi 16. elokuuta lakot ja vaati ammattiliittoja perumaan uhkavaatimuksensa. SDP:n puoluetoimikunta päätti murtaa lakot sillä, että ei-kommunistit jatkaisivat töitä. Pari sataa SDP:n ammattiyhdistysaktiivia sai ohjeet lakkoliikkeen kukistamisesta.[5]

SKP:n piiritoimisto päätti, että torstaina 18. elokuuta lähdettäisiin hätistelemään työmaalla työskennelleitä rikkureita. Karihaaran työväentalon pihamaalta lähti kolmisen tuhatta lakkolaista mielenosoituskulkueena kohti Lautiosaarta, jossa aseistetut poliisit olivat odottamassa heitä.lähde?

Poliisi kehotti marssijoita pysähtymään, jolloin kulkueen alkuosa totteli. Väkijoukkoa kehotettiin kolme kertaa hajaantumaan lain ja hallituksen nimissä, poliisia ei kuitenkaan toteltu. Marssijoiden johtajat kiihotti väkeä huudoilla "maa on meidän, me menemme minne tahdomme". Kuului myös huuto, "käykää tuon poliisin päälle", joka tarkoitti johdossa olevaa poliisia. Muutama marssija yritti käydä poliisin päälle siinä onnistumatta. Samalla huudettiin "päälle vaan ja eteenpäin", jolloin väkijoukko oli jo aloittanut rynnäkön kohti poliiseja. Tästä syntyi kova käsikähmä, jossa poliisit alkoivat pamputtaa päälle rynnäköivää kulkuetta. Taaempaa viskottiin poliisin niskaan kiviä, ja pian kuului myös laukauksia. Paniikki oli valmis. Rynnäkkö saatiin loppumaan vasta, kun poliisi ampui konepistooleilla varoituslaukauksia ilmaan. Kahakka ei loppunut tähän, vaan väkijoukko perääntyi ja kokoontui useampaan kertaan pienemmiksi ryhmiksi ja jatkoi poliisin päälle käymistä ja kivittämistä.[6]

Kontiokankaan ja Pietilän hautakivet. Kivien tekstit ovat haalistuneet miltei näkymättömiin.

Kahakan aikana sai kaksi lakkolaista surmansa, ja moni loukkaantui joko pampusta, toisten kolhimana tai piikkilangoissa. Kolme poliisia loukkaantui vakavasti ja parisenkymmentä lievästi. Kahdesta surmansa saaneesta Felix Pietilä kuoli heti luotiin, joka meni vasemman keuhkon läpi. Varmasti ei tiedetä, kuka Pietilän ampui. Tutkimusten mukaan luoti tuli FN-pistoolista, jollaisia poliisi käytti. Anni Kontiokangas puolestaan pakeni mellakkaa piiloon kuorma-auton alle. Kun auto lähti liikkeelle, hän ruhjoutui pahoin auton pyörien alle ja kuoli kolme päivää myöhemmin sairaalassa[7][1] (hautakiveen on virheellisesti merkitty tapaturman päiväys).[8] Molemmat vainajat haudattiin 1.9.1949 Vapaa-ajattelijoiden Ristikankaan hautausmaalle.[8]

Oikeuden päätöksellä poliisit vapautettiin vastuusta silloin voimassa olleen rikoslain 16. luvun (rikokset julkista viranomaista tai yleistä järjestystä vastaan) 6. pykälän nojalla. Kyseisen lainkohdan mukaan jos asevoimaa käytettäessä kapinan kukistamiseen "joku väkijoukosta siinä sai haavan tai surman, olkoon sinään".[9]

Tapahtumapäivän iltana sisäministeri Aarre Simonen teki vakavin ilmein selkoa tapahtuneesta täpötäydelle salille Helsingin työväentalossa: "Tänään on tapahtunut suuri onnettomuus Kemissä. Syy ei kuitenkaan ole meidän vaan kommunistijohtajien. – – – Olen valmis paljastamaan pääni surmansa saaneiden hautakummun äärellä. – – – Tässä maassa ei tehdä vallankumousta kun minä olen sisäministerinä. – – – Hallituksen mahdollisuudet toimia ovat kuitenkin vähäiset, elleivät työpaikat kestä nyt alkavaa kommunistien rumputulitusta."[10]

Aarre Simosen isä, muurari Edvard Simonen oli Kemin tapahtumien aikana muuraamassa Työväen akatemian uutta päärakennusta Kauniaisissa ja seurasi tilannetta radion ja sanomalehtien välityksellä. Muutama päivä Kemin veritorstain jälkeen hän pohti tapahtumia ja niiden seurauksia työtoveriensa kanssa ja totesi: ”Jos Aarre nyt selviää, hänellä on elämä edessä, ellei, on koulutus mennyt hukkaan.”[10]

