Kemalismi
Kemalismi on aate, joka perustuu Mustafa Kemal Atatürkin kuuteen periaatteeseen. Kemalismin kuusi periaatetta, joita kutsutaan kuudeksi nuoleksi, ovat tasavaltalaisuus, populismi, sekularismi, reformismi, nationalismi ja valtiojohtoisuus. Nämä periaatteet koottiin varsinaiseksi ideologiaksi vasta Atatürkin kuoleman jälkeen. Atatürkin perustama, nykyään sosiaalidemokraattinen Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP) sanoo jatkavansa kemalismin perinnettä. Kemalismin kuusi periaatetta kirjoitettiin CHP:n ohjelmaan vuosina 1931 ja 1935 ja Turkin perustuslakiin vuonna 1937.[1][2]
Kemalismi korosti 1920-luvulla modernisaatiota ja sen tavoitteena oli luoda Turkista moderni ja sekularisoitu kansallisvaltio länsimaisen mallin mukaan. Kymmenessä vuodessa kemalistit toteuttivat suuren määrän uudistuksia, jotka muokkasivat turkkilaista yhteiskuntaa. Ripeän modernisaation saavuttamiseksi Turkkiin luotiin autoritäärinen hallintorakenne. Turkissa oli muodollinen demokratia parlamentteineen ja vaaleineen, mutta todellisuudessa valta keskitettiin CHP:lle ja sen johtajalle. Kemalismin mukaan äänestäjien tahto oli alisteinen valtion ylimmälle johdolle. Uudistusten vuoksi Kemal Atatürkia kunnioitetaan yhä Turkissa.[2]
Suomessa professori Yrjö Ruudun suomalaissosialistisen puolueen puoluelehti julkaisi 1930-luvulla kemalismia ylistäneitä artikkeleita.[3]
Atatürkilaisuus
Turkin presidentiksi nousi vuonna 1938 İsmet İnönü, jolle Kemal Atatürkin luoman käytännön mukaan kaikki valta siirtyi ja joka oli keskeinen henkilö siirryttäessä Atatürkin jälkeiseen aikaan. Hän vakiinnutti Atatürkin arvonimen "ikuinen johtaja" ja varmisti Turkin siirtymisen karismaattisen johtajan autoritäärisyydestä institutionalistiseen autoritäärisyyteen. Vuosina 1950-60 Turkin presidenttinä toiminut Celâl Bayar kriminalisoi Kemal Atatürkin muiston loukkaamisen ja joudutti Atatürkin mausoleumin rakennuttamista. Hän varmisti, että Atatürkista tuli loukkaamaton ja saavuttamaton symboli. Mausoleumi muistuttaa siitä, että kukaan ei voi vallata "ikuisen johtajan" paikkaa. Kemalismi muuttui 1950-luvulla atatürkilaisuudeksi ja siitä tuli Turkin valtion virallinen ideologia. Ne poliittiset liikkeet, jotka eivät allekirjoita atatürkilaisia ajatuksia, leimataan edelleen "kansan ja isänmaan vihollisiksi". Kemalismilla on ollut alusta lähtien läheinen suhde asevoimiin, ja Turkin armeijan katsotaan olevan atatürkilaisuuden ensisijainen suojelija.[4]
Vuonna 1945 Turkissa otettiin käyttöön monipuoluejärjestelmä. Kemalismi jakautui 1940-luvun lopulla oikeisto- ja vasemmistokemalismiin. Vasemmistokemalistinen Tasavaltalainen kansanpuolue ja oikeistokemalistinen Demokraattinen puolue kiistelivät 1950-luvulla pitkään vallanjaosta eli siitä, kenellä oli oikeus tehdä päätökset. Demokraattinen puolue korosti parlamentin merkitystä ja Tasavaltalainen kansanpuolue valtion korkeiden siviili- ja sotilasvirkamiesten merkitystä. Kiista päättyi vuoden 1960 sotilasvallankaappaukseen.[4]
Uuskemalismi
Sosiaalidemokraattisen älymystön piirissä nousi 1990-luvulla suosioon uuskemalismiksi nimetty suuntaus, joka oli reaktio vuoden 1980 vallankaappauksen jälkeen nousseen uuden oikeiston johtoasemaa ja islamistiliikettä vastaan. Uuskemalistien mielestä oikeisto oli hylännyt kemalismin ja laimentanut aatetta, jolloin kemalismi oli etääntynyt valtiosta. Uuskemalistit pelkäsivät, että islamilainen šaria-lainsäädäntö saatettaisiin ottaa Turkissa uudelleen käyttöön, ja vaativat kemalismin uudelleen määrittelyä.[5]
Atatürkilaisuudella on myöhemmin perusteltu valtion toimia taantumuksellisia islamisteja ja separatistisia kurdeja vastaan sekä pyrkimystä yksilöiden vaatetuksen ja ulkonäön säätelyyn. Atatürkilaisen poliitikan päämääräksi on muodostunut status quon ja vallitsevien voimasuhteiden suojelu.[4]
Lähteet
- Wiberg, Matti: Politiikan sanakirja, s. 217. Toimittanut Kalevi Koukkunen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-048-1.
- Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 26-27, 119-120, 124. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
- Turkin valtiososialismi.. Kansallis-sosialisti, 15.02.1934, nro 3, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 05.01.2021.
- Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 124-125, 131-135. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
- Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 148-149. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
Kirjallisuutta
- Alaranta, Toni: Contemporary Kemalism: From Universal Secular-Humanism to Extreme Turkish Nationalism. New York: Routledge, 2014. ISBN 978-0-415-72817-1.