Seuraukset

Kemin tapahtumien jälkeen SKP:n johtajiin kuulunut Hertta Kuusinen määräsi Moskovasta annetun käskyn perusteella lakkoliikkeet Suomessa lopetettaviksi. Kemin tapahtumista joutui syytteeseen 127 ihmistä, joista 63 tuomittiin eri mittaisiin kuritushuonerangaistuksiin kapinasta.[7] Surmansa saaneen Felix Pietilän omaiset velvoitettiin korvaamaan valtiolle Pietilälle tehdystä ruumiinavauksesta aiheutuneet kulut. Myöhemmin kaikki tuomitut armahdettiin erillislailla, mutta lakkolaisten mainetta ei silti puhdistettu.lähde?

Hallitus määräsi 22. elokuuta Kemi Oy:n tuotantolaitoksissa noudatettaviksi ennen lakkoa voimassa olleet palkat.[11]

Jälkeenpäin viranomaisten toimintaa on usein puolusteltu väittämällä, että poliisi ei ampunut ihmisiä kohti, vaan ainoastaan pelotelaukauksia ilmaan. Väite osoittautui myytiksi, kun Kemissä ilmestyvä Pohjolan Sanomat tutustui 60 vuotta salattuina olleisiin Suojelupoliisin arkistoihin aiheesta. Lehden mukaan vanhempi konstaapeli Viljo Kujanpää kertoi kuulusteluissa yrittäneensä ampua yhden lakkolaisen, joka oli juuri ruhjomassa toista poliisia suurella kivellä. Lataushäiriö Kujanpään pistoolissa pelasti lakkolaisen.[12]

Kommunistit vaativat sisäministeri Aarre Simosen asettamista syytteeseen Kemin tapahtumista, koska heidän näkemyksensä mukaan Simonen oli yksin vastuussa Kemin veritorstaista. Laillista perustetta tähän ei kuitenkaan ollut, ja samoin epäonnistui kommunistien yritys kaataa Simonen epäluottamuslauseäänestyksellä eduskunnassa.[13]

Presidentti J. K. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa ihastuneita kommentteja Kemin lakkoliikkeen purkamisesta; hänen mielestään mikään muu kuin sosialidemokraattinen hallitus ei olisi pystynyt hoitamaan tällaista tilannetta.[14]

Kemin tapahtumien jälkeen seitsemän kommunistien hallitsemaa ammattiliittoa laajensivat lakkoliikkeen koko maahan. Syyskuun alussa 1949 kyseiset ammattiliitot erotettiin SAK:sta, ja muista järjestöistä erotettiin kansandemokraattisia toimitsijoita. Nämä toimet pakottivat kommunistit taipumaan ja tunnustamaan epäonnistumisensa ammattiyhdistysliikkeen valtaamisessa. SAK:sta erotetut ammattiliitot palasivat vähin äänin takaisin keskusjärjestöön loppusyksyn 1949 aikana.[15]

Neuvostoliitto suhtautui Kemin lakkoliikkeeseen ja sen kovaotteiseen tukahduttamiseen laimeasti. Tapahtumien lopputulos osoitti Moskovalle, että vaikutuskanavat Suomen hallitukseen täytyi hakea suomalaisten kommunistien ohi. Lännessä puolestaan luottamus Suomen tulevaisuuteen lisääntyi. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun (CIA) raportissa todettiin Kemin tapahtumien olleen ”suomalaisten testi”, jonka he läpäisivät, ja suomalaisten kantaneen tietämättään kortensa patoamispolitiikan kekoon. Vuoden 1949 tilanteessa Yhdysvaltain patoamispolitiikka tarkoitti sitä, että suomalaisia kommunistien vastaisia voimia kannatti tukea, ja sosialidemokraatit alkoivat saada dollariapua.[16]

Osa tapahtuman pöytäkirjoista tuhoutui 29. tammikuuta 1950 Kemissä sattuneessa tulipalossa. Kemin raastuvanoikeus antoi tapauksen tuomiot 27. helmikuuta 1950.[17]

Jälkimaine

Kemin veritorstai saavutti heti legendaariset mittasuhteet SKP:n tietoisuudessa. Sen mielestä tapaus osoitti, että porvaristo oli valmis käyttämään väkivaltaa. SKP pyrki myös luomaan lakon uhreista ”työläismarttyyreita”; esimerkiksi hautajaispäivänä 1. syyskuuta 1949 Helsingin Suurtorilla järjestettiin suuri mielenosoitustilaisuus.lähde?

Kemin veritorstai nostettiin uudestaan esiin 1970-luvun alussa vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen käyttämässä retoriikassa. Tuolloin Agit Prop levytti Elvi Sinervon runot Lintu mustasiipi lennä ja Sinä tiedät luokkasi lait, jotka kertovat tästä tapahtumasta.lähde?

Vaikka Aarre Simonen tuli myöhemmin hyväksytymmäksi myös kommunistien keskuudessa, hänen osuuttaan Kemin tapahtumissa ei koskaan unohdettu. Simonen joutui tämän tästä vastaamaan hieman haastavasti esitettyyn kysymykseen: ”Tekisittekö samoin kuin vuonna 1949, jos Kemin tapahtumat olisivat nyt ratkaistavinanne?” Lokakuussa 1974 Simonen vastasi tähän kysymykseen Hymy-lehden haastattelussa:

»Tässäkin on olemassa tiettyjä väärinkäsityksiä. Minulle ei silloin sisäasiainministerinä, siis ylimpänä poliisiviranomaisena, kuulunut Kemin tapahtumien talouspoliittinen tai sosiologinen tausta. Minun tehtäväni oli järjestyksen säilyttäminen kaikissa olosuhteissa. Kannatan lakkoa työtaistelukeinona, mutta siihen ei saa liittyä väkivaltaisuuksia. Kemissähän lakkolaisten joukko päätti lähteä heittämään työssä olevia Kemijokeen. Tästä olisi ollut seurauksena ilmitappelu. Jokivarressa oli odottamassa muutama sata pitkävartista tukkikeksiä, ja se on sellainen ase, että seurauksena olisi ollut isot hautajaiset.»

[18]

Isohaaran sillan lähettyville pienelle aukiolle Akkunusjoen suulle on pystytetty muistomerkki vuonna 1984.[19]. Sen tekstissä vääristellään todellisia tapahtumia. Poliisin ei tiedetä avanneen tulta mielenosoittajia kohti. Kahdesta uhrista toinen kuoli liikkeelle lähteneen kuorma-auton alle, ja toisen ampujaa ei tiedetä. Mielenosoitus ei myöskään ollut rauhallinen, vaan poliisia kivitettiin ja hyökättiin päälle.[6]

Muistolaatta
” Tällä paikalla kohtasivat työväenluokan joukkovoima ja murtuvan valtiokoneiston pakkovalta.
Torstaina 18.8.1949 poliisi avasi tulen kohden työläisten järjestäytynyttä rauhallista mielenosoitusta. Tulituksessa sai surmansa kaksi kemiläistä työläistä, Felix Pietilä ja Anni Kontiokangas. Uhreista huolimatta joukkovoimaa ei voitu eikä voida aseinkaan murtaa.		 ”

– Kilven teksti

Lähteet
  • Pentti Peltoniemi ja Hannu Rajala: Sapeli-Simonen. Helsinki: Tammi, 1981. ISBN 951-30-5234-6.
  • Juhani Salminen: Kemi elokuussa 1949: Suomen kohtalonratkaisu. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4516-8.
  • Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.

Viitteet
  1. Antti Majander, Kuka ampui työmiehen Kemin kapinassa 1949?. Helsingin Sanomat 4.5.2019 s. C 11
  2. Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 340–341. Helsinki: WSOY, 1974. ISBN 951-0-06296-0.
  3. Rentola, 1997, s. 90–91
  4. Rentola, 1997, s. 92–93
  5. Rentola, 1997, s. 94–95
  6. Salminen, 1995, s. 196–
  7. Kemin lakosta puoli vuosisataa, Palkkatyöläinen 7.9.1999
  8. Ristikankaan hautausmaa Kemissä, 21.12.2014, viitattu 18.5.2015
  9. Peltoniemi & Rajala 1981, s. 70.
  10. Peltoniemi & Rajala 1981, s. 67.
  11. Peltoniemi & Rajala 1981, s. 70.
  12. Pohjolan Sanomat 16.8.2009
  13. Peltoniemi & Rajala 1981, s. 70–71.
  14. Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 30. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  15. Jorma O. Tiainen (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 700. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  16. Jukka Tarkka: Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, s. 22. Helsinki: Otava, 2018. ISBN 978-951-1-33130-8.
  17. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12, 14. Helsinki: Otava, 1950.
  18. Peltoniemi & Rajala 1981, s. 71.
  19. Heljala, Minna; Seppälä, Sirkka-Liisa ja Elo Tiina: Meren ja teollisuuden kaupunki, s. 101. Suomen ympäristö 15/2013. Helsinki: Ympäristöministeriö, 2013. ISBN 978-952-11-4252-9. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 2.7.2015).

    Kirjallisuutta
    • Kerttu Murto ja Kullervo Kaukonen: Oikeus konepistoolin piipussa. Kotka: Kansankulttuuri, 1950.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